Ulkosavolaisen joulukalenteri: 14. luukku

Olen vältellyt tänä vuonna jotenkin puolitietoisesti, mutta ehkä enimmäkseen alitajuisesti suomalaisia joululauluja. En ole (räkä)itkenyt vielä kertaakaan Sylvian joululaulun takia, ja se on kyllä jonkin sortin ennätys.

Kulunut vuosi on turruttanut tietyllä tavalla tunteita. Ehkä sen takia, että pandemian alussa ne ylikuormittuivat. Pelottaa, että jos kuuntelisin, kuinka tähdistä kirkkain nyt loisteensa suo sinne Suomeeni kaukaisehen, tuntisin kaiken taas täysillä. Nyt on helppo kohautella olkapäitä ja todeta lakonisesti "2020", kun jotain ikävää tapahtuu. Pato on pakko purkaa tässä pian, sillä muuten ei hyvä heilu. Ei varmaan nytkään.

Miehellä on taas ihasteltavaa, kun niin käy. Miten sillä kävikään näin hyvä tuuri?!

Tänään oli aika normaali maanantaipäivä, vaikka pari kertaa pitikin todeta "hey, it's 2020". Ei mitenkään paha. Olin yllättynyt, kun en joutunut taistelemaan VPN-yhteyden kanssa, kuten yleensä viikonlopun jälkeen. Meidän pikkujantteri on ollut kotona eskarin koronatapauksen ja sen myötä kiinniolon takia, eikä hänkään häirinnyt tänään työntekoa. Ehkä se johtui siitä, kun #vuodenäiti antoi hänen pelata tabletilla aivan liian pitkään.

Eipähän tarvinnut pelailla yksin.

Koko päivän jännittävin juttu oli, kun kävin kurkkaamassa kansalaisuushakemukseni (!) statusta netistä. Hain viimeinkin USA:n kansalaisuutta 10 vuoden täällä pysyvästi asumisen jälkeen melkein päivälleen kolme kuukautta sitten. Olisin toki voinut tehdä sen jo vuosia, vuosia sitten, mutta aina olen keksinyt hyviä verukkeita. Yleensä ulkomaanmatkat, ja vielä sitäkin useammin toimimattomuudelle on ollut rehellinen laiskuus. Nyt syksyllä tuli kuitenkin tieto, että hakemuksen hinta nousisi entisestään viidelläsadalla dollarilla (maksoin nytkin aika suolaiset $725), joten otin viimeinkin itseäni niskasta kiinni.

Pitkään aikaan ei tapahtunut yhtään mitään, kunnes näköjään viime torstaina oli tullut päätös, ettei minun tarvitse käydä antamassa uudelleen sormenjälkiä, vaan oleskelulupaa varten vuonna 2012 annetut jäljet passaavat vielä, ja tänään minulle on varattu haastatteluaika. En vielä tiedä milloin, mutta kai aika pian. Jos huhut pitävät paikkansa, kansalaisuusvala on heti haastattelun/kokeen perään.

Pitänee ruveta viimeinkin vähän opiskelemaan siihen koeosuuteen, tai ainakin miettimään opiskelua.

Iik.

Perinneperjantai: Ei mitään turhaa byrokratiaa

Heinäkuussa 2008 Scottyn Suomeen muutto oli jo täysin varmaa, sillä byrokratianrattaat pyörähtivät meille edukkaasti. Nörttimieheni halusi varmistaa, että voisi olla pelinörtti Suomessakin ja passitti minut konsoliostoksille, jotta hänellä olisi jotain tuttua ja turvallista Kuopion-kodissakin. Jotain muutakin kuin minä, siis.

Vaikka tulevaisuus näytti ruusuiselta, en olisi silloin kuitenkaan uskonut, että vain vaivaisen vuoden päästä jakaisimme kodin lisäksi yhteisen sukunimen.

