Torille! Suihkulähteeseen! Järveen!

Ootteko kuulleet semmoista yhtä Mörkö-biisiä?

En minä ehkä ole vieläkään oikein sisäistänyt, mitä Leijonat täräytti Bratislavassa. Enkä ehkä ole vieläkään ihan täysin toipunut kultajuhlista.

Pudotuspelivaiheessa oli jännäkakka housussa, niin kuin varmasti monella muullakin suomalaisella. Rakas (?!) vihollinen Ruotsi tuli sopivasti vastaan juuri sen jälkeen, kun olin hakenut ekaluokkalaisen kesälomalle, joten minulla oli täällä kaksi pientä leijonaa kaverina kannustamassa. He tosin keskittyivät enemmän tappeluun kuin pelin seuraamiseen.

Kun kävin kesken toisen erän kellarissa hakemassa hermokaljan urheilujuomaa, yläkertaan jääneen peliä toistaneen läppärin edestä kuului selvällä suomen kielellä "Voi kamala!"

Ei helkatti, meidän pikkujantterihan se siellä manaili. Ainekset olisi ehkä ollut olemassa vähän rankempaankin perisuomalaiseen ilmaisuun, mutta ihan siistiä, että se yhdistää pienessä mielessään jääkiekon ja kauhistelun.

My work here is done.

Voittohan sieltä tuli, ja uusi soittoääni puhelimeen. "Löikö Mörkö sisään?"

Finaalia varten puin päälle vuonna 1995 Lapinlahden torilta ostetun hieman reikäisen, mutta edelleen kasassa pysyvän vintagepaidan. Samana päivänä läpsäytin kättä Antti Törmäsen kanssa ja kuljin sitten muovipussi sen käden suojana ties kuinka kauan (liian kauan). "En pese tätä kättä ikinä!"
No, oon pessyt.

Venäjää vastaan pelattiinkin sitten kuulemma semmoista primitiivistä epäjääkiekkoa, vaikka kyllä tämmöisen amatöörin silmään peli näytti ihan hyvältä. Lapset olisivat halutessaan voineet oppia lisää kauneinta suomen antia, kuten "Tukehtukaa borssikeittoon!" ja "Ottakaa tuomarit se pää pois perseestä!"

Kurkku oli käheähkö lauantaiaamuisen urheilusuorituksen jälkeen. Syke ehti juuri ja juuri tasaantua ennen sunnuntain finaalia, vaikka sitä kyllä nostateltiin Scottyn kanssa vielä ennen peliä suorittamalla Murph-haaste (1 maili juoksua, 100 leuanvetoa [minä tein vatsalihaksia], 200 punnerrusta, 300 kyykkyä, 1 maili juoksua). 

Pungertamisen jälkeen siirsimme vaivaiset luumme downtowniin Blue Line -lätkäbaariin, jossa on ennenkin katsottu finaalia Kansas Cityn suomalaisten kesken, ja silloin tuli Kanadalta turpaan. Vaikka en usko mihinkään henkimaailman juttuihin, niin taikausko meinaa tunkea väkisin mukaan urheiluun. Minulla ei ollut sama paita päällä kuin aiemmissa peleissä. En katsonut sitä samassa paikassa (enkä kuunnellut Mertarantaa byhyyyyy). Olisiko se sitten ollut minun vika, jos Suomi olisi hävinnyt?

Meidät (5 suomalaista plus entourage) laitettiin jostain syystä baarin perälle katsomaan peliä. Ihan hyvä veto, sillä ääntä meistä lähti melko kiitettävästi. Harva amerikkalainen tietää koko MM-jääkiekon olemassaolosta mitään, ja senpä takia kaksi suihkulähteessä pelin jälkeen kekkuloinutta suomalaista saattoikin olla vähän kumma näky. Toisella (minulla...) luki otsassa isolla MÖRKÖ.

Mölyapinat siirtyivät keskustasta mökille juhlimaan, ja mehän paineltiin tietysti suoraan vaatteet päällä lipun kanssa järveen. Koska miksi ei.

Kaksi maailmanmestaria siellä vetelee kunniakierrosta ympäri järveä.

Että semmosta. Maanantai oli täällä onneksi vapaapäivä (Memorial Day, kaatuneiden muistopäivä), joten itse kukin sai toipua juhlista. Mitään ilmaveivejä ei onneksi vedelty, eikä kukaan joutunut putkaan, joten aika vähällä selvittiin.

Tiistaiaamuna join kahvit mörkömukista, ja pelin kohokohtia katsellessani rupesin pillittämään. Ihan räkä poskella. Normisettiä.

Olisi pitänyt siivota ja pestä pyykkiä, mutta torijuhlia "nauhalta" fiilistellessäni keksinkin vähän muuta puuhaa:

Hyvä Suomi! Hyvä Leijonat! Hyvä Jalonen! Hyvä joukkue!

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Meillä ollaan kirjoiteltu tiuhaan tahtiin Joulupukille. Vanhempien postitusurakkaa on helpottanut kovasti se, että meillä(kin) on oma tonttu (Elf on the Shelf), Eila nimeltään, joka ilmestyy meille aina kiitospäivänä ja viipyy jouluaattoon asti. Eilan pitäisi käydä Korvatunturilla/Pohjoisnavalla joka yö ja välittää Pukille kuulumiset (onko täällä kilttejä lapsia/aikuisia) ja kirjeet, mutta joka on unohtanut tähän mennessä jo kahdesti liikahtaa vakoilupaikastaan mihinkään. Laiska tonttu!

Onneksi on. Laiska nimittäin. Tiedän pari kaveriperheen tonttua, jotka keksivät joka yö jos jonkinlaista kepposta, mutta meidän Eila vain istuu tai roikkuu chillisti milloin missäkin.

