Tuuliviiri rauhaton

Heinäkuu meni jotenkin sumussa. Haaveillen milloin erakoitumisesta ja talon rakentamisesta keskelle ei mitään, milloin yli satavuotiaan puutalon ostamisesta läheisen kaupungin eläväisestä keskustasta, milloin tämän nykyisen asumuksen remontoimisesta. Olen kriiseillyt paikalleen jämähtämisestä, kokenut tämän lähiöelämän jotenkin välimallin olemiseksi ja elämiseksi. Rauhallista on, mutta ei tarpeeksi rauhallista. Kävellen pääsee kauppaan, mutta ei kaupoille. Kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin, mutta silti... Tätäkö tämä nyt sitten on, aina ja ikuisesti? Tiedättehän?

Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi.

Juhlistettiin heinäkuun 9. päivä 8-vuotista avioliittoa Moscow Mule -drinkeillä.
Ilman mitään kriisejä.

Vaikka on tehnyt mieli tehdä vaikka mitä radikaalia, en ole ostanut urheiluautoa, lävistänyt napaani, tatuoinut otsaani, en edes värjännyt hiuksia. Olen iloinnut elämästä, perheestä, ystävistä. Kuten jo sanoin, kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin.

On kuitenkin ollut vähän pelottavaa tajuta, kuinka syvällä juuret alkavat tässä maaperässä olla. Eikä pelkästään oma juurakko, vaan jälkikasvunkin. Isompi lapsi on jo sen ikäinen, että on ihan oikeasti oma persoonansa, eikä vain meidän vanhempien jatke. Rakentaa omia elämänmittaisia muistoja - aloittaa kohta varsinaisen koulutaipaleenkin! Vaikka itse tekisi mieli repäistä ja myllätä elämä mullinmallin, se ei ehkä olisi ihan reilua noille naperoille. Ei varsinkaan pelkästään sen takia, että äitiä vähän kyllästyttää.

Mökillä ei ahdista!

Mutta sitten toisaalta. Jos isompia muutoksia haluaa, niin nyt olisi ehkä nimenomaan siihen paras aika, kun lapset ovat verrattain pieniä, eivätkä vielä teini-ikäisiä jurrikoita, joilla on vankka ja todennäköisesti erittäin rasittava kaveripiiri. Harmi vain, etten ole vieläkään voittanut lotossa, ja se unelmien puutalo on liian kallis. Niin, ja työprojektikin lopetettiin maanantaina ihan puun takaa.

Keskenkasvuiset päikkäreillä.

Sekin vielä. On ollut jotenkin helpompaa olla pohtimatta sitä, mitä minusta sitten isona tulee, kun on ollut edes jonkinlaista työtä, josta on saanut maksaa verot. Olin taaperrellut tyytyväisesti vihellellen suht' kuopatonta ja mutkatonta polkua, mutta nyt tulin yhtäkkiä tienhaaraan. Ajatus "pelkästä" kotiäiteydestä tuntuu hassulta, varsinkin nyt, kun toinen lapsi on lähdössä kokopäiväisesti kouluun, ja toinenkin täyttää kohta kaksi. Jos olen pystynyt tekemään töitä tähänkin asti, niin hemmetti soikoon miksen pystyisi nyt päivien rauhoittuessa. Olen ollut asennoitunut olemaan kotona siihen asti, kunnes pieni mieskin lähtee kouluun, mutta jos en löydä etänä tehtäviä töitä, niin... Niin.

Kindergartenilainen ensimmäisessä konsertissaan (Journey!) pari viikkoa sitten.

Ukkonen valitettavasti keskeytti ja lopulta peruutti koko keikan kolmen kappaleen jälkeen.
Neidin lempilaulu, Don't Stop Believin', jäi kuulematta.

Noh. Odotellaan pari viikkoa, ja enköhän ole taas sitä mieltä, että tämä talo ja tämä naapurusto ja tämä lähiö on meille just hyvä. Taidan olla semmoinen tuuliviiri rauhaton. Kyllä se tuuli taas kääntyy. Niin aina.

Töiden vähentyessä ja lopulta tyrehtyessä kokonaan on sentään ollut aikaa askarrella...

...lahjoja ystävien vauvoille.

Toissapäivänä saatiin konkreettinen muistutus siitä, että pitäisi elää hetkessä, eikä unelmoida aina vain, no, jostain muusta. Meidän karvaisimmalta perheenjäseneltä löytyi rakosta kasvain sekä selkärangasta melko paha reuma. Ei ollutkaan kyse virtsatientulehduksesta. Märehdin koko keskiviikon, mutta eilen otin itseäni niskasta kiinni. Jos potilasta itseään ei diagnoosi haittaa, en anna sen haitata minuakaan. En vielä. Usvalla ei näyttäisi olevan kipuja, sen pörröinen peppu pyörii entiseen malliin. Nyt vain huolehditaan, että elämänlaatu pysyy hyvänä, toivottavasti vielä piiiiiitkään, rapsutellaan ja leikitään ehkä entistä enemmän, ei lasketa herkkuja.

Elämä risaiseksi - Usva kävi eilen panimolla!
Temmelsi lasten ja muiden koirakavereiden kanssa epätavallisen viileässä kesäillassa.
Tyhmistä diagnooseista välittämättä.

Semmoinen heinäkuu.

Amerikan oma jytky

Kansa halusi muutosta, ja muutosta kansa sai. Nähtäväksi jää, hyvää vai huonoa. Tammikuun 20. päivä saamme presidentin, joka on enemmän kiinnostunut tittelistä kuin sen mukana tulevasta työstä.

Iso-Britannia: "Brexit oli typerin, itsetuhoisin teko, jonka maa voi tehdä."
USA: "Hetkinen, pitelepäs juomaani."

Vaikka äänienemmistö näyttäisi menevän Hillary Clintonille, niin Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain 45. presidentti. Viimeksi samanlainen tilanne nähtiin vuonna 2000, kun Al Gore sai enemmän ääniä, mutta George Bush voitti valisijamiesäänin. Suurimmassa osassa osavaltioista koko osavaltion valitsijamiesäänet menevät kansanäänetyksen voittajalle, eikä prosentuaalisesti jaettuna. Esimerkiksi Kansas, jolla on kaksi senaattoria ja neljä kansanedustajaa, ja täten kuusi valitsijamiestä, antoi kaikki kuusi ääntään Donald Trumpille (Trump 57%, Clinton 36%, Johnson 5%, Stein 2%). Ei ollenkaan yllättäen.

Muissa osavaltioissa yllätyksiä, jytkyjä, kuitenkin tuli, ja kun tiistai vaihtui jo keskiviikoksi, istuin äänioikeutetun amerikkalaiseni (itsehän en voi vielä äänestää, koska en ole kansalainen) vieressä hämmentyneenä, pettyneenä, pelokkaana.

Minua ei niinkään hirvitä presidentti Donald Trump ja hänen aikaansaannokset (tai muiden aikaansaannosten kumoaminen). Korjaan - en pelkää meidän perheen puolesta, mutta olemmekin mukavasti keskiluokkainen valkoinen perhe mukavan keskiluokkaisella alueella. Pelkään vähemmistöjen jo saavutettujen etujen/tasa-arvon katoamista, tasa-arvon edistymisen täydellistä pysähdystä ja takapakkia. Eniten minua kuitenkin hirvittää, mitä hän edustaa. Jos koko maan keulakuva voi huoletta pilkata vähemmistöjä, väheksyä seksuaalista häirintää, nimitellä kokonaisia kansanryhmiä, tuomita muslimit terroristeiksi, lietsoa vihaa ja pelkoa, mikseivät muutkin.

Minusta on surullista, että poliittisesta korrektiudesta on tullut kirosana. Trumpin suorasanaisuutta, ajatusten suodattamatonta päin naamaa räkäisyä, ihaillaan. En ihan oikeasti ymmärrä, miksi toisten tunteiden huomioonottaminen on paha asia. Ei pitäisi suvaita, hyssytellä. Pitäisi puhua asioista niiden oikeilla nimillä.

Asioilla on kuitenkin usein monta nimeä, eikä niistä välttämättä tarvitse valita sitä kaikista ruminta.

Olisi mahtavaa, jos Trumpista tulisi niin erityisen erinomainen presidentti, kuin hän uhoaa. En usko, että kukaan pettyisi, jos talous lähtisi hurjaan nousuun. Osakemarkkinoilla näkyi kuitenkin jo hienoinen paniikki, ja kurssit lähtivät syöksylaskuun jo ennen lopullista tulosta, kun Trumpin voitto näytti todennäköiseltä. Kanadan maahanmuuttoviraston sivut kaatuivat (minä en sentään siellä vieraillut, vaikka joskus vähän uhosin).

Ne talouden ulkopuoliset uhoilut minua kuitenkin pelottavat. Korkeimman oikeuden tuomarin nimittäminen. Affordable Care Actin, eli tuttavallisemmin Obamacaren, kumoaminen. Aborttioikeuden riisuminen. Ympäristöongelmille selänkääntäminen. Ulkopoliittisista vaikutuksista puhumattakaan. Vaikka USA:n poliittinen koneisto on yleensä hyvin hidas, Trumpilla on erittäin herkullinen asema, sillä republikaaneilla on enemmistö senaatissa ja edustajainhuoneessa. Se tekee huolista realistisempia.

Amerikalla oli eilen paha krapula. Osa halusi kaivautua peiton alle ja pysyä siellä seuraavat neljä vuotta. Osa halusi näyttää pahan olonsa julkisesti ja lähti kaduille oksentamaan osoittamaan mieltään. Tai sosiaaliseen mediaan.  Eilen herätessäni en uskaltanut katsoa puhelinta, koska se tekisi pahasta unesta jotenkin todellista. Facebookissa odottikin juuri sellainen paskamyrsky, jota pelkäsin. Ihmisten aitoja reaktioita vähäteltiin, huolille naureskeltiin, epävarmuudelle viitattiin kintaalla. Minullekin selitettiin, vaikkakin ehkä hyvää tarkoittaen, miten demokratia toimii ja miten maailma pyörii tämänkin jälkeen.

Maailma ei ehkä lopu, mutta en usko, että presidentti Trump tekee siitä paremman paikan elää.

Minulla ei ollut eilen kovin hyvä päivä. Minulla oli nimittäin vaalikrapulan lisäksi myös orastava oikea sellainen. Ihan kaikki ärsytti. Se, etten voinut itse äänestää. Se, ettei minun äänelläni olisi ollut Kansasissa mitään merkitystä (paitsi paikallisvaalien osalta - vaalilipukkeessahan äänestettiin myös paljon muuta kuin presidenttiä). Se, miten pahaa mieltään osoittavia kutsuttiin itkupilleiksi. Se, miten olisi heti pitänyt niellä pettymyksensä, unohtaa periaatteensa ja yhdistyä yhdeksi kansaksi Donald J. Trumpin taakse.

Donald J. Trumpin, joka ennen vaalipäivää räkytti, että systeemiä on manipuloitu häntä vastaan. Että Clintonista oli leivottu voittaja jo ennen äänestystä. Hän ei hyväksyisi vaalitulosta, ellei hän voita. Pitäisi kampanjaa rahan- ja ajanhukkana, ellei hän voita. Kiukutteli kuin uhmaikäinen taapero. Onko ihmekään, että puolet kansasta on vihaisia? Pettyneitä? Etteivät he koe, että Trump on heidän presidenttinsä?

Ironistahan tässä on se, että nämä samat ihmiset, jotka nyt niin kovaan ääneen arvostelevat Trumpin arvostelijoita, ovat olleet suu vaahdossa syyttämässä Obamaa (jota minulle tulee todella kova ikävä!) virkarikoksesta tai haluamassa erottaa osavaltiotaan Yhdysvaltain liittovaltiosta.

Pystyykö presidentti Donald Trump yhdistämään Yhdysvallat? Pahoin pelkään, että ei. Siihen tuskin olisi pystynyt Clintonkaan.

On tässä sentään jotain positiivista: Voimme nyt polttaa myrkkykaasuja sisältävät remppajätteet (siitä enemmän piakkoin!) etupihalla niiden kierrättämisen sijaan, koska ilmastonmuutos on pelkkä kiinalaisten keksimä salaliitto.

"Ilmastonlämpeneminen on kiinalaisten kehittämä konsepti kiinalaisia varten,
jotta USA:n teollisuuden kilpailukyky heikentyisi."

Perinneperjantai: Hei hei, Kauko

Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.

Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.

Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.

Onnea on...

Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.

Maanantai 21.7.2008 klo 06:34

Toivo on täällä, Kauko saa mennä

On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!

Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.

Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.

Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.

Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.

30 päivää!

Torstai 24.7.2008 klo 15:30

27

S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.

Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.

Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.

Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.

Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.

Perinneperjantai: Lentävä kalakukko

Vapun jälkeen siirsin elämäni Vaasasta takaisin Savoon, jossa se seuraavat kaksi vuotta pysyttelisikin. Opiskelijaelämä oli virallisesti ohi, ja astetta aikuisempi taival oli aluillaan. Laskin viimeisiä päiviä tulevaan pitkään reissuun ja jälleennäkemiseen Scottyn kanssa ja jännitin MM-kisoja ja niiden yhdessä katsomista.

MM-kisoja ja niiden yhdessä katsomista jännitän edelleen, tänäkin päivänä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 2.5.2008 klo 01:05

Farewell to Vaasa

Erään aikakauden loppu. Se jäi nyt tähän, Vaasassa opiskelu. Kandiksi asti sitä itsensä jaksoi lukea (kirjoittaa), vaikka alanvaihdos on siintänyt silmissä jo reilun vuoden verran. Eipähän ole ihan niin luovuttajaolo, kun kuitenkin jotkut paperit kouraan saan.

Vaikka Vaasasta poistumisesta olin aikaisemmin intoillutkin, niin haikealta se lähteminen vain tuntui. Hyppäsin iltapäivällä viimeisine kantamuksineni junaan ja jätin Vaasan taakseni. Eilinen meni jo kavereita halaillessa ja hokiessa "kyllä me vielä nähdään". Tämä päivä oli rankempi. Piti sanoa heiheit tuolle kämppikselle, jonka kanssa ollaan reissattu ja asuttu jo melkein kaksi vuotta. Tietenkin nähdään vielä, mutta tuskinpa enää yhdessä asutaan tai ns. opiskellaan.

Vaasa näytti meille eilen parhaimmat puolensa. Huhtikuinen aurinko paistoi niin voimalla, että nyt kaulaani "koristaa" punainen kaulus. Tavattiin vielä eilen mahtavia ihmisiä, jotka piti sitten samantien hyvästellä. Jäi katkera, mutta kuitenkin enimmäkseen hyvä maku suuhun. Kiitos ja hyvästi, Vaasa.

Väkisin tykätty.

Tämä on myös uuden aikakauden alku. Vaasasta lähteminen tarkoittaa uusien mahdollisuuksien aukenemista. Lähitulevaisuus näyttää aika valoisalta: tiistaina lähden vähän reissuun, enkä tule ihan heti takaisin. Ja kun lopulta tulen takaisin, pääsen todennäköisesti puuhastelemaan S:n ja minun ensimmäisen yhteisen asunnon parissa, ellen nyt ihan sisustamaan niin ainakin etsimään meille sopivaa kotia. Ei pöllömpää.

"So when I get to Kuopio, are they going to roll out the red carpet for me? Cause it's not every day a man from the land of the free comes to town. Not to mention 'the home of the brave'." Näin sanoi S, 1.5.2008, klo 23:44. Jos jätetään huomiotta nuo yltiöisänmaalliset mutta kuitenkin erittäin itseironiset osiot, lainauksen alku kertoo mukavuuksista. When, ei if.

Sunnuntai 4.5.2008 klo 02:11

Ihanaa Leijonat/aurinko/S, ihanaa!

Ihana sää! Minä olen ruskettunut tänään. Makasin tuossa päivällä vajaan tunnin auringon hellittävänä. Kuuntelin musiikkia ja haaveilin siitä, mitä kolmen päivän päästä tapahtuu. Kolmen! Oli aika mahtavaa. Näin tuossa vapun alla aika monta halailevaa ja toisistaan tykkäävää pariskuntaa. Oli ihan hirveä ikävä S:ää. Onneksi kolmen päivän päästä pääsen taas olemaan osa halailevaa ja toisistaan tykkäävää pariskuntaa. Sanoinko jo, että nähdään S:n kanssa kolmen päivän päästä?

Ihana jääkiekko! Vaikka olen ehkä rauhoittunut viime vuosien aikana hieman (en esimerkiksi enää leikkele Savon Sanomista kaikkien SM-liigapelien tilastoja talteen), niin kyllä Leijona-joukkue sytyttää aina. Ihan aina. Viime vuonna ei paljon MM-lätkää tullut katsottua, kas kun amerikkalaiset eivät ymmärrä hyvän päälle (vaikka on niillä vissiin hyvä naismaku). Televisiosta ei näkynyt pelin peliä. Nettiyhteyskin pätki aika lahjakkaasti, joten edes sitä kautta kisoista perillä pysyminen oli vaikeaa. Gotta love Cable One. Finaalin "seurasin" niin, että äiti lähetti tekstiviestejä.

Samainen äiti oli tuossa aiemmin vähän sitä mieltä, ettei minun kannattaisi katsoa jääkiekkoa S:n seurassa. Minusta tulee kieltämättä melko äänekäs, hermostunut ja, hmm, liikehtiväinen (en ole ehkä ainoa, jolle niin Suomenmaassa näihin aikoihin käy). Saattaisin kuulemma karkoittaa S:n pois; normaalistihan olen niin herttainen ja rauhallinen. Not!

Ihana S! Se jaksaa joka päivä kertoa, miten paljon se tykkää. Monta kertaa, monella eri tavalla. Tänään se esimerkiksi sanoi, ettei välillä jaksa uskoa, että kaltaiseni tyttö suostui aikoinaan edes juttelemaan sille. Niin. S:llä lienee jotain itsetunto-ongelmia, tai sitten olen onnistunut sokaisemaan sen joillain taikakeinoilla ihan täysin. Love is blind, ja niin edelleen. Ehkä ei kannata kokeilla sitä kisakatsomon pystyttämistä S:n kanssa, ettei illuusio vain säry.

Tämän illuusion soisin kestävän pitkään, ikuisesti. Eikä se oikeasti mikään illuusio ole. Ollaan varmasti todistettu toistemme pahimmat aallonpohjat, silloin kun oli vielä vaikeaa. Jos siinä ei opi toista tuntemaan, niin ei sitten millään. Jos siitä ei ole säikähtänyt, niin tuskin televisiolle huutaminen ja räyhääminen ajaa toista karkuun.

Mutta vain tuskin.

Mielipuolivuotias

Ehkäpä esikoisen vauva-aika vain tuntui jotenkin erityisen pitkältä ja hitaalta. Olematta sitä. Vauvakirjasta on virkistelty muistia sen verran, että kehityksellisesti nämä meidän lapsukaiset ovat olleet aika samantahtisia, mutta jotenkin tällä nuoremmalla on ollut isompi hoppu. Ainakin näennäisesti.

Neliönaama.

Kun puoli vuotta tuli mittariin, kaveri päätti, ettei ole enää pikkuvauva. Alkoi istua, kontata, nousta tukea vasten seisomaan. On pakko myöntää, että pehmoinen kokolattiamatto on ollut viimeiset pari viikkoa aika ihana juttu. On säästytty aika monelta isolta kolhulta, aivotärähdykseltäkin. Ehkä amerikkalaiset ovat kokolattiamaton vuoksi niin fiksua kansaa.

Olavi "juttelee" myös paljon. Varsinkin isosiskolleen, joka on maailman viihdyttävin tyyppi. Höhöhöö, fffffff, bwabwabwa, mömmömmö, ättättä. Varmaankin aika painavaa asiaa, kunhan vain ymmärtäisimme.

Olisi voinut kuvitella, että isosiskosta oppineena olisin ollut valmis tähän vauhtivauvavaiheeseen, mutta yllätyksenä tuli - ihan kuin talvi autoilijoille. Peloton liikkuja on vanhemmalle aika pelottava asia. Kun yhtälöön lisätään vielä isosiskon ympäriinsä levittelemät ja vauvalle täysin sopimattomat lelut, alkaa sydämensyke tuntua melko lähellä nielua. Mistä silmät selkään?

Lapsukaiset siinä.

Eräänä päivänä vaippaa vaihtaessa löysin laatikkoon unohtuneen vastasyntyneelle tarkoitetun vaipan. Miten pieni! Enhän minä välttämättä tarvinnut noinkaan konkreettista ja havainnollistavaa mittaria kuluneesta kuudesta kuukaudesta, olin siitä perillä muutenkin, mutta kyllä se pysäytti. Puolen vuoden päästä meillä ei enää ole vauvaa laisinkaan, ja vaippa on taas isompi.

Eilinen aamunaama oli oikein tyytyväinen itseensä.

Mitähän tuosta pienestä miehestä vielä tuleekaan? Maailma on täysin avoin. Isosiskollaan on ainakin selkeät tulevaisuudensuunnitelmat:

"When I grow bigger, I'm going to go to Mars and drink beer." 

Liian pienet vaatteet

Eilen liian pieniä vaatteita pois viikkaillessani se iski oikein avokädellä. Haikeus. On sanottava hyvästit pikkuvauva-ajalle.

Olavi täytti kuun alussa viisi kuukautta ja päätti, että kohtahan kontataan. Päämäärättömästä kieriskelijästä ja keinussa mielellään kellineestä vauvasta tuli yhtäkkiä topakka ja päättäväinen tyyppi, joka viettää suuren osan hereilläoloajasta (ja joskus valitettavasti siitäkin ajasta, kun pitäisi nukkua) nelinkontin heijaillen, välillä uhkarohkeasti eteenpäin syöksähtäen.

Pientä miestä ei voi jättää hetkeksikään vahtimatta, sillä kaveri kierii itsensä kiipeliin alta aikayksikön. Tälläkin hetkellä kömpii olohuoneen pöydän alla. Sylissä ei malta istua, vaan levottomat jalat haluavat pomppia tai kiivetä pitelijää pitkin. On jatkuvassa liikkeessä, ja se on alkanut häiritä normaalisti niin ihanan pitkiä yöuniakin.

Vaikka tämä jatkuvasti kasvava ja muuttuva ihminen on maailman valloittavin pikkuinen herrasmies, enkä malttaisi tavallaan odottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, niin ikävä niitä menneitä aikoja kohtaan hiipii vähän puskista päälle. Jos elin isosiskon vauva-aikana katse tiiviisti tulevassa, niin nyt on homma päälaellaan. Haluaisin imeä ihan kaiken vauvantuoksun itseeni, sillä nämä hommat taisivat olla meidän osalta tässä.

Mutta sitähän tämä vanhemmuus taitaa loppujen lopuksi olla. Luopumista. Siitä hetkestä lähtien, kun napanuora katkeaa. Niin sen tietysti pitää ollakin, enkä nyt todellakaan väitä, että haluaisin elää vauva-arkea esimerkiksi kymmentä (tai edes kahta) vuotta, mutta jos nyt ihan vähän voisin jarrutella. Nuuskutella nukkuvaa vauvaa.

Jos on pitänyt löysätä talutusköyttä pienimmäisen kanssa, niin entäpä sitten tuo isosisko? Iita on aina ollut aika itsenäinen (itsepäinen) ja omatoiminen neiti, ja tämä isosiskous on vielä korostanut niitä puolia. Kun hän kuulee pienen (mutta niin ison!) veljensä itkevän, hän kipittelee rapsuttelemaan Olavin mahaa ja hokee "gutsigutsiguu, gutsigutsiguu" - ja pikkumies rauhoittuu. "He likes his big sister!" Iita toteaa aina yhtä onnellisena ja ylpeänä, ja oikeassa on. Kun homma on hoidettu, hän palaa omien, isojen tyttöjen leikkien pariin.

Monesti on tuntunut, että lasten ikäero meni just eikä melkein nappiin. Tämä toimii meille. Iita ei ole ollut sairaalloisen mustasukkainen (vielä...) eikä liian kiinnostunut vauvasta tökkiäkseen silmiä ja suuta. Hoivaamisvietti on kuitenkin kova, sillä silloin kun pikkuveli ei ole huolehdittavana, Iita kaivaa esille jouluna lahjaksi saamansa nuken, jolle antoi nimeksi Real Olavi.

Saas nähdä, minkälaisissa liemissä meidät vielä näiden naperoiden takia keitellään. Vähän veikkaan, että ikävöin sitä avuton vauva -vaihetta vielä monta kertaa tulevien vuosien aikana. Ajokortti 16-vuotiaalle, anyone?

Huono pyykkäri

Joulukuun lopulta asti odotin syksyä kuin syyskuuta nousevaa. Halusin raskauden menevän nopeasti ohi, ja vaikka yritinkin nauttia elämästä ja tehdä mahdollisimman paljon asioita, hitaasti mutta kovaäänisesti tikittävä kello istui olkapäällä muistuttamassa estoistani, jos en niitä muuten muistanut. Tik tak tik tak.

Viikon vanhat varpaat.

Vaikka minulla on edelleen tietynlainen hoppu päällä, erityisesti omasta palautumisesta, niin muuten kammoksun ohi vilistäviä päiviä ja pieneksi käyviä vauvanvaatteita. Haluaisin niin kovasti hidastaa tahtia ja imeä itseni täyteen vauvantuoksua ja pehmeitä, pyöreitä poskia.

Koska tiedän, että tämä(kin) vaihe on pian ohi.

Onhan tässä omat haasteensa. Arki kolmevuotiaan Täti Moonikan ja vastasyntyneen kanssa ei ole erityisen rentouttavaa, vaikka molemmat aika iisejä tyyppejä ovatkin. Yöheräily, vaikkakin verrattain vähäinen, vaatii veronsa, ja pinna tahtoo kiristyä päivisin vahvatahtoisen taaperon kanssa. Syliä kaipaava vauva ottaa joskus ohimoon. Varsinkin, kun yritän tehdä jotain.

Nytkin kirjoitan tätä rinnan päällä nuokkuvan vauvan pepun yli kurkotellen. Erittäin epäergonomisesti.

En voi oikeastaan olla turhaunut siitä, että kaksiviikkoinen kaveri haluaa olla lähellä ja kuulla tutut sydämenlyöntini. En voi paheksua tuoreen isosiskon huomionhakuisuutta, sillä tämä on hänellekin täysin uusi tilanne, johon on sopeutunut itse asiassa erittäin hyvin. Pitäisi jaksaa, vaikka välillä väsyttääkin. Ja jaksanhan minä, sillä pienoisesta univajeesta huolimatta nyt on aika hyvä olla.

Tiedän kuitenkin, että tulen vielä väsymään ihan totaalisesti. Henkisesti ja fyysisesti. Tulee varmasti hetkiä, jolloin haluaisin olla ihan yksin, vastuuton, itsenäinen, irti imetyksen asettamista kahleista. Oma itseni, enkä kenenkään äiti. Ihan takuulla vuodatan joskus öisiä kyyneleitä jossain pimeässä nurkassa - väsymystäni, heikkouttani, voimattomuuttani  ja inhimillisyyttäni kiroten.

Tiedän myös kokemuksesta, että tulen katumaan tunteitani, vaikka yrittäisinkin olla itselleni armollinen.

Turhanpäiväisen kierroksilla käymisen sijaan pussailen siis unista pientä miestä, vaikka niska-hartiaseutu aneleekin armoa kaiken kaulailun jäljiltä. Ei siihen nimittäin kovin kauaa mene, kun en saa kokea tällaista läheisyyttä edes pakottamalla, saati sitten vapaasta tahdosta. Mitä sitten, jos pyykit ovat viikkaamatta jo toista päivää? Ovat ne sentään puhtaita! Mitä väliä sillä lopulta on, saanko syötyä aamupalani ilman keskeytyksiä tai kirjoitettua kokonaisen blogimerkinnän ilman ajatuskatkoksia? Meillä tarvitaan nyt äitiä - olipa se sitten nukkuma-alustana, leikkikaverina tai maitoautomaattina - ja minä aion (yrittää!) nauttia näistä ohikiitävistä hetkistä.

Rypistyköön pyykit.

Perinneperjantai: Odotettavissa voimakkaita tuulia

Emporia tuntui Suomessa vietetyn joululoman jälkeen heti kodikkaalta. Scotty oli sieltä jo muuttanut pois, mutta kulki kylässä Kansas Citystä käsin aina, kun siihen tuli mahdollisuus. Eli usein.

Alla olevissa kirjoituksissa eletään viimeisiä hetkiä samassa osavaltiossa, sillä Scotty oli tosiaan muuttamassa melkein 2000 kilometrin päähän Marylandiin unelmatyön perässä tammikuun lopulla. Ikävä, jos se ei nyt tästä merkinnästä jostain ihmeen syystä selviä, oli jo valmiiksi kova.

"Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi." Ironista sinänsä, sillä ensi perjantaina tippuu taivas niskaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 11.1.2007 klo 22:17

Odotettavissa voimakkaita tuulia

Tänään selvisi, että Scotty pakenee aakeilta laakeilta alle kahden viikon päästä. 12 päivän päästä. Pelkkä ajatuskin siitä tuo kyyneleet silmiin, ja se on minulle nykyisin outoa se. Pitää nimittäin ottaa huomioon, etten esimerkiksi itkenyt viime syksyn aikana kertaakaan. Luulin jo, että olen kasvattanut itselleni niin kovan kuoren, ettei sitä oikein läpäise mikään, mutta näköjään haarniskasta löytyi heikko kohta.

Väsyttääkin. Käveltiin tänään Soilen kanssa Wal-Martiin. Siitä taisi tulla noin 10 kilometrin lenkki. Käytiin ostamassa vähän kaapelia, että saatiin tv:stä kaapelikanavat näkyviin. Nyt meillä näkyy ainakin miljoona kanavaa. Siistiä. Sitähän elää nykyisin niin kuin muutkin ihmiset.

Huomenna nähdään. Viikonloppuna (huomisesta iltapäivästä alkaen) on Scottyn läksiäiset, jotka oli/on tarkoitus lauantain osalta yhdistää ystävän synttäririentoihin. Ystävä (toim.huom. Scottyn high school -aikainen tyttökaveri) on yrittänyt aiheuttaa viime aikoina taas draamaa, syytänyt loskaa Scottyn niskaan. Ajattelin jo, että olisi ehkä järkevämpää, jos jättäytyisin suosiolla lauantain juhlista pois lisädramatiikan minimoimiseksi, mutta minulle sanottiin juuri, ettei se nyt oikein käy päinsä. Katsellaan nyt, miten viikonloppu etenee.

Nyt on ärsyttävän väsynyt ja masentunut olo. Pitäisi nukkua ja piristyä. Ensimmäinen on helppo toteuttaa, jälkimmäinen on helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki epäilyttää, mietityttää, masentaa. Ärsyttää, kun on päästänyt itsensä tällaiseen tilanteeseen, jossa on niin riippuvainen toisesta ihmisestä, joka tulee olemaan fyysisesti todella kaukana todella pitkään. Olisi paljon helpompaa, jos osaisi/pystyisi/haluaisi viheltää pelin poikki. Vaan kun ei osaa eikä pysty.

Eikä varsinkaan halua.

Maanantai 15.1.2007 klo 12:20

Hengissä ollaan

Viikonloppu oli oikein mukava, vaikka draamalta ei vältyttykään. Perjantaina pelailtiin beer pongia Tomin luona ja käytiin 707:ssä (tai Lucky's se taitaa nykyisin olla). Illan aikana juteltiin Scottyn kanssa seuraavasta päivästä ja dramaattisen kaverin synttäribileistä. Meillä oli hieman erimielisyyksiä asioista, mutta illan päätteeksi kuitenkin nukahdin Scottyn syliin.

Lauantaina lähdettiin liikenteeseen melko aikaisin, sillä Scotty ja Tom kävivät hakemassa oluttynnyrin illan bileitä varten. Ilta alkoi hyvin rauhallisissa ja hauskoissa merkeissä. Katseltiin jalkapalloa, naurettiin, istuskeltiin. Kahdeksan aikaan mentiin syömään ja nähtiin synttärisankarikin. Hän ei aluksi katsonutkaan minua ja vaikutti vieläkin hieman vihaiselta Scottylle. Illan päätteeksi hän kuitenkin hiihti minun perässä koko ajan, kertoilemassa juttuja Scottysta, että nyt varmasti tietäisin, että he ovat tunteneet pitkään, ja neuvomassa minua, miten Scottya tulee käsitellä. Jösses. Se touhu oli jo aika läpinäkyvää. Aiemmin illalla hän oli nimittäin valittanut Tomille mm. siitä, miten häntä ärsyttää, kun Scotty osoittaa tunteita minua kohtaan (esim. pitämällä kädestä kiinni). Eilen illalla kaveri lähetti Scottylle viestin, että miehen pitää laittaa hänelle viestiä, kun palautuu kotiin. Nyt sitä sitten ollaan niin kaveria, niin kaveria. Kai sitä ärsytti, kun se huomasi, miten hyvin meillä menee.

Jäätiin Scottyn kanssa Tomin luo yöksi, vaikka draamakuningatar aiemmin tarjosikin minulle kyytiä kotiin, jos en jostain syystä olisi halunnut jäädä Scottyn kanssa samaan paikkaan. Voihyvänenaika. Noh, nukuttiin epämukavalla sohvalla varmaan kymmeneen asti, ajeltiin meidän kämpälle ja jatkettiin unia. Eilinen vietettiin katsellen elokuvia ja syöden itsetehtyä pizzaa. Voisi sitä sunnuntain viettää huonomminkin.

Mies lähti ajelemaan kotia kohti tuossa reilu tunti sitten. Aikoi tulla käymään vielä ennen lähtöä. Parempi olisi. Nyt on taas nii tyhjä olo, kun toinen ei olekaan vierellä koko aikaa. Vihaan tätä tilannetta. Ja toisaalta en vihaa ollenkaan. Vihaan sitä, että Scottyn pitää lähteä. En vihaa sitä, että minulla on hänenlaisensa ihminen elämässäni. Tajusin vasta oikeastaan lauantaina kunnolla, että se on oikeasti lähdössä, kun hänen kaikki kaverinsa hyvästelivät ja halailivat Scottya. Siitä miehestä tykätään.

En halua, että se lähtee. En ollenkaan.

Tiistai 16.1.2007 klo 18:39

Yada Yada

Ikävä. Ikävä ikävä ikävä. Niin on silläkin. Naurettavaa touhua tämmöinen. No se siitä.

Tänään oli jopa koulua pitkästä aikaa. Historian opettaja (eri opettaja kuin syksyllä) luuli, että olen amerikkalainen. Nimestä huolimatta. Hassua. Koko kuusituntinen koulupäivä meni vähän muissa maailmoissa, Scotty nimittäin lähtee tasan viikon päästä. Keväästä tulee varmasti aika hankala, molemmin puolin. Eikä se siihen lopu, ei todellakaan, vaikka kevät kestettäisiinkiin. Toukokuussa minä palaan Suomeen, ja jos siinä vaiheessa vielä ollaan tekemisissä, todellinen kaukosuhde vasta alkaa.

Kevät pelottaa vaikeutensa vuoksi. Enpä tiedä... Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi. Ei tarvitsisi enää edes villeimmissäkään kuvitelmissa miettiä tässä maassa elämistä tulevaisuudessa. Ei tarvitsisi ikävöidä ja turhautua välimatkan vuoksi. Mutta sitten toisaalta en todellakaan halua tämän loppuvan. Siinä vasta pulma. Ajan kanssa nämä asiat ratkaistaan. Onneksi ei vielä tarvitse tehdä mitään päätöksiä.

Vaan silti pelottaa. Ja on ikävä.

Perinneperjantai: Valmiiksi ikävä

Täällä on herkuteltu sen verran onnistuneesti, että ruoansulatus on ilmeisesti vienyt aimo osan aivokapasiteetista. Senpä vuoksi en edes yritä kehitellä kummoisempia esipuheita tämän viikon bloginostoille.

Sen kuitenkin sanon, että taisin olla vähän ihastunut, jos se ei välity alla olevista teksteistä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 17.11.2006 klo 10:37

Miksi sinä kesytit minut?

Ei sen näin pitänyt mennä. Meidän piti vain kuluttaa aikaa yhdessä siihen asti, kun yhteinen aika loppuu. Ei pitänyt puhua tulevaisuudesta, koska sitä ei ollut.

Vaan toisinpa kävi. Ollaan kohta vietetty kaksi viikkoa yhdessä melkein vuorokaudet läpeensä. Parissa viikossakin ehtii tutustua toiseen ihmiseen, jos vain kiinnostusta riittää. Ja sitä tuntuu riittävän. Molemmin puolin. Toisaalta pari viikkoa on niin lyhyt aika, että tulevaisuudesta ei pitäisi vielä puhua, mutta koska yhteinen aika on käymässä vähiin, on pakko nostaa kissa pöydälle.

Yhteinen tulevaisuus on silti vielä tietysti aivan auki. Toisella on selkeät suunnitelmat ja edessä loistava tulevaisuus. Toisella ei. Toinen valmistuu kuukauden päästä ja tietää mitä elämältään haluaa. Toinen haahuilee päämäärättömästi ja yrittää keksiä, mikä hänestä tulee isona. Pienoinen välimatkakin lyö luonnollisesti kapuloita rattaisiin.

  

Pitää edetä rauhallisesti.

Siihen ei vain taida olla tarpeeksi aikaa.

Maanantai 20.11.2006 klo 10:36

Kuka voisi kellot seisauttaa?

Mihin tämä kuukausi on livahtanut? Nyt olisi hyvä hetki keksiä joku keino, jolla ajankulun saisi pysähtymään tai ainakin hidastumaan. Joulukuun puoliväli lähestyy uhkaavasti. Toisaalta on mukava (todella mukava!) lähteä jouluksi kotiin, mutta toisaalta joulukuun puolivälin jälkeen en voi enää nähdä tiettyä amerikkalaista joka päivä. Se on vähän tyhmempi juttu.

Valvoin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä sitten lopulta vartin yli kahdeksaan. Ehdin nukkua kolme ja puoli tuntia, ennen kuin yötyöläinen tuli hakemaan. Mentiin katsomaan Raiders - Chiefs -ottelua Tomin luokse. Tiukan ottelun jälkeen heiteltiin vähän amerikkalaista jalkapalloa, ja sen jälkeen katsottiin vähän lisää jalkapalloa ja leikittiin Handbanana-pennun kanssa. Käytiin vielä syömässä calzonet ennen kuin mentiin nukkumaan. Kello taisi olla siinä vaiheessa seitsemän tai kahdeksan. No nyt ei väsytä.

Nyt voisi vaikka valmistautua kouluunlähtöä varten. Onhan tässä reilu vartti aikaa.

Pottumaista

Huh, kiitos, kiitos, kiitos edelliseen merkintään tulleista kommenteista, vielä kerran. Kyllä kliseisesti jaettu ilo on näköjään ihan oikeasti paras ilo. Kiitos!

Saatiin verrattain varma arvaus Potun sukupuolesta viime viikolla. Kerrottiin asiasta luonnollisesti tuleville isovanhemmille rapakon molemmin puolin. Omat vanhemmat olivat ainakin viestien ja sunnuntaisen Skype-jutustelun perusteella aivan myytyjä. Siellä puhuttiin jo sängyn hommaamisesta sen varalle, kun Pottu tulee ensimmäistä kertaa kylään (toivottavasti ensi jouluna). Taisipa pari neuleohjettakin olla odottamassa tekijäänsä.

Appiukko halusi jutella henkivakuutuksista.

No, jos nyt ollaan vähän enemmän reiluja,  niin kyllähän S:nkin vanhemmat ovat luonnollisesti Potusta innoissaan. Heillä on vain, hmm, erilainen tapa osoittaa intoaan. Anoppi on tehnyt jo pidemmän listan omaan taloonsa hankittavista tavaroista kuin minä. Meillä ei ole oikeastaan mitään valmiina, kun taas anopin talo menisi nykytilassaan täydestä päiväkodista ja/tai leikkikentästä. Hän haluaa myös järjestää meille baby showerin, vauvakutsut ilman vauvaa, lahjankerjuupirskeet, mikä on ajatuksena kaunis, mutta jotenkin myös ahdistava tämmöiselle jurolle suomalaiselle.

Appivanhemmat haluavat valmistautua kaikkeen, kuten esimerkiksi meidän kuolemaan. Hyväähän he tarkoittavat, mutta nyt haluaisi liidellä vielä pilvilinnoissa eikä kyntää jossain inhorealismin raadollisessa suossa. S:lla kyllä on työpaikkansa kautta  henkivakuutus, mutta tässä tilanteessa kannattaisi kuulemma olla erilainen. Minulla semmoista ei ole ollenkaan. Tärkeitä asioitahan nämä ovat, ihan oikeasti, mutta että just nyt...

Toisaalta on hyvä, että meitä potkitaan persuuksille. Me ollaan vähän tämmöisiä tuurillaan haahuilijoita. Ei olla edes varsinaisesti puhuttu millekään valmennuskursseille osallistumisesta, vaikkei kummallakaan ole minkäänlaista vauvanhoitokokemusta. Olen melko varma, etten ole koskaan vaihtanut vaippaa, ainakaan itsenäisesti. Tuskin on mieskään. Voisi siis olla paikallaan valmentautua edes jollain tavalla, mutta jotenkin meillä molemmilla on semmoinen olo, että elämä opettaa. Ei kai se vaipanvaihto ole avaruustiedettä? Synnytysvalmennukseen en oikeastaan halua mennä sen takia, koska tieto lisää joissain tapauksissa tuskaa, ja sitä tuskaa varmaan riittää muutenkin. Voi olla, että ollaan vähän typeriä.

Nyt tämä typerys taitaa jatkaa Angry Birdsin hakkaamista. Sain eilen uuden puhelimen (Droid 4), joka jaksaa pyörittää pelejä, toisin kuin vanha luuri. Viskelin eilen siis ensimmäistä kertaa äkäisiä lintuja; miten huono suomalainen olenkaan! Ja miten huono kyseisessä pelissä olenkaan... Jatketaan harjoituksia.

Pottu

Muistatteko, kun joskus taannoin tein 100 faktan haastetta? Muistatteko, että pääsin 99 faktaan asti, mutta sadas jäi kertomatta? No tässä tulee, fakta #100:

Pottu/Spud rv 20+6.

Nyt kun ollaan päästy nippanappa puolenvälin yli, niin tuntuu tarpeeksi turvalliselta kertoa tästä koko maailmalle (koska koko maailmahan tätä blogia todellakin lukee...). Meille tulee siis kesällä perheenlisäystä, tällä kertaa vähempikarvaista lajia (toivottavasti!) kuin ennen. Käytiin eilen rakenneultrassa, ja päällisinpuolin kaikki oli kunnossa. Hermoheikko odottaja sai edes pikkuisen mielenrauhaa lääkäriltä mukaan. Niin, ja melkoisen liudan ultrakuvia!

Olen pitänyt tässä sivussa salablogia itselle ja läheisille. Salaisena taidan blogin pitää jatkossakin, mutta voi olla, että nostelen sieltä juttuja tällekin puolelle. Siellä on tähän asti jutusteltu mm. lääkärikäynneistä ja navan alati muuttuvasta muodosta. Hirmu jännää.

Pikakelauksena kuitenkin voisin kertoa nyt sen verran, että pissasin plussan tikulle juuri ennen Halloweenia, joten jo jonkin aikaa tässä on ehtinyt sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta. Kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin. Pahoinvointia ei ole pahemmin ollut, maha on alkanut kasvaa, ja onneksi vain maha (vanhat farkut menevät vielä helposti jalkaan kumilenkkiä nappiapuna käyttäen), mielialat ovat S:n helpotukseksi olleet yllättävän tasaiset, ja lamaannuttava väsymyskin on alkanut väistyä.

Kerroin tänään pomolle, että jatkan työntekoa korkeintaan huhtikuun loppuun asti. Piste. Työelämään tulee siis semmoisia muutoksia, että työelämä vaihtuu kotielämäksi, jälleen kerran, mutta tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Jään kotiin vielä määrittelemättömäksi ajaksi, hoitamaan uutta tulokasta, jolle jonkun pitää opettaa suomeakin. Toivottavasti saan jonkun ahaa-elämyksen kotiäitipestini aikana; olisi ihan kiva, jos tässä pikkuhiljaa keksisi, mitä tällä elämällään oikein tekisi. Ehkäpä palaan koulunpenkkin. Ehkäpä en.

Nyt voidaan kuitenkin keskittyä tähän uuteen elämänvaiheeseen, tulevasta ei tarvinne vielä huolehtia liikoja. Eiköhän tuo pieni ihminen pidä minut jonkin aikaa sen verran kiireisenä, että tulevia urakuvioita ei ehdi edes miettiä. Tässä ihan lähitulevaisuudessa pitäisi osata mm. päättää, minkälaiset rattaat ja turvaistuin ostetaan. Askel kerrallaan.

:)

Laiska eurooppalainen

Meillä on ollut töissä vähän hässäkkää. Ollaan tehty porukalla ylitöitä jo monta viikkoa, sillä yksi officer sai kenkää. Esimerkiksi mennyt viikonloppu ei tuntunut viikonlopulta ollenkaan, sillä olin töissä iltakuudesta puoleenyöhön lauantaina. Eilinen meni sitten aika väsyneissä merkeissä. Aika säälittävää, tiedän.

Pomo löysi tilalle uuden kaverin, jonka oli tarkoitus aloittaa harjoittelu lauantaina, minun ohjauksessa. Uudelle tyypille tämä aikataulu ei kuitenkaan sopinut, mikä sai pomon melkein hermoromahduksen partaalle. Pomo marssikin yhtenä iltapäivänä valvontahuoneeseen purkamaan turhautumistaan paasasaamalla nykynuorison työmoraalista. Voi elämä.

Obama ja demokraatit kuulemma paapovat työttömiä (uusi tyyppi ei ole työtön, vaan yrittää hoitaa nykyisen työnsä kunnialla loppuun) ja ovat tekemässä USA:sta nanny statea. Maksavat arvottomille luusereille kotona löhöämisestä ja tällä tavoin varmistavat Obaman uudelleenvalinnan. Malli tulee kuulemma Euroopasta, joka nyt on ihan täysi p*rseenreikä pitkine lomineen ja sosiaalietuuksineen. Hän tietää, viettihän hän pari vuotta Saksassa 30 vuotta sitten.

Muistipa pomo myös mainita, ettei ole eläissään ottanut vastaan yhtään valtionpennosta, vaikka teki pitkän uran armeijan palveluksessa ja nostaa sieltä eläkettäkin. No, ne on ansaittuja dollareita, tietenkin. Hän ei varmaan koskaan ole ajanut maan halki vievillä Interstate-teillä, käynyt kirjastossa tai tuntenut oloaan turvalliseksi poliisien tai palolaitosten takia, sillä verorahat on pahoja. Obama on kuin Robin Hood, yrittää rosvota rikkaiden vaivalla ansaittuja varoja ja antaa ne vaalilahjuksina köyhille ja työmoraalittomille.

No, minähän olen ollut pomon lemmikki tässä vähän aikaa. Minä, eurooppalainen sosialisti, joka on ilolla ottanut vastaan opintotukea ja työmarkkinatukea. Olen saanut maailman parhaan koulutuksen, ihan ilman lukukausimaksuja. Olen myös pitänyt pitkiä lomia, ja siitäkin huolimatta minulla taitaa olla kummiskin ihan hyvä työmoraali, sillä pomo oli sanonut työkaverille, että olen asettanut riman melko korkealle, mitä uusiin palkattaviin tulee. Jännä juttu, että suomalaisesta nanny statesta voi kummiskin tulla ihan semikunnollisia työntekijöitä, vaikka valtio tekee kaikkensa tuhotakseen kansalaisensa.

Tämä semikunnollinen työntekijä haluaisikin nyt löytää semikunnollisen työpaikan. Itse paikassa nyt ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta työnkuvassa on. Tuntuu vähän hupsulta saada kehuja ihan itsestäänselvistä asioista. Odotukset ovat niin alhaiset, että se jos mikä tappaa työmoraalin, ei Obama, ei demokraatit, ei muinoin pidetyt pitkät lomat eikä edes nostettu opintotuki. Ei tarvitse yrittää kovinkaan kovasti ollakseen loistava ja mahtava ja paras ikinä.

Tähän työtilanteeseen taitaa onneksi olla tulossa muutos suhteellisen pian, kerronpa siitä sitten lähempänä.

Kuinka pidetään hullua jännityksessä?

Katsaus menneeseen

Tämä kulunut vuosi on ehkä viimeinen näistä "hektisistä nuoruusvuosista", sillä tässä alkaa olla aika valmis jo olemaan aikuisten oikeasti aikuinen. Ainakin vuodesta 2011 on tulossa pikkuisen rauhallisempi, sillä ensi vuonna tuskin...

• maksetaan maltaita viisumista.
• juhlitaan valmista maisteria.
• muutetaan toiselle puolelle maapalloa kahden kissan ja neljän matkalaukun (+ käsimatkatavarat!) kanssa.
• järjestetään kahdet hääjuhlat, yhdet molemmilla mantereilla.
• hankitaan koiranpentu hetken mielijohteesta ja rouvan kiivaan inttämisen ansiosta.

Sitähän ei tiedä, mitä kepposia tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta epäilenpä, että 2010 jää meidän omiin historiankirjoihin melkoisen poikkeuksellisena hulinavuotena. Ensi vuoden toivelistalla on kylläkin oman talon hankkiminen, ja jos siihen prosessiin oikeasti aletaan, niin voihan se olla, että yksi pikkumuutto Atlantin yli ei tunnu missään.

Lokoisaa uutta vuotta kaikille! Nähdään ensi vuonna!

*****

Fakta #84: Tykkään ihan hurjasti sipulista ja valkosipulista, raakanakin. Haisen varmasti muiden mielestä ihan hirvittävän hyvälle.

Fakta #85: Täällä on tällä hetkellä 20 astetta lämmintä, ja minulla on näin suomalaisena ihan hirvittävän huono omatunto siitä, että istun sisällä hyvällä kelillä. Onneksi viikonloppuna on taas pakkasta, niin voi örmyillä ihan rauhassa. Omatunto kolkutelkoon silloin jonkin muun syyn takia.

Kaikki munat yhdessä korissa

Voisiko joku ystävällisesti selittää, mihin maaliskuu on kadonnut? Tai koko alkuvuosi? Vastahan tässä juhlittiin joulua, mutta siitä on jo kolme kuukautta. Kolmen kuukauden päästä vastaavasti ollaan (toivottavasti turvallisesti) perillä rapakon takana.

Olen monen monta kertaa sanonut, etten oikein vielä tahdo ymmärtää, että lähtö on pysyvä. Niitä pieniä ymmärryksenpilkahduksia tapahtuu ajoittain, ja joskus iskee jopa pikkupaniikki, kun hetkellisesti tajuan, mitä olen tekemässä.

Yksikin ilta makasin sängyssä pyöritellen mielessä ensin työasioita, sitten kotona tekemistä odottavia hommia, ja lopulta muuttoa Amerikkaan ja sen merkitystä. Kuuntelin S:n hengitystä ja havahduin siihen, kun mietin, että mitäpä jos S:lle sattuu siellä isossa maailmassa jotain, ja minä jään yksin. Yksin.

Onhan minulla siellä tuttuja. Blaa blaa. Niin kivaa kuin se onkin, niin tutut ihmiset vieraassa ympäristössä on kuitenkin eri asia kuin oma perhe, omat kaverit ja muut tutut jutut tutussa ympäristössä. (Tekisi ihan hirveästi mieli kirjoittaa tähän vielä jotain esim. tutustumisesta ja balettihamosista [tutu].)

Aamulla huoli miehen menettämisestä Kansasin lakeuksilla kaameassa auto-onnettomuudessa oli jo laantunut, sillä ihan yhtä kamalaa tuon pöllön menettäminen olisi ihan missä tahansa päin maailmaa. Kai minua vain hieman hirvittää lähteä pseudoturvallisesta Suomesta. Viime aikaiset päätökset on tehty luottaen sokeasti siihen, että ollaan yhdessä aina ja nimenomaan S:n kotikonnuilla. Mitään varasuunnitelmia ei aleta tekemään, vaikka miten hirvittäisi, ja jos jotain yllättävää tapahtuu, niin murehditaan sitä sitten.

Niin, että jos sitä eläisi vaihteeksi vaikka ihan tässä hetkessä. Teen työkseni sellaista hommaa, jossa pitää olla koko ajan askel, mieluummin kaksi edellä. Joskus on kyse päivistä, joskus viikosta, parista. Hektistä työtä siis, jossa täytyy pitää deadlineista tiukasti kiinni. Oman luonteen lisäksi ehkä työnluonteenkin takia on hankala keskittyä tähän hetkeen. Viime aikoina on tosin ollut huomattavissa vielä enemmänkin tulevassa elämistä. Ei puhuta enää päivistä tai viikoista, vaan esim. tasan kolmesta kuukaudesta ja sen jälkeisestä ajasta.

Vaikka muutto vähän pelottaa, jännittää, ahdistaa ja sen takia on vähän syyllinen olokin (ja olen muutenkin äärimmäisen stressaantunut), niin päällimmäisenä tuntemuksena on innostus ja rauhallisuus. En lähde kokeilemaan, miltä USA:ssa asuminen tuntuu. Lähden hyvillä mielin asumaan ja elämään sinne.

Onneksi S:n isä muistaa aina sanoa meille intoa puhkuville nuorille, ettei elämä tule olemaan ruusuilla tanssimista USA:ssakaan. Mehän ollaan S:n kanssa totuttu siihen, että elämä menee just niin kuin on suunnitellut...

Kiinteistökauppaa maailmalla

Vauhtia on. Ollaan ehditty tehdä suunnitelmia ja muuttaa niitä moneen otteeseen parin viime päivän aikana. Haaveilin mukavista asunnoista vielä edellisen kirjoituksen tuoksinassa, mutta nyt ollaan otettu harkintaan meille tarjottu väliaikaisratkaisu majoituksen suhteen ja... oman talon metsästys heti kansasilaistumisen jälkeen! Täytyy myöntää, että paria vaihtoehtoa on jo tullut tutkittua (pariin on ihastuttukin), vaikkeivät kyseiset talot ole varmastikaan enää kesällä markkinoilla. Olen kaivannut pysyvyyttä, ja oma talo toisi kummasti tasapainoa elämään.

Ensimmäiselle kokonaiselle Amerikka-kuukaudelle on jo ilmestynyt tekemistä, jotka ovat kalenteriin merkitsemisen arvoisia. Taatusti lukkoonlyöty päivämäärä on 10.7., jolloin juhlitaan meidän häitä siinä maailmankolkassa. S:n äiti halusi järjestää lounaan varttuneemmille sukulaisille ja tuttaville, joita ei välttämättä meidän järjestämä iloittelu ulkoilmassa innosta. Me varattiin nimittäin eräästä missourilaisesta puistosta käyttöömme koko päiväksi neljällä grillillä varustettu katos, jonka suojiin pitäisi mahtua enimmillään 100 ihmistä. Sinne mennään lounaan jälkeen ja katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi.

Seuraavana aamuna S:n äiti haluaa järjestää perinteisen hääbrunssinsa.

Heinäkuun lopulle ollaan suunniteltu float tripiä kaveriporukalla. Kivvaa. Kuten jo edellisessä merkinnässä taisin kirjoittaa, on mukava, kun on jotain konkreettista (uutta ja tuttua) odotettavaa. Se tekee tästä muutosten keväästä vähän helpomman.

Patriootti

Mietittiin erään yön unettomina tunteina samaa asiaa, jota tuli mietittyä pari postausta sitten. Mitä ihmettä minä teen uudella elämälläni?

S:n mielestä voisin työskennellä esimerkiksi pankissa, missä tahansa toimistossa, opettajana jne. Itse en vielä oikein tiedä, mikä noista vaihtoehdoista olisi mielenkiintoisin/paras, mutta eräänlainen ahaa-elämys kuitenkin keskustelun pohjalta koettiin. Todennäköistä on, että istuskelen kotona pari kuukautta töitä ja elämäntarkoitusta etsien, joten voisin siinä samalla opiskella espanjaa ja sitä kautta saada lisäpätevyyttä vaikka mihin hommaan.

Itse asiassa olen jo vähän innoissani uuden kielen opiskelusta. Kielet olivat koulussa helppoja ja mieluisia aineita, joten on jännä nähdä, miten opiskelu sujuu vielä näin "vanhemmalla" iällä. Kotona istuskelukaan ei menisi täysin hukkaan. Muutenkin into opiskella on palautunut nyt parin vuoden tauon jälkeen. Ajattelin kaivaa S:n matematiikan kirjat esille ja opetella uudestaan lukion pitkän matikan aikana opitut ja sen jälkeen hyvin lahjakkaasti unohdetut asiat. Ohjelmointiakin S lupasi minulle opettaa, jos vain mielenkiintoa riittää. Nyt ainakin riittäisi.

Mietittiin myös asuntoasioita. Tunnen tulevaa asuinseutua vielä hyvin vähän, mutta osasin kuitenkin ehdottaa aluetta, josta voitaisiin asunnonmetsästys aloittaa. Vaikka vielä onkin hyvin aikaista katsella vuokra-asuntoja, tutkailin jo vaihtoehtoja netistä. Omiin toiveisiin kuuluu käytettävissä olevat uima-allas ja kuntosali, eivätkä ne ole lopulta mitään harvinaisia lisäherkkuja kansasilaisissa/missourilaisissa asuntokomplekseissa. Löydettiinkin jo pari mukavaa kohdetta, jotka täytyy pitää mielessä sittenkin, kun vuokrasopimuksen teko on ajankohtaista.

Muuttoon on nyt teoriassa alle viisi kuukautta. Pelottavan lähellä. On jotenkin lohdullista olla edes jonkinlaisia kiintopisteitä, joihin voi takertua yön pimeinä ja ahdistavina tunteina, kun uni ei vain tule silmään, ja tulevaisuus tuntuu niin kovin tuntemattomalta. Koen ehkä myös jo jonkinlaista "eroahdistusta" Suomeen kokemalla pienetkin negatiivissävyiset kommentit hyvin henkilökohtaisina. "Kritiikin" ei tarvitse olla suurta. Yksikin päivä Suomi-paatokseen riitti se, kun S olisi halunnut pestä pyykkiä itsepalvelupesulassa, eikä sellaista tietenkään löydy lähimailtakaan. "Me ei kuule sellaisia paikkoja tarvita! Me ollaan opittu tekemään asiat toisella tavalla!"

Viisi sekuntia myöhemmin pääsin yli yltiöisänmaallisuudestani, joka oli virinnyt jostain ihan älyttömästä jutusta. Odotettavissa kuitenkin on, että näitä patrioottisia hetkiä on edessä vielä vaikka kuinka paljon, ja ne tuskin tästä yhtään laantuvat.

Kysymys numero 32

Kysymys työpaikan lounaalla: "Mitä aiot tehdä sitten siellä?"

Kysymys numero 32 DS-230 Part I -lomakkeessa: "In what occupation do you intend to work in the United States?"

Kysymys omassa mielessä: "Mikä minusta tulee isona?"

Kaikki nämä liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa. Työkaverin kysymykseen on helppo vastata hymyllä ja olankohautuksella. Se ei riitä vastaukseksi viralliseen hakemuslomakkeeseen; tarvitaan jotain konkreettisempaa. "Homemaker" ei kuitenkaan kuulosta hyvältä, vaikka se ainakin muutaman kuukauden verran tulee totta olemaankin. Pitänee keksiä jotain muuta.

Mutta mikä minusta tulee isona? En tiedä. En oikeasti tiedä. Lähteäkö uudelleen kouluun? Tarttuako ensimmäiseen eteen tulevaan oljenkorteen? En tiedä. Onneksi ei kai tarvitse vielä tietääkään.

Vaikka Atlantin takana odottava tulevaisuus on vielä erittäin avoin, olen ollut tänään jotenkin eriskummallisen innoissani muutosta. Sain postissa rikosrekisteriotteen (olen puhdas kuin pulmunen) ja virkatodistuksen, jotka suurlähetystö haluaa nähdä minun haastattelun yhteydessä. Nyt kun vielä saisin (jo pari kertaa pyytämäni) rokotustodistuksen käteeni, niin voisin varata ajan lääkärintarkastukseen ja kysyä tarvittavat kysymykset. Tällä hetkellä toiveissa olisi hoitaa koko prosessi loppuun ensi kuun aikana, vaikka tässä ei vielä varsinaisesti kiire olekaan.

Sitten voin ostaa lentolipun, hoitaa loput asiat täällä Suomen päässä kuntoon ja pistää kamat kasaan. Mitäpä tässä turhia odottelemaan. Maastamuutto on ihan kohta todellisuutta.

Toivottavasti.