Muistelopostauksia on tulossa vielä/enää kaksi. Stay tuned.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 30.6.2008 klo 20:23

Can't Help But Wait

Oli aika, hmm, hykerryttävää lähettää yhteinen asuntohakemus viime viikolla. Mielessä pyörivät jo leppoisat koti-illat ja sohvalla vierekkäin köllöttely. Verhot. Taulut. Ja sohvalla vierekkäin köllöttely.

S lähetti samana päivänä vahvistuksen opiskelupaikan vastaanottamisesta Kuopioon, joten kaikki muodollisuudet on nyt niiltä osin hoidettu. Oleskelulupahakupaperit lähtivät matkaan jo aiemmin, joten nyt odotellaan. Lupaa ja asuntotarjousta.

Ja ettei tärkein unohtuisi, S patisti minut kauppaan heti juhannuksen jälkeen ostamaan Xbox 360:n. Aikoi maksaa sen minulle takaisin. Kyseisen tempauksen taustalla oli halu pelata Halo 3:sta suomalaisten aloittelijoiden kanssa, ja myöhemmin sitten herran ollessa täällä amerikkalaisten konkareiden kanssa. Investointia tulevaisuuteen siis.

Tärkeintä tässä ihan oikeasti on, että yhteinen koti on melkein käden ulottuvilla. Huomenna on jo heinäkuu, ja parhaassa tapauksessa S lentää tänne elokuun lopulla syyskuun alun sijaan. Melko pian siis! Harvoin sitä on halunnut kesän kuluvan ihan näin nopeasti. Nim. Carpe Diem.

Sanoinko jo, että sohvalla vierekkäin köllöttely on mukavaa?

Torstai 10.7.2008 klo 23:54

Soon It Won't Be Just Pretend

Olen viime aikoina ollut aikeissa kirjoittaa monestakin asiasta. Esimerkiksi siitä, miten vieläkin, melkein päivittäin, tulee hetkiä, jolloin jo hyvin tutuksi tullut lausahdus "eipä olisi uskonut" putkahtaa päähän. Joskus sen jopa kuulee toisten ihmisten suusta. Sellaisten ihmisten, jotka joutuivat kuuntelemaan valitustani ja hehkutustani viime kesänä.

Onpa käynyt mielessä semmoinenkin seikka, että joskus vähän nolottaa puhua amerikkalaisesta poikakaveristani. Minua ei siis hävetä puhua siitä, että satun olemaan onnellisesti varattu, vaan siitä, että mielitietty on amerikkalainen. Ulkomaalainen. Pelkään kai vähän, että minut, meidät, leimataan jotenkin höyrähtäneiksi, eikä meihin uskota. Ettei tätä juttua oteta tosissaan. Että ihmiset luulevat, että minua huiputetaan ja että olen hyväuskoinen. Ja niin edelleen, kaikkea sellaista tyhmää ja turhaa, tiedättehän.

Vaan tänäänpä tulin kirjoittamaan jostain ihan muusta. Jostain sellaisesta, jota ei olisi joskus oikein uskonut tapahtuvaksi. Jostain, joka todistaa, että tosissaan todellakin ollaan. Jostain, jonka ajatteleminen tuo väkisin hymyn huulille. Jostain paljon tärkeämmästä kuin jatkuva ihmettely ja tyhjänpäiväinen pohdiskelu.

*****

S sai tänään oleskeluluvan postissa, joten muutto Suomeen on lentolippujen ostamista ja tänne matkustamista vaille valmis. Ja asuntoasiakin järjestyi kuin itsestään. Parhain päin.

Perinneperjantai: Heikonlaista itsehillintää

Kun hyväksymiskirje Kuopion yliopistosta tuli, alkoi armoton haaveilu ja suunnittelu, vaikka Scotty ei ollutkaan vielä ottanut opiskelupaikkaa vastaan tai edes päättänyt varmaksi, tulisiko syksyllä Suomeen. Minkäänlainen realismi ei tuntunut niiden rakentamieni pilvilinnojen keskellä oikein hyvältä, joten masennuin helposti, jos puhe tuli esimerkiksi rahasta tai byrokratiasta.