Tänä vuonna Pukille raapustetut toivelistat ovat olleet varmaan aika identtisiä muiden 6-vuotiaiden tyttöjen lähettämien kirjeiden kanssa. Toista se oli vielä kaksi vuotta sitten:

1. Jalkapallo (pikkuveljelle)

2. Mekko, joka ei ole naamiaisasu

3. Aurinkolasit pihalle kadonneiden (?) tilalle

4. Luuranko, joka roikkuu pitkän narun päässä

5. Pää

6. Dinosaurusihminen, jolla on ihmisen pää, dinosauruksen vartalo ja ihmisen varpaat

7. Iso helistin (pikkuveljelle)

Tokihan dinosaurusihmiset ja päät olivat aika mainstream vielä vuonna 2016, mutta nyt ovat so last season, eli niitä ei ole toivelistoilta enää löytynyt.

Lapset pääsivät viime lauantaina oikein istumaan Pukin syliin ja esittämään hänelle lahjatoiveet henkilökohtaisesti. Isosisko pyysi LOL-palloa, ja 3-vuotias pikkuveikka lunta.

Meidän perheessä on tehty niin, että Pukki tuo lapsille yhdet vähän isommat lahjat, kun taas muilta lahjantantajilta tulleet paketit ovat valmiina kuusen alla, kunhan ne on paketoitu, eli yleensä myöhään aatonaattona. Eila-tonttu kertoi minulle, että tänä vuonna lapset saavat Pukilta yhden yhteisen lahjan, eikä se ole LOL-pallo tai lumimyräkkä. Se on Stigan pöytäjääkiekkopeli, jossa on... Suomi ja Ruotsi (!!!!!!!!!!!!) vastakkain.

Voi sitä raukkaa, joka joutuu pelaamaan Tre Kronorilla meikän Leijonia vastaan.

Ai niin... Kenellekäs tämä lahja olikaan tarkoitettu?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Menin tänään hakemaan lasta koulusta normaaliin tapaan kävellen ja odottelin tapaamispaikassa pikkuveljen kanssa, jolle ei tällä kertaa tarvinnut ärhennellä hupun päässä pitämisestä. Taisi olla tarpeeksi kova viima, että ihan itsekin tajusi, että korvat on kiva suojata. Meidän topakka neiti käveli melkein jonon viimeisenä, tällä kertaa opettajan kanssa käsi kädessä.

"Voisinko pyytää palvelusta? Haluaisin kertoa luokalle eri tavoista viettää talven juhlapyhiä. Onko Suomessa jotain erityistä perinnettä, joka eroaa täältä?"

Hän jatkoi, että aikoi kertoa lapsille Saksan erikoisuuksista, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin, mutta hän haluaisi mahdollisimman paljon tietoa muista kulttuureista. En siinä hetkessä osannut sanoa muuta, kuin että Joulupukki asuu Suomessa, mutta lupasin palata asiaan. Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin?

Kotiin päästyäni otin läppärin syliin ja istuin sohvalle naputtelemaan sähköpostia. Kyllähän meidän jouluperinteet eroavat aika lailla amerikkalaisista! Jo pelkkä tunnelma on jotenkin eri, kun ympärillä on pimeää ja kylmää. Suomessa juhliminen on hillitympää, mutta se jatkuu toisaalta pidempään joulun jälkeen. Vainajia muistetaan kynttilöin, ja joulusaunassa on harras tunnelma. Puhallettavia barbaroita on vähemmän.

Sitä tunnelmaa oli kuitenkin vaikea pukea sanoiksi, varsinkaan viisi-kuusivuotiaalle yleisölle, joten keskityin kertomaan, kuinka Joulupukki tulee moneen kotiin aattona kylään, eikä hän kulje salaa savupiipun kautta keskellä yötä, vaan reippaasti etuovesta lumisia saappaita oven pieliin kopistellen.

Kerroin, kuinka nimenomaan aatto on muutenkin suomalaisille tärkeämpi, kun taas täällä jouluaamu on se juttu. Selitin, miten jouluruoka koostuu perinteisesti laatikoista ja kinkusta, kuinka kaupat ovat päivätolkulla kiinni (olivat ainakin silloin ennen vanhaan!), kuinka tärkeä osa joulua sauna on, ja kuinka Suomen Turusta julistetaan joulurauha.

Ope kiitteli kovasti tiedoista ja pyysi vielä paria kuvaa talvisilta kotikonnuilta Lapinlahdelta. Tuli ehkä vähän ikävä.

Valmiiksi nostalgisella tuulella on hyvä lähteä huomiseen parkumaratoniin. Lapsi vie luokkakavereilleen pienen (maku)palan satavuotiasta Suomea, minä kuuntelen Finlandia-hymniä repeatillä ja katson Linnan juhlia, jos jotain näen.

Köhivät kansasilaiset ja kipeät kannikat

Kerroin viime viikolla alakerran kokolattiamattojen kohtalosta. Tänään on luvassa pitkä jatko-osa. Jos et jaksa lukea sitä, se ei haittaa, sillä alla olevasta kuvasta löydät tiivistelmän:

Mihin jäinkään? Ai niin. Scotty kävi vuokraamassa lauantaina lattioille tarkoitetun naulapyssyn, ja toivoimme, että piskuisessa kompurassamme riittäisi tehot sen käyttämiseen. Meni kuitenkin vielä hetki, ennen kuin pääsimme itse tositoimiin, sillä meidän piti varmistaa, että saamme olohuoneen laudat kulkemaan tasan samassa linjassa keittiön lattian kanssa. Mittailimme, merkkasimme lattiaan liituviivoja, tuskastuimme. Lopulta tulimme siihen tulokseen, että olisi vain parasta alkaa korvata poistamiamme lautoja keittiön liitoskohtaan, ottaa siitä suunta ja toivoa parasta.

Niin siinä sitten aika yllättäen kävi, että summassa hoidettu aloitus toimi täydellisesti. Olipa sekin kiva huomata, että talomme on suht suora (esim. ikkunanpuitteethan eivät ole), sillä uudet laudat olivat lopulta täysin linjassa seinien kanssa. Nakuttelimme ensimmäisenä iltana noin kolmasosan olohuoneesta ja ihmettelimme, kuinka ihmeen hyvät unenlahjat lapsillamme on, kun alakerrasta kuului vasarointi, sirkkelöinti ja kompurointi.

Sunnuntaina koitti sitten jännittävin hetki: Miten kävisi väliseinän toisella puolella odottavan saumakohdan kanssa? Kun lähestyimme kohtalokasta paikkaa, näytti siltä, ettemme saisi olohuoneen lautoja kohtaamaan keittiön olemassaolevan lattian kanssa, vaan siihen jäisi parin sentin ruma rako. Se oli onneksi kuitenkin vain optinen harja, ja todellinen rako oli alle millin. Sen saimme peitettyä käyttämällä hieman sorkkarautaa apuna, ja läpsäytimme huojentuneet ylävitoset.

Koko sunnuntai meni latomishommissa, ja kun illalla kapusimme yläkertaan, kyykkäilystä suutahtaneet reidet, nivuset ja selkä huusivat hoosiannaa. Aktiivisuusranneke meinasi lentää seinään, kun väitti minun olleen laiska koko päivän. Just joo. Eikö sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-sahaus-kyykky-asennus-yhdistelmä ollut tarpeeksi tehokasta, häh?

Maanantaille, joka oli Martin Luther King Day ja sen vuoksi vapaa, jäikin enää pieni siivu asennusta, ja uusi lattia oli paikoillaan.

Timpurin takamus.

Remontointi näytti oikeasti tältä.

Lähempää tarkastelua.

Maanantai-iltana yritimme imuroida kaikki sahanpurut ja ninjaniitit, jotta voisimme elää hetken seminormaalia elämää ennen lattioiden hiomista ja lakkaamista. Pistimme sohvan takaisin paikoilleen ja poksautimme auki ansaitun kuohuviinipullon. Vertailimme myös remontoinnin aikana saatuja haavoja, mustelmia ja kilpailimme siitä, kummalla oli kipeämpi kroppa.

Normaalia elämää ei jatkunut kovin pitkään, sillä Scotty muisti pari päivää myöhemmin, että hänellä oli kaksi lomapäivää edelliseltä vuodelta käyttämättä, ja ne pitäisi kulutella pois ennen kuun loppua. Hänpä päätti siis ottaa perjantain ja maanantain vapaaksi, joten tuli kiire päättää, minkä sävyiseksi petsaisimme lattian ja millä aikataululla hoitaisimme hiomisen.

Alunperin halusin vaalean lattian ja haaveilin valkolakkauksesta, mutta koska keittiön lattia oli punatammea, ja sen myötä myös uusi olohuoneen lattiakin, lopputuloksesta tulisi kyllä vaalea - vaaleanpunainen. Se ei houkutellut, joten päädyimme kokeilemaan harmaata sävytystä.

Koekappale vanhan lattian päällä.

Sekään ei näyttänyt hyvältä, sillä tietyssä valossa harmaa olikin violetti. Sanoin monta kertaa Scottylle, että haluaisin vain pitää lattian raikkaana, vaaleana puuna, enkä kellastuttaa sitä lakalla, kuten keittiössä oli käynyt - lattialle ja Scottyn tekemälle pöydälle. Pienoisen tutkimuksen myötä löysimme vesipohjaisen polyuretaanin, jonka ei pitäisi muuttua kellertäväksi kuten öljypohjaisen kaverinsa. Muutama gallona sitä kiitos, ja petsihaaveet pois. Lattia saisi loistaa omana itsenään ilman meikkiä.

Piano piti siirtää paikoilleen ennen lattian varsinaista hiomista, sillä emme yllättäen jaksaneet kantaa sitä kahdestaan. Se piti ujutella varasijoituspaikastaan keittiöstä narisevien pyöriensä varassa takaisin omalle paikalleen, eikä siitä hommasta selvitty ilman naarmuja. Hioimme ja käsittelimme keskiviikkona siis pianosopukan, ja olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, miltä viimeistelty puu näytti.

Torstai-iltana kävimme vuokraamassa pelottavan näköisen hiomakoneen, mutta lopulta sen käyttö ei ollut ollenkaan vaikeaa. Aikaavievää puuhaa, toki. Ja kovaäänistä. Laitoimme lapset nukkumaan ja aloitimme uuden lattian jyystämisen.

Vaikka remppareiskalla onkin tässä hengityssuojain, sitä ei oikeastaan ison hiomakoneen
kanssa tarvittu, sillä siinä oli tehokas imuri, joka piti pahimmat partikkelit poissa ilmasta.

Vuorottelimme ison masiinan kävelyttämisen ja pikkuvessan lattian nauhahiomakoneella rapsuttelun kanssa. Kun vielä aamukahden maissa koneet ulisivat, pelotti, että naapurit soittavat poliisit paikalle meluhaitan takia. Ehkä se melu ei kuitenkaan ollut ihan niin korviahuumaava muualla kuin heti koneiden välittömässä läheisyydessä, sillä lapset vetelivät taas kerran sikeitä oikein autuaasti.

Seuraavana aamuna oli sitten keittiön hionnan vuoro. Sitä olimme pelänneet, ja syystä. Kaapistojen ja erityisesti saarekkeen aluset piti hioa käsin - käsin! - sillä mitkään sähkökäyttöisistä vehkeistämme eivät sinne ylettäneet.

Lapsiperheessä remontoidaan.

Taas piti edetä vuorovedoin. Ensin vaihtelimme läpsystä hiomista ja lasten viihdyttämistä, ja kun pienempi jantteri meni päikkäreille ja isosisko huoneeseensa leikkimään, ison koneen ja pienten vempeleiden välillä.

Massiivinen pöytä ei mahdu mitään kautta talosta ulos ilman purkamista,
joten siirtelimme sitä sitten selkä vääränä edestakaisin tieltä pois.

Pääsimme/jouduimme siihen käsinhiontavaiheeseen vasta lauantaina, ja siihen menikin sitten koko... hemmetin... päivä. 

Kaveri oli sattuneesta syystä "putkassa" ennen päikkäreille menoa.
Ei tuntunut vankeus haittaavan - päinvastoin! Lapset nauttivat autiosta olohuoneesta,
koska siellä sai juosta sydämensä kyllyydestä.

Pölyiset pöksyt.

Pölyinen hella ja jonkun hölömön rakkaudentunnustus.

Käteni ja käsivarteni näkevät tästä painajaisia vielä pitkään.

Lauantai-iltana imuri huusi, kun yritimme saada pölyä kuriin. Pienemmät laitteet ja käsin hionta olivat lennättäneet erittäin hienoa hiomapölyä yläkertaan asti, ja siitä enenevissä määrin jokaiselle tasolle mitä alemmas mentiin. Kellarissa oli myös melkoinen sotku, sillä naulapyssy oli ampunut olohuoneen lattiasta ja samalla kellarin kattovanerista kunnon säpäleitä irti, ja ne kaikki olivat lattialla, sohvalla, biljardipöydällä.

Piti tehdä melkoisen tarkka suunnitelma siitä, miten ja missä järjestyksessä käsittelisimme lattian. Polyuretaania tarvittaisiin kolme kerrosta, ja kerrosten välissä lattian pitäisi antaa kuivua kaksi tuntia, eikä siinä luonnollisesti saisi hiihdellä ollenkaan kuivumisen aikana. Paras aika sille hommalle oli siis luonnollisesti lasten nukkuma-aika. Jouduimme myös tekemään urakan osissa, sillä sohvarykelmä ei mahtunut minnekään muualle säilöön kuin olohuoneeseen tai "ruokasaliin" (eli lasten leikkitilaan), ja sitä keittiönpöytää ei tosiaan tästä talosta saa ulos kuin palasina.

Ensimmäinen kerros oli lattiassa yhden maissa. Parin tunnin päikkärit (voiko yöllä nukkua päikkärit?) ja toinen kerros. Aamulla hipsuttelimme aamutoimet niin varovasti kuin voimme, Scotty meni lasten kanssa ulos ja minä vetäisin vielä kolmannen kerroksen olohuoneeseen ja keittiöön, ennen kuin liukenin itsekin talosta ulos. Olimme koko päivän liikenteessä, sillä lattialla ei olisi saanut olla edes kevyttä liikennettä 24 tuntiin, ja meidän liikenne ei ole mitenkään kevyttä. Kävimme moikkaamassa kavereiden vauvaa Emporiassa, minkä jälkeen painuimme Ikeaan matto-ostoksille. Ja sieltä vielä syömään. Senpä jälkeen lapset olivatkin valmista kauraa petiin.

Kahden polyuretaanikerroksen jälkeen.

Asettelimme illalla sohvan varovasti takaisin paikoilleen (vaikka viimeisestä kerroksesta oli vasta 12 tuntia, öhöm...), sillä loput lattiasta pitäisi päästä käsittelemään, ja mallailimme vähän uutta mattoakin (vaikka mattoja ei olisi saanut laittaa lattialle viikkoon...).

Meillä ei ole yleensä ihan näin valoisaa, mutta lattiaa olisi ollut vähän erikoista sutia pimeässä.

Katselimme pari hölmöä elokuvaa kuivumistaukojen aikana, ja kahden maissa pääsimme nukkumaan. Maanantaina ei ollut tarkoitus tehdä mitään, mutta keittiön tasot tursuivat remppatavaraa, ja sitä pölyäkin löytyi vielä vaikka mistä, joten siivoilimme sitten. Ei kuitenkaan tarvinnut enää hioa, joten kaikki oli hyvin.

Poika ja koira.

Varsinaisia jälkeen-kuvia minulla ei vielä ole. Lupaan laittaa ne, kunhan listat ovat paikoillaan, eli palataan asiaan joskus ensi vuonna. Tässä kuitenkin pari satunnaista otosta:

Tämä taitaa olla maanantain siivouspäivältä, koska kuvassa näkyy harja.

Lasten uusi lempipaikka sotkuille leikeille.

Poika ja koira.

Koira, hoitokoira ja timpurin pyjamapeppu.

Olihan se urakka, ja pölyä löytyy vieläkin, mutta voi että se on ollut kaiken sen arvoista. On ollut ihanaa (???) imuroida alakerta, kun ei tarvitse jyrätä kahden eri imurin kanssa (puulle kanisteri-, kokolattiamatolle pysty- eli tuttavallisemmin möhkäleimuri). On niin paljon puhtaampi olo, kun ei tarvitse elää vuosikertaeritteiden kanssa. Ja erityisesti: onhan tämä omaan silmään (ja nenään!) paljon kivempi kuin ennen.

Yläkerran kokolattiamaton on parempi olla varuillaan. I'm coming for you next!

Yökkivä ulkosavolainen ja kakkaisen kokolattiamaton kohtalo

Yksi suurimmista amerikkalaisen arjen ihmetyksistä on minulle ollut kokolattiamatto. Sitä on ollut jokaisessa paikallisessa asumuksessani, Emporian opiskelijakämpistä lähtien. Pitkä- ja lyhytnukkaista, tummaa ja vaaleaa. Yksi yhteinen nimittäjä niillä on kuitenkin kaikilla ollut: Ne ovat olleet oksettavia.

Kun aloitimme talonmetsästysprojektin kuusi vuotta sitten, toivelistalta löytyi kokolattiamatottomat oleskelutilat. Tiesin, että olisi hankalaa löytää täysin karvatonta taloa, mutta että edes ne tilukset, joissa on eniten lenkkarijalkatrafiikkia... Päädyimme kuitenkin ostamaan talon, jonka sisustusratkaisuja en todellakaan rakastanut. En tummanvihreitä tai mummokalsareiden värisiä seiniä, en elähtäneitä puisia keittiönkaapistoja, en jättimäistä ruotsinlaivasimulaattoria, en messinkisiä ovennuppeja, en vauvansinistä kylpyhuonetta, enkä erityisesti perinpohjaisesti tallattuja, kustuja ja kakittuja kokolattiamattoja.

Muita ongelmakohtia olimme muokkailleet mieleisiksi, mutta lattiat ne vain kummittelivat vuodesta toiseen, eikä tilanne ainakaan parantunut lemmikkien ja lasten lisääntyessä. Kokolattiamattoexodus alkoi kuitenkin viimein pari kuukautta sitten portaikkojen puhdistuksella. Olohuoneen matto näytti sen jälkeen entistä ellottavammalta, mutta projektin suuruus hillitsi pahimpia himoja. Kyllähän maton repisi pois suht pienellä vaivalla, mutta mitäs tilalle?

Kun uusin eläinystävämme Casper alkoi käydä kissanpissalla Savun aikoinaan hyvin merkkaamassa matonnurkassa, oli aika tehdä jotain. Vihdoinkin! Olimme säästäneet Finnairilta saadut korvausrahat kellarin saunaa varten, mutta ihan lähiaikoina sitä urakkaa ei voisi aloittaa, sillä talossamme asustaa kohta puolitoista vuotias Eemeli, joka vaatii vähintään yhtä tarkkaavaista silmäparia 24/7. Yhteinen rakennusprojekti muuttuisi siis joko toisen (Scottyn) yksin kellarin uumenissa suoritettavaksi, tai kaksistaan aamuyön pimeinä tunteina syötäväksi pakkopullaksi. Ei kiitos.

Kyllä kiitos sen sijaan sanoin, kun Scotty kysyi, haluaisinko uudet lattiat.

Kun päätös oli tehty, niin sehän oli tuttuun tapaan menoa sitten. Kansas Cityyn lupailtiin kuukausi sitten hurjaa jäämyrskyä, ja ihmisiä kehotettiin pysymään kotona ja täydentämään hätävaravarastot. Me teimme työtä käskettyä ja kävimme ostamassa myrskyviikonloppua edeltävänä torstaina melkoisen hurjan määrän puutavaraa, jonka lattialle asentamisessa karanteeniviikonloppu menisi rattoisasti. Emme lopulta saaneet sitä luvattua kahta senttiä jäätä, mutta rakennusjätettä, sahanpurua, verta ja hikeä kylläkin.

Perjantaina oli tarkoitus vain käyttää 16-vuotiaita ja talon alkuperäisiä mattoja sen verran reunoista irti, että saisimme irroiteltua tack stripit, eli matot paikoillaan pitävät hurjan näköiset listat, joissa törröttää nauloja pystyssä. Piti jättää matot paikoilleen, jotta lapset voisivat vielä leikkiä normaalisti, mutta arvaahan sen, kuinka siinä kävi. Matot rullalle, lomps.

Muistin ottaa pari kuvaa, ennen kuin tuho alkoi.

Voi tuota lelujen määrää...

Maton ja puulattian raja jopa näkyy vähän tässä kuvassa! Hienosti kuvattu.

Totuus alkoi paljastua maton alta. Ja haju.

Jos olisimme suunnitelleet vähän enemmän,
olisimme ehkä voineet viedä kamat säilöön jo tässä vaiheessa...

Hyihyihyi.

Kiskoimme niittejä ja niitä perhanan tack stripejä maton alta löytyneestä yllättävän hyväkuntoisesta vanerista koko illan. Minä taistelin yökkäilyä vastaan, kun mietin maton nurjan puolen paljastamia erinäisiä eriteläikkiä - mattohan oli pesty useaan otteeseen, ja silti...! Siinä ne meidän lapsukaiset olivat opetelleet ryömimään, ihanasti marinoidulla matolla. Pitäisi olla ainakin vastustuskykyä koko loppuelämän tarpeiksi.

Seuraavana aamuna alkoi oikeastaan koko remontin haastavin osuus. Halusimme säästää keittiön punatammilattian (koska olemme pihejä), joten uusi olohuoneen lattia piti yrittää saada liitettyä keittiön olemassaolevaan lankutukseen mahdollisimman saumattomasti.

Tämä vaihe vaati sahailua, sorkkarautailua ja shamanismia.

Purkaminen piti toistaa väliseinän toisellakin puolella.

Etuoven edessä ja pikkuvessassakin oli samanmoista puulattiaa, mutta koska olisi erittäin epätodennäköistä, että keittiöstä jatkettu lattia sattuisi juuri samaan linjaan "eteisen" lautojen kanssa, oli helpompaa ruveta purkutöihin. Sitä paitsi, pontit kulkivat juuri päinvastaiseen suuntaan, joten olisi pitänyt leikkiä adapterikappaleilla, eikä ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan. Vessan lattia sai kuitenkin olla rauhassa, sillä vessanpöntön siirtäminen ei ensikertalaisia huvittanut. Ollenkaan.

Meikämamma sai näin ison tuhon aikaiseksi sillä aikaa, kun mies oli vuokraamassa naulapyssyä.

Pääsimme kokoamaan lattialautapalapeliä jo samana päivänä, mutta kerron siitä lisää myöhemmin, jottei tästä merkinnästä tule kolmen kilometrin pituista. Kai nuo kamalaa älämölöä pitävät lapsetkin pitää ruokkia...

Asiakaspalveluhaluttomuus

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia suoraselkäisenä ja rehellisenä kansana. Sanotaan, mitä tarkoitetaan, eikä pölistä turhia. Tällä puolen Atlanttia taas leperrellään ja lirkutellaan suomalaisesta näkökulmasta ehkä liikaakin, eikä kaikkea uskalla, tai edes kannata, ottaa ihan kirjaimellisesti. Ollaan kohteliaita kohteliaisuuden vuoksi. Hymyillään vaikka väkisin.

Lirkutteluun jo hyvin tottuneelle ulkosavolaiselle onkin ollut pieni kulttuurishokki, kun on (valitettavasti) joutunut olemaan viime aikoina yhteydessä suomalaiseen asiakaspalveluun. Kun toisessa päässä ei käytetäkään aikaa korulauseisiin, vaan suhtaudutaan asiaan kylmän asiallisesti. Tai pahimmassa tapauksessa kylmästi.

Meidän joulukuun alussa lähettämä lahjalähetys Suomeen on kadonnut. Ihan teille tietämättömille. 7.12. se on lähtenyt Chicagosta, ja sen jälkeen ei mitään havaintoa. Otimme yhteyttä paikalliseen postiin, USPS:ään, jotka lupasivat selvittää asiaa Suomen Postin kanssa. Olin itsekin yhteydessä Suomeen ennen joulua, jolloin ystävällinen ja asiallinen asiakaspalvelija kertoi, että joulukiireiden takia he eivät voi tehdä asialle oikein mitään, mutta jos ottaisin uudelleen yhteyttä joulun jälkeen, niin he voisivat kenties aloittaa etsinnät siellä päässä. USPS:hän ei pakettia enää voinut paikantaa, sillä se oli lähtenyt maasta.

Joulu tuli, joulu meni. Avasin taas asiakaspalveluchatin ja kerroin koko saagan uudelleen. Sieltä minulle kerrottiin ensin, että antamani lähetystunnus ei ole suomalainen. Että olisiko toista? Huuli pyöreänä selitin uudelleen asiani ja kerroin jälleen kerran, että seurantanumero on lähtöisin USA:sta ja toimii ihan normaalisti. Sitten minulle kerrottiin, että pakettia ei ole kirjattu Suomen järjestelmään. Aijaa. Kerroin, että edellisellä viikolla ystävällinen asiakaspalvelija oli sanonut, että tässä tilanteessa Suomen Postikin voisi alkaa jo selvittää asiaa.

"Emme ole siihen velvollisia."

Tuijotin ruutua epäuskoisena. Niin, ettepä olekaan. Olisiko siltikään haitannut antaa jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen tässä vaiheessa jo epätoivoisesti tarttuvalle asiakkaalle hyvä mieli? Vaikkapa sanoa, ettei asialle oikein voi tehdä mitään? Valitettavasti ja anteeksi. Kyllä minä olisin sen ymmärtänyt. Tai avata vaikka se tutkintapyyntö? Tehdä jokin pienenpieni ele, eikä vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että kuule, tämä ei ole minun ongelmani?

Tässä ei nyt sitten käynyt näin onnellisesti. Pakettia ei ole vieläkään paikannettu, ja USPS:kin on tainnut luovuttaa sen löytymisen suhteen saatuaan Suomesta erittäin avuliaan vastauksen ("pakettia ei ole toimitettu vastaanottajalle"). Harmittaa aivan vietävästi, varsinkin kun soppaan lisätään vielä Postin (tai ehkä lähinnä vain erään yksilön) asiakaspalveluhaluttomuus, mutta eipä tämä oikein ole mitään verrattuna siihen, miten Finnair meitä pompotteli tässä taannoin.

Lensimme Suomesta takaisin toiseen kotimaahan elokuussa. Helsinki-Chicago-lento lähti myöhässä catering-ongelmien vuoksi, ja koska meillä oli jo valmiiksi tiukka vaihtoikkuna O'Harella, jatkolentoa operoinut American Airlines oli ystävällisesti (?) tehnyt meidän puolesta ratkaisun ja siirtänyt meidät myöhemmälle lennolle, ettei meidän tarvitsisi juosta pää kolmantena jalkana kentän läpi. Ainoa ongelma oli, että uudet liput olivat seuraavalle aamulle.

Meidät ohjattiin maahantulomuodollisuuksien jälkeen AA:n jonoon. Pitkään, kiemurtelevaan jonoon. Odottelimme melkein tunnin, koko ajan samalla lähtevien lentojen taulua seuraten. Lento Kansas Cityyn oli reilusti myöhässä. Olisimme ehtineet.

Kun viimein oli melkein meidän vuoro, Finnairin lennolla olleet matkustajat ohjeistettiin poistumaan jonosta ja siirtymään Finnairin tiskille. Tiskille, jonka takana ei ollut ketään. Tässä vaiheessa olimme jo tutustuneet kahteen mukavaan suomalaiseen tyttöön, jotka olivat menossa Emporiaan (!!!) vaihtoon. Odotimme yhdessä asiakaspalvelijaa, joka ei koskaan tullut.

Kun olimme seisoneet tumput suorina tarpeeksi pitkään, eli puolisen tuntia, eräs lentokenttävirkailija neuvoi meitä menemään yläkertaan lähtevien lentojen tiskille. Koska emme muutakaan voineet, raahasimme matkatavarat sekä kiukkuiset ja nälkäiset lapset seuraavaan jonoon.

Tiskillä ei ollut yhtään suoranaisesti Finnairille työskentelevää ihmistä, mutta sentään pari puhuvaa päätä, joille selitimme tilanteen. Meille luvattiin hotelli sekä aterialipukkeita hotellin ravintolaan. Koska jatkolennoilta "myöhästyneitä" oli monta muutakin, seisoimme tiskin edessä niin kauan, että meidän neljävuotias nukahti lattialle. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Meidän maihinnousukorttien kanssa oli epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tuntui menevän ikuisuus. Toinen virkailija yritti auttaa meitä parhaansa mukaan, mutta hänen työvuoronsa oli jo ohi. Toi meille kuitenkin vesipullot, ja me jatkoimme odottelua. Lopulta paikalle jäänyt virkailija nosti kuvainnollisesti kätensä ilmaan ja siirtyi palvelemaan muita asiakkaita. Pyysi meitä odottamaan jotain toista ihmistä, Finnairin edustajaa. Ja meidän lapsi nukkui kovalla kivilattialla.

Kun se toinen virkailija saapui lopulta paikalle, olimme olleet lentokentällä neljä tuntia. Hän läksytti edellisen asiakaspalvelijan meidän edessä, otti kuvan minun puhelimellani (?!?) heidän järjestelmästään, jossa maihinnousukorttitiedot olivat oikein. Katsos jos aamulla tulisi ongelmia lähtöselvityksen kanssa... Meidät hoputettiin ulos odottamaan hotellille vievää pikkubussia.

Lattialta herätetty pieni enkelimme huusi koko matkan hotellille. Rääkyi.

Olimme hotellilla vähän ennen puolta yötä, mikä tietysti tarkoitti sitä, että hotellin ravintola ei enää tarjoillut ruokaa. Söimme huoneessa Suomesta tuotuja Muumi-keksejä ja menimme vähän vähemmän nälkäisinä nukkumaan, vain herätäksemme neljältä ja palataksemme kentälle.

Kansas Cityyn lopulta päästyämme lähetin Finnairille palautetta. Kerroin, kuinka äärimmäisen pettynyt olin asiakaspalvelun puutteeseen. Kuinka se, että yliväsynyt lapsi nukkui lattialla, ei saanut tulta kenenkään hännän alle. Tai se, että meillä oli vauva mukana. Kuinka meitä pompoteltiin jonosta toiseen. Ja niin edelleen.

Reilun viikon päästä sain pahoittelut. Meidän perheelle tarjottiin 200 euron matkalahjakorttia Finnairille, joka pitäisi käyttää vuoden sisällä. Olin jopa vähän positiivisesti yllättynyt, vaikka lahjakorttia emme koskaan käyttäisikään.

Meni muutama viikko. Juttelin tasan samoilla lennoilla olleiden suomalaisten vaihtareiden kanssa heidän viikonloppureissusta Kansas Cityyn, ja Finnair tuli samalla puheeksi. He olivat myös olleet yhteydessä lentoyhtiöön ja saaneet hieman eri kaliiberia olevat korvaukset. Moninkertaiset, ja halutessaan käteisenä. Vetäisin herneen niin syvälle otsaonteloon kuin mahdollista ja lähetin palautetta uudemman kerran. Pyysin Finnairia selittämään, kuinka tämä oli heidän mielestä reilua.

Se sama, meille 200 euron lahjakortin luvannut asiakaspalvelija osoitti sormella heti minua. "Et pyytänyt erikseen EU-säädösten määrittämää korvausta. Koska nyt pyydät, maksamme ne teille."

Siis mitä? Minun, satunnaisen asiakkaan, olisi pitänyt tietää EU-säädöksistä? Eikö edellinen palautteeni ollut tarpeeksi selkeä? Enkö ollut tarpeeksi äkäinen tai töykeä? Enkö oikeasti artikuloinut selvästi viivästyksestä ja kohtelusta koitunutta harmia ja harmaita hiuksia? Ehkäpä en käyttänyt viestissäni juuri oikeita taikasanoja, mutta kyllä sieltä rivien välistä olisi pitänyt se ymmärtää. Jos olisi halunnut.

Inhottavampaa näitä kohtaamisista tekee se, että olen tosi huono valittamaan mistään. Tai siis, valitan kyllä, mutta hyvin harvoin virallisia kanavia pitkin. Pitää olla jo todella ala-arvoinen kokemus, jos kehtaan siitä antaa palautetta. Yleensä minulle tulee joka tapauksessa jotenkin syyllinen olo. Entä jos minä teinkin jotain väärin ja aiheutin koko kaaoksen? Oliko se sittenkään niin kamalaa? En siis todellakaan tarvitse koppavia vastauksia huonon olon saavuttamiseksi.

Myönnän, että Finnairin koppavuus tai Postin välinpitämättömyys voi hyvin olla ihan omassa päässä. Luetusta tekstistä on helppo muodostaa juuri sellainen kuva, kuin itse haluaa. Sisäistää sen juuri sellaisella sisäisellä äänensävyllä, josta verenpaine nousee eniten. Olen itsekin ollut siellä luurin toisessa päässä ja tiskin takana, aina ei ole helppoa. Ylemmältä taholta tulevia ohjeita on seurattava, eikä sooloilulle juuri ole tilaa. Asiakkaat osaavat olla kettumaisia, eikä aina jaksa hymyillä sitä dollarihymyä. Sen ymmärrän. Voi olla, että halusin loukkaantua. Voi myös olla, että oli oikeasti syytä repiä hiuksia päästä.

Lopputulemahan saattaa olla aivan sama asiakaspalvelun tasosta riippumatta. Asiakas sai korvauksensa. Paketti on edelleen kadoksissa, tekipä kuka mitä vain. Mutta se matka, se kokemus... Miten se tehtiin? Jäikö hyvä mieli? Haluanko käyttää samaa palvelua uudestaan? Suosittelisinko kaverille?

Mitähän hyötyä Finnairille oli yrittää ensin pissiä meitä silmään ja tarjota verrattain mitätöntä hyvitystä ja sitten lopulta pulittaa kuitenkin meille laillisesti kuuluva korvaus? Eikö olisi ollut kaikille osapuolille mukavampi, jos olisi toimittu alusta asti reilusti ja rehdisti, eikä asiakas ei olisi kokenut saaneensa osakseen epäirelua kohtelua ja palaisi ilomielin sinivalkoisten siipien kuljetettavaksi? Ei minun jalkojani tarvitse todellakaan suudella, tai muutenkaan madella edessäni, mutta naamalle räkimistä en kuitenkaan siedä.

Ei minulla kovin kummoista valtaa vaikuttaa ole, mutta seuraavia lentoja varatessani Finnair taitaa olla vaihtoehtolistalla aika alhaalla, vaikka niillä EU-säädösten mukaisilla korvauksilla meillä remontoidaankin pian vähän taloa. Finnairin sponsoroimana. Seuraavat joululahjat lähetän jollain luotettavamalla tavalla. Tai vien itse. Voin päättää tukea vähäisillä dollareillani palveluja, joista koen oikeasti saaneeni osakseni palvelua, enkä koe olevani heille taakka. Joskus voisi vähän lirkutella.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei.

Edit 10.2.2017: Paketti löysi kuin löysikin tiensä perille lopulta 1.2.2017 - päivää vaille kaksi kuukautta lähettämisestä.

Yksivuotisneuvola amerikkalaiseen tapaan

Vilkuilen kelloa hermostuneesti. 13:08. Viisi tuntia palkkatöitä on vihdoinkin täynnä, joten voin siirtyä tarkastelemaan lasten aikaansaamia vahinkoja. Isompi on tehnyt kosteuspyyhkeestä nukelle, jonka nimi on tänään kuulemma prinsessa Kala, hienon mekon, ja pienempi hortoilee lattialle romauttamansa Duplo-kasan päällä. Normipäivä.

Ei kuitenkaan, sillä reilun tunnin päästä pitää lähteä lääkäriin kuulemaan edellisellä viikolla vuoden täyttäneen miehen mitat. Innokkaana lääkäriin mukaan lähdössä oleva mies tulee töistä kotiin keskelle kaaosta ja yöpaidassa laahustavia perheenjäseniä. Minulla on toki yöpaidan lisäksi päällä myös juuri saapuneet juoksulenkkarit. Mies ei kuitenkaan käänny kannoillaan.

Vuosi tuli täyteen vieraassa kaupungissa. Siitä lisää pian.

Vartti ennen lähtöä muistan, etten muista, missä entisen vauvan, nykyisen taaperon rokotuskortti on. En tietenkään etsi ensimmäisenä sieltä, missä sen pitäisi olla, vaan koluan hätäisesti läpi kaikki mahdolliset muut säilytyspaikat. Kurkkaan viimeisenä vielä sinne kansioon, jonka päällä lukee medical, ja siellähän se vaaleanpunainen pahviläpyskä on.

Ajamme lyhyen matkan lääkärin vastaanotolle. Näytän vakuutuskorttia vastaanottovirkailijalle kello 14:31, ja istumme värikkääseen odotushuoneeseen. Ympärillä käy hälinä, kun moni muukin perhe odottaa sisäänpääsyä. Lapset laskevat seinille maalattuja eläimiä, ja meidän potilas hieroo silmiä. Olisi toisten päikkäreiden aika.

Kuka arvaa, missä olimme?

Vilkuilen jälleen kelloa hermostuneesti. Viimein reilun puolen tunnin istuskelun jälkeen meidät kutsutaan sisään, vartin myöhässä. Hoitaja ohjaa meidät pieneen tutkimushuoneeseen, jonka seinillä on junia ja junakarttoja. Muissa huoneissa on eri teemat, college-maskotteja ja safarieläimiä, mutta juuri tämä huone tuntuu kiinnostavan molempia lapsiamme. Choo-choo.

Hoitaja kyselee, kuinka monta wet ja dirty vaippaa vaihdamme päivässä. Moneltako mennään nukkumaan, kuinka paljon juo vettä/maitoa/mehua? Syökö kaikista ruokaryhmistä? Onko allergioita? Osaako kävellä tuen kanssa? Ai että osaako! Meillä juostaan! Osaako ilman tukea? Katso edellinen... Osaako seistä hetken yksin? Osaako yhden tai kaksi sanaa? Äiti, daddy. Osaako taputtaa? Kyllä. Entä vilkuttaa? Kyllä. Ymmärtääkö peruskomentoja? Halutessaan.

Mitataan paino ja pituus. Päänympärys. Hoitaja mittaa sentit ja kilot, mutta kirjoittaa ne paperille tuumina ja paunoina. Minä ehdin kuitenkin tallentaa ne järkevämmät mittayksiköt: 75,5 cm, 9,52 kg. Vuodessa pitutta on tullut yli 27 senttiä, ja painoa melkein kuusi kiloa.

Hoitaja poistuu huoneesta ja jättää meidät odottamaan lääkäriä. Kuluu hetki, jos toinenkin. Kuuntelemme ohuiden seinien läpi kantautuvaa lapsen rääkymistä. Jollain on huono päivä.

Lopulta ovenraosta kurkistaa aina niin aurinkoinen lääkärimme - sama, joka näki lapsemme ensimmäisen kerran jo sairaalassa alle vuorokauden ikäisinä - jonka mielestä ei ole mitenkään mahdollista, että naperomme on jo vuosikas. Isosisko haluaisi jutella kovasti lääkärille, olihan viimeksi hänen vuoro olla huomion keskipisteenä. Tällä kertaa kuitenkin keskitymme pikkuveljeen, vaikka vieressäni välähteleekin vähän väliä pari neljävuotiaan rautaisia asentoon vedettyjä hauiksia. "I'm a really strong girl!" Niin olet, kultaseni, niin olet.

Lääkäri juttelee niitä näitä ja tutkii samalla lapsen silmät, korvat, suun ja keuhkot. Kyselee, onko meillä kysymyksiä tai huolia. Ei ole. Napero siirretään tutkimuspöydälle, jossa lääkäri kutittelee pömppömahaa samalla, kun tunnustelee sitä. Kurkkaa vaipan sisään, pyörittelee lonkkia. Lopulta pikkuveijari lasketaan lattialle, jossa alkaa armoton räkätys ja juoksu lähimmälle roskikselle. Pienen miehen harmiksi hän ei yletä ottamaan sieltä mitään asiaankuulumatonta. Tai edes -kuuluvaa.

Lääkäri kertoo hymyillen, että kaikki on täydellisesti. "See you in three months!" Jäämme odottamaan hoitajia, jotka tulevatkin melko pian kolmen rokotteen kanssa. Allekirjoitan kaksi vastuunvapautuslomaketta, ja hoitaja täyttää sen vaaleanpunaisen rokotuskortin, jonka melkein unohdin kotiin. Puolialaston pieni mies laitetaan tutkimuspöydälle selälleen. Daddy pitelee käsistä, hoitaja reisistä. Toinen hoitaja tökkää oikeaan reiteen kaksi piikkiä, toinen hoitaja vasempaan yhden. MPR, pneumokokkikonjugaatti, sekä influenssa lääkärin suosituksesta.

Hoitajat lähtevät huoneesta ulos itkun ja niiskuttelun saattelemana. "Take as much time as you need. I will take you guys to the lab when you're ready." Tökkiminen ei ole vielä ohi.

Pitelen pientä ja väsynyttä miestä vielä hetken verran uudessa odotustilassa sylissä, kunnes meidät kutsutaan labran puolelle. Itkusta ja helteestä hionnut kikkarapää ihmettelee edessäni lässyttävää hoitajaa, joka tökkäisee pahaa-aavistamatonta potilasta sormeen ja tiristelee verta putkiloon tuskastuttavan hitaasti. Yritän pidellä kiemurtelevaa lasta mahdollisimman hellästi mutta napakasti, jotta pääsisimme nopeasti kotiin. Kun hoitaja viimein saa laastarin paikoilleen, saa hän palkinnoksi leveän, kuusihampaisen hymyn.

Kirjaudumme ulos. Loppulasku tunnin keikasta, josta suurin osa oli odottelua, on 697 dollaria, josta emme itse maksa penniäkään, vaan vakuutus korvaa kaiken. Varaan uuden ajan kolmen kuukauden päähän, ennen kuin pakkaamme lapset autoon. Pienempi nukahtaa lähes välittömästi.

Meidän pieni, iso mies.

Huom: Eri lääkäreillä on eri käytäntöjä - tämä on vain yksi kokemus monien joukossa.