tiistai 18. tammikuuta 2011

Kalju maha

Meidän sairas sakki on vihdoin terveenä, mitä nyt koiralla on paljaaksi ajellussa massussa neljä tikkiä, ja ennen fyysisesti sairas kissa on nyt enää vain päästään pipi. Oma yskäkin alkaa olla hallittavissa, ja uskaltauduinkin parin viikon tauon (lue: taudin varjolla harrastetun mässäilyn ja löhöämisen) jälkeen takaisin kuntoilulaitteiden selkään. Elämä alkaa siis voittaa!

Palataan nyt kuitenkin pikkuisen ajassa taakse päin ja masistellaan vähän, sillä eihän tämä elämä aina ruusuista ole. Vietiin Usva perjantaiaamuna läheiselle eläinklinikalle leikattavaksi. Tuntui ihan kamalalta jättää pikkurakki leikeltäväksi, vaikkei ehkä parempiin käsiin olisi voitu eläintä jättääkään. Tirauttelin autossa muutaman kyyneleen, ja S piti minua vähän hupsuna, vaikka silläkin taisi ainakin pieni pala nousta kurkkuun...

S aloitti perjantaina uudessa työpaikassa, mutta sai hoitaa päivän hommat kotoa käsin, joten minun ei tarvinnut huolehtia yksin. Soiteltiin klinikalle pari kertaa (ihan luvan kanssa), ja Usvan vointi oli hyvä. Saatiin lupa hakea koira kotiin puoli viiden maissa.

Klinikalla oli odottamassa melko vetelä otus, jonka kieli ei halunnut millään pysyä kokonaan suussa. En ollut koskaan aikaisemmin hoitanut leikattua tyttöeläintä (mistä kaikki ennakkopanikointi tietysti johtuikin), joten odotin tulevaa iltaa ja paria seuraavaa päivää vähän kauhunsekaisin tuntein.

Ensimmäisenä iltana tilanne oli tämä:


Seuraavana päivänä taas tämä:

Sänky kuin sänky. Ite hyppäsin, vaikken olisi saanut.

Onneksi, onneksi nämä otukset ovat aika kovia palautumaan ennalleen, sillä oli aika kamalaa katsella ja kuunnella hiljaa vikisevää eläintä perjantai-iltana. Nyt tuosta pöpipäästä ei uskoisi, että sen vatsalle oli skalpelia näytettykään.

Lupaan, että seuraavassa merkinnässä kirjoitan jostain muustakin, kuin eläintarhan voinnista. ;)

*****

Fakta #88: Olin nuorempana melkoinen poikatyttö. Kouluun mentiin ehdottomasti ilman meikkiä ja usein vielä Jokereiden pelipaita päällä. Korkkarit ja hame olivat melkein pahinta, mitä tiesin. Tukka oli lyhyt, ja parasta vapaa-ajanvietettä oli jalkapallo poikien kanssa, vaikka usein kotiin tultiinkin jokin paikka mustelmilla tai huuli auki. Myöhemmin olen kompensoinut teinivuosien poikamaisuutta mm. korkkareilla ja hameilla, mutta taidanpa siltikin olla melkoinen äijä. Röh.

4 kommenttia:

  1. Kerro vaan minun puolestani eläimistäsi, kivahan niistähän lukea! Itsekin hyvin eläinrakas ja minunkin blogassani koira ajoittain esiintyy :)

    VastaaPoista
  2. Juu ei elukkajuttuja voi olla koskaan liikaa, vaikka muutkin kuulumiset kiinnostaa. :) Itteä oikein harmittaa, etten kirjannu minnekään tarkasti Caron kiihkeintä kasvuaikaa. Toki kuvia on monta virtuaalikansiollista, mut tarina niiden ympäriltä puuttuu eikä kaikkea voi millään myöhemmin muistaa. Ois vaan pitäny rustata blogiin aivan kaikki...

    VastaaPoista
  3. Se tosiaan on kamala kattoa leikeltyä koiraa tai muuten jonkin toimenpiteen takia velttoa. Kun siis tottunut siihen, että toinen mennä viipottaa lähes koko ajan johonkin suuntaan.

    Eikä eläintarhajutut haittaa kunhan et itteäs/teitä unohda :)

    VastaaPoista
  4. Ansku: Mukava, että karvakorvajutut kiinnostavat. :) Pitääpä käydä kurkkimassa blogiasi!

    Bemary: :) Sepä se, kun varsinaisen päiväkirjan kirjoittaminen on jäänyt oikeastaan kokonaan, niin tänne on kiva kirjata ylös tärkeitä tapahtumia, vaikka ne eivät nyt tuntuisikaan mitenkään maata järisyttäviltä. Oma muisti on niin hapero, että pakko on luntata jostain, jos meinaa menneisyytensä muistaa. ;)

    tata: Sanopa muuta! Onneksi palautuminen on nopeaa, eikä sitä velttoa vaihetta tarvitse kauaa katsella. :)

    VastaaPoista