Ihan hieman huvitti muuten tuo lausahdus, miten Suomessa opiskelu on kallista Yhdysvaltoihin verrattuna. Hah ja pah.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 18.4.2008 klo 02:10

"Ekstaasiin, sinne vie pieni polku halki villin sademetsän..."

Nämä pari päivää ovat menneet aika tiiviisti tuolla yläilmoissa liidellen. Olen yrittänyt pitää edes varpaat maassa, mutta aika heikkoa on menestys ollut. Kai sitä jotenkin yrittää suojella itseään pahoilta, joskin epätodennäköisiltä pettymyksiltä, kun väen vängällä koettaa vähätellä tilanteen mahtavuutta ja minimoida omaa innostusta. Tosiasia on, että nyt näyttää hyvältä, ja saa kai sitä olokin olla sitten sen mukainen. Niin, Anni!

On ollut mahtavaa kuulla ja lukea ihmisten, tuttujen ja vähemmän tuttujen, innostuneita ja kannustavia kommentteja. En tunne itseäni ihan niin höyrähtäneeksi, kun muutkin hyppivät innosta. Varsinkin oma kotiväki tuntuu olevan oikein tyytyväinen. S olisi, siis on, enemmän kuin tervetullut mukaan perhepiiriin.

Naureskelin vähän eilen, kun minulta kyseltiin muutamaan otteeseen, olenko jo katsellut asuntoja. Ei kai sitä nyt vielä! No, nyt saa vähän naureskella minulle. Löysin itseni nimittäin tuossa aiemmin tutkimasta Kuopaksen tarjontaa. Näin sitä itsehillintää harjoitetaan.

On tämä kyllä niin uskomatonta, niin uskomatonta. Aika menee enimmäkseen hymyillessä ja päätä pudistellessa. Kun tiistain ja keskiviikon välisenä yönä saatiin selville, mitä syksyllä todennäköisesti tapahtuu, unohdin kaiken, mitä olin paria tuntia aikaisemmin keskiviikkoiseen tenttiin lukenut. Piti sitten aamulla vielä vähän kerrata... Ja soittaa äidille muutaman tunnin unien jälkeen.

Aika lahopää olen vieläkin. Ajatukset kiertävät kehää. En osaa edes kirjoittaa johdonmukaisesti. Kysyn itseltäni toistuvasti "voiko tämä olla totta?" ja naureskelen sille, miten asiat lopulta tuntuvat järjestyvän, vieläpä näin (suhteellisen) nopeaan tahtiin. Sen takia tämä tuntuukin niin uskomattomalta, kuin käsikirjoitetulta tarinalta. S on tehnyt suurimman työn tämän eteen. Sanoo se, että olen auttanut, mutta kyllähän se on enimmäksen papereita täytellyt ja työpaikkaa vaihtanut. Nyt sen pitää vielä hoitaa irtisanoutuminen kunnialla ja järkevään aikaan, sekä saada oleskelulupa. Paljon tuntuu Suomen suurlähetystö papereita ja todistuksia vaativan.

Sillä välin minä istun ja ihmettelen ja kikattelen. Ehkä voisin sen asunnon sitten joskus hommata, kun kerran olen jo esitutkimustakin suorittanut. Voisin varmaan myös lähteä käymään S:n luona vajaan kolmen viikon päästä. Olen ollut niin innoissani tästä käänteestä, etten ole muistanut edes riemuita välietapista.

Tiistai 22.4.2008 klo 03:28

On the Ground Again

Tulihan niitä mutkia viimein matkaan. Ei mitään hurjia mutkia tai ylitsepääsemättömiä esteitä, ei välttämättä esteitä ollenkaan, mutta pienoisia synkkiä pilviä kuitenkin. Nimittäin kallis, pakollinen vakuutus. Ilman sitä ei oleskelulupaa tipu. Suomessa opiskelu on näköjään aika kovan työn ja suuren varallisuuden takana. Todellisuus meinaa väkisin läpsiä poskille, mutta hymyillä tässä silti yritetään. Nyt kun yhdessäolo on näin lähellä, en siitä enää hevillä irti päästä.

Olen itse käynyt läpi viisumiprosessin Yhdysvaltain suurlähetystön kanssa. Pitihän sitä sinnekin vaikka minkälaisia lippusia ja lappusia täytellä, käydä paikallakin, mutta tuntuu, että helpommalla pääsin kuin mitä S on nyt pääsemässä. Vähemmän varallisuuttakin vaadittiin. Toki yliopistoni maksoi lukukausimaksut, sain matka-apurahan, ja valtio vielä vähän sponssasi opintotuen muodossa. On meillä aika hyvät etuudet. Sen lisäksi tarvitsin vain suht' edullisen matkavakuutuksen, ja se oli siinä. Toista se vaan on tuolla rapakon takana. Ei tarvinnut luopua hyväpalkkaisesta työstäkään. Oi ja voi. Olisi se luopumassa paljosta vuokseni. Pitää varmaan myös yrittää pitää mielessä, että se saisi paljon tänne tullessaan.

S on ollut aika ihana. Se vähän lohdutteli minua eilen, kun meinasin ihan täysin masentua, kun jouduin palaamaan maan pinnalle (yläilmoissa on paljon kivempaa). Valitin sitä, kun mikään ei ole varmaa. Noh, harvoinpa sitä voi täysin varma tulevaisuudestaan olla... S sanoi, että hän kyllä tykkää minusta ihan yhtä paljon tulevaisuudessakin, ja että jollakin keinolla ollaan vielä yhdessä, jos tämä syksyinen suomettuminen ei jostain syystä onnistukaan. Siitä kuulemma voin olla täysin varma. Olenkin.

Perinneperjantai: Asia on pihvi

Olemme ehkä muuttuneet ihmisinä sitten vuoden 2007 aika paljon, mutta yksi asia on kyllä pysynyt samana: Kun päätämme jotain, sen on tapahduttava heti, mieluummin vielä vähän nopeammin.

Kun Scotty päätti lähteä kokeilemaan onneaan suomalaisen tyttösen kanssa, meidän piti löytää keino sen toteuttamiseksi. Naimisiinmenostakin puhuttiin, mutta ei koskaan vakavasti, sillä muitakin keinoja oli, eikä meistä kumpikaan ollut valmis leikkimään niin isolla asialla. Byrokraattisia ja taloudellisia kapuloita riitti rattaisiin viskottavaksi, joten alustavatkin suunnitelmat ja aikataulu muuttuivat harva se päivä.

Yhdessäolo oli melkein käsinkosketeltavaa, vaikka emme edelleenkään olleet millään tavalla virallisesti pari.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 8.8.2007 klo 02:37

Tahdon rahaa, joululahjaksi rahaa

Kirjoitellaan nyt sitten tänne mietteitä muistiin, kun Nukku-Matti ei millää meinaa tulla kylään. Ja onhan niitä mietteitä kirjoitettavaksi asti.

Olen tässä pari päivää tuskaillut raha-asioiden kanssa. Valehtelematta 99 prosenttia ongelmistamme ratkeaisi rahalla. Keväisen, ja miksei kesäisenkin kidutuksen jälkeen tuntuu hurjalta, että yhdessäolo tyssää, tai ainakin viivästyy, niinkin tyhmän asian kuin rahan takia. Halu olla yhdessä, fyysisesti samassa paikassa nytheti on ehkä kovempi kuin koskaan, joten rahattomuus ja paperisota eivät huvita nyt yhtään. Me ei olla hyviä kaukosuhteilijoita.

Byrokratia, tuo hermojemme kiristäjä, meinaa myös aiheuttaa harmaita hiuksia. Jos S tulisi tänne ensin lomalle, hänen olisi palattava Yhdysvaltoihin takaisin hakemaan ja odottamaan työlupaa, jonka jälkeen hänen pitäisi lentää tänne takaisin. Ei kai siinä muuten mitään, mutta kun tuo Atlantin ylittäminen ei ole ihan ilmaista. Ja taas päästään suosikkiesteeseeni, rahaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.

Ja kesällä sama ruljanssi uudestaan, jos meinaa täällä syksyllä opiskella.

Naimisiinko tässä pitää mennä asioiden helpottamiseksi? Mitäh?

Ennen naimisiinmenoa taidan kuitenkin mennä käymään Yhdysvalloissa. Haluan nähdä S:n. Nämä on nyt niitä juttuja, jotka on pakko tehdä, ettei sitten vanhana muorina (jos semmoisille ikävuosille selvitään) tarvitse miettiä, että "mitä jos...". Olen tehnyt semmoisen päätöksen, että yritän elää elämäni täysillä, kuitenkin myös samalla pitäen huolta opiskelusta ja taloudesta, ettei tässä nyt ihan velkaantuisi. Eli ei ehkä ihan täysillä mennä, mutta kovaa kummiskin. Nopeusrajoitusten mukaan.

Lentoliput USA:an ja takaisin vetäisevät varmasti tilin melko tyhjille, mutta tätä seikkailua ei raha (or lack of) vesitä. Otan viikon, pari koulusta omaa lomaa ja sen lisäksi vaikka velkaa (malliesimerkki siitä, miten pidetään vastuullisesti huolta opiskeluista ja taloudesta). Pääsen lentolippujen hinnalla paitsi lentämään valtameren yli kaksi kertaa, myös nukkumaan S:n kainalossa, heräämään sen vierestä, näkemään maisemia ja kavereita, viettämään jokaisen mahdollisen hetken sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaisin viettää jokaisen mahdollisen hetken muutenkin.

Että kyllä 700 eurolla aika paljon kuitenkin saa.

Tästä on muuten nyt vuosi.

Torstai 9.8.2007 klo 17:25

You Can Stand Under My Umbrella

Töissä oli tänään(kin) kuuma. Työstökeskus, jonka sisälle jouduin kurkottelemaan vähän väliä, oli kuin (todella) pahanhajuinen turkkilainen sauna. Hallissa oli kosteaa ja tunkkaista. Itse olin nihkeä ja tunkkainen. Ei oikein järkikään kulkenut.

Yhden asian ympärillähän sitä tosin taas tulikin kaikki ajatukset juoksutettua. Juteltiin eilen S:n kanssa vaihtoehdoista, ja nyt vaikuttaa siltä, että pahimmassa tapauksessa näkisin S:n vasta maaliskuussa. Sitä emme halua, mutta se voi olla raha- ja viisumiasioiden kannalta järkevin ratkaisu. Toivottavasti keksitään tässä joku järkevä ja mieleinen ratkaisu tuon seitsemän kuukauden odottelun tilalle.

S sai minut säikähtämään eilen ihan kunnolla. Tuntuu, että viime aikoina pikaiselle yhdessäololle on ilmestynyt esteitä esteen perään, ja yhdessäolo on aivan järkyttävän työn tai ainakin varallisuuden takana. Juteltuamme vaihtoehdoista hetken verran S sanoi alakuloisena: "En tiedä, Anni, en tiedä." Englanniksi, luonnollisesti. Olin vähän aikaa hiljaa, kokosin ajatuksiani ja kysyin, onko hän kenties tulossa katumapäälle. S onneksi yllättyi kysymyksestä ja sanoi, ettei siitä ole todellakaan kyse. Hän tietää, mitä hän haluaa tehdä. Hän haluaa tulla tänne. Minun luokse.

Lentosuukkojen, ikäväntunnustuksien ja naimisiinmenoprosessin selvittelyn (haha) jälkeen S lähti Ty(tt)ökaverin vanhempien talolle bileisiin. Se kertoo minulle parhaillaan illan kulusta. S oli puhunut suunsa puhtaaksi erinäisten selkkausten jälkeen. Oli haukkunut Ty(tt)ökaverin itsekeskeiseksi, ja Ty(tt)ökaveri haukkui S:n juuri äsken itsekeskeiseksi. Että näin siellä.

Ai niin. Tein eilen vahingossa kivan löydön. Tiedättehän Rihannan Umbrella-biisin? Juuri niin, sen ärsyttävän rallatuksen. No se kuulostaa hyvältä, kun joku muu sen laulaa.

Perjantai 10.8.2007 klo 17:28

Drrraamaa ja hempeilyä

Ty(tt)ökaveri pisti eilen kunnon draamat pystyyn ja sanoi S:lle, ettei voi olla enää S:n ystävä. Baarissa voi kuulemma käydä, ja muuten jutella, mutta hän ei suostu enää tukemaan S:ää ja sanomaan, että kaikki kääntyy parhain päin ja että S:n pitäisi tehdä kuten parhaaksi näkee. Ja muuta beeässää, kuten hän asian ilmaisi.

S ei sitten loppujen lopuksi ollut moksiskaan Ty(tt)ökaverin purkauksesta. Viestiteltiin eilen koko hänen työssäoloaikansa ja sen jälkeen vielä sitten Skypessä monta tuntia. Vietin viime yönä enemmän aikaa luurit korvilla kuin pää tyynyssä. S oli jotenkin todella avoin ja vapautunut. Kertoi minulle mukavia juttuja puhelusta siskonsa kanssa. Sisko oli taas kerran sanonut, ettei hän ole nähnyt S:ää ikinä tällaisena. Eilen se lähetti äidilleen sähköpostia, jossa kertoi tehneensä päätöksen, mutta nyt pitää vain vielä osata päättää, miten toivottuun päämäärään päästään.

Se löi minut eilen(kin) täysin ällikällä. Ensin se puhui, miten se olisi jo niin valmis vakavaan suhteeseen, miten se haluaisi tehdä minulle mukavia asioita, kuten hieroa selkää ja kaikkea semmoista kivaa. Passais mulle. No mutta se varsinainen ällikkä! Luulin kantaneeni kaulassa sellaista kohtuuhintaista kaulakorua huhtikuusta lähtien. Väärässä olin. Eilen selvisi sattumalta, että kaulakoruhan oli maksanut ihan sievoisen summan. Nyt minua pelottaa pitää korua kaulassa. Toisaalta tämän korun arvoa ei voi mitata rahassa. Jos kadottaisin korun, rahallinen arvo olisi täysin toissijainen. Minulle se on mittaamattoman arvokas. Se symboloi toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, joka vielä huhtikuussa näytti lähes mahdottomalta. Ja nyt mahdottomasta on tulossa mahdollista. S sanoikin, että on hurjaa, miten kaikki utopistiset haaveet, joista hän korun antamisen yhteydessä puhui, ovat käymässä toteen.

Ty(tt)ökaveri kävi S:n luona illalla, hakemassa jotain tavaroitaan. Olivat onnistuneet puhumaan asioista ihan ihmisiksi. Ty(tt)ökaveri oli kysynyt, mikä S:n tekisi onnelliseksi, jos se kerran nyt on niin onneton. S oli vastannut: "Anni." Sanoi se eilen sen minulle suoraankin. Se sanoi, että tämä meidän juttu pitää nyt katsoa loppuun, muuten se jää kalvamaan ikuisiksi ajoiksi.

Olen täysin samaa mieltä, vaikka S vertasikin minua maukkaaseen pihviin, joka roikkuu hänen nenän edessä, tavoittamattomissa. No mieluummin pihvi kuin lusikallinen kalanmaksaöljyä.

Pakkoloma

Käytiin tänään kotieläinpuistossa. Koko perheen voimin. Mies on pakkolomalla, eikä kukaan tiedä, miten kauan.

Maanantai-iltana jännitettiin, tuleeko edustajainhuone järkiinsä. Ei tullut, joten iso osa liittovaltion toiminnasta lakkautui, kun kello löi itärannikolla 00:00. Republikaanipuolueen (edustajainhuoneen enemmistö) äärikonservatiivit liittivät eilen voimaan astuneen Affordable Care Actin (tuttavallisemmin Obamacare) rajoittamisen liittovaltion budjettiesitykseen kerta toisensa jälkeen, ja demokraattijohtoinen senaatti ei sitä hyväksynyt, luonnollisesti.

Naurettavinta tässä koko hommassa on, että Obamacaren rahoitus ei ole millään tavalla budjetista riippuvainen, ja tämä shutdown (tai shitdown) ei huojuttanut sen lainvoimaisuutta millään tavalla. Nyt sitten odotellaan, kumpi osapuoli antaa periksi. Vääntävät terveydenhuoltolaista, jonka perusteella Obama valittiin toiselle kaudelle ja joka on todettu perustuslain mukaiseksi korkeimmassa oikeudessa asti. Voisi kuvitella, että enemmistön viesti olisi mennyt perille, mutta ei.

"Did you see the Giants game on Sunday? They lost 31 to 7. And you know what the Giants didn't say after that game: "If you don't give us 25 more points by midnight on Monday, we will shut down the f**kin' NFL!" They didn't say that." -Jon Stewart.

Hetkellisesti työttömäksi jäi lähes miljoona liittovaltion työntekijää. Kansallispuistot suljettiin, FDA ei huolehdi ruoan turvallisuudesta, ja NASA pyörii säästöliekillä. Muun muassa. Näiden lisäksi suuri osa valtiolle välillisesti töitä tekeviä, kuten Scotty, joutuvat olemaan kotona. Palkatta.

Fox News, konservatiivien äänitorvi (paino sanalla torvi) iloitsi eilen, ettei taivas pudonnutkaan niskaan shutdownin jälkeen. Eihän tämä suoraan vaikutakaan kuin osaan amerikkalaisista. Veteraanit eivät välttämättä pääse muistomerkeille, sairaat lapset kokeellisiin NIH:n hoitoihin ja D.C.:n eläintarhan pandavauvakamerakin on pimeänä, mutta keskivertoamerikkalainen ei tätä naurettavuutta nahoissaan juuri tunne, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Valitettavasti olemme yksi niistä perheistä, joiden elämään tämä vaikuttaa. Välitöntä hätää ei ole, mutta mitään aikajanaa ei ole tiedossa, ja se harmittaa. Nythän meillä olisi hyvää aikaa lähteä vaikka pikkulomalle, mutta voi olla, että mies palaa töihin jo ylihuomenna. Toisaalta voi olla, ettei töihin ole mitään asiaa moneen viikkoon, missä tapauksessa penniä pitää ruveta venyttämään eikä reissailuun tuhlaamaan.

Huoh.

Voi kunpa Washingtonin viisaat päättäjät eivät olisi yhtä kovapäisiä kuin tämä neitokainen.

Ehdoton

Klikkaa toki isommaksi!

Mitään virallista ilmoitusta tai varsinaista green cardia en ole vielä saanut, mutta eikös tuosta ole luettavissa, että meikäläisen oleskelulupahakemus meni läpi?

Minun edellinen vihreä kortti meni vanhaksi viime kesänä, kaksi vuotta meidän tänne muuton jälkeen. Jatkoa piti hakea kolmen kuukauden ikkunan sisällä, ennen kuin kortin päiväys umpeutui, ja kun sen onnistuneesti tein, niin sain vuoden jatkoajan, josta todisteena oli kirje USCIS:lta.

Tähän asti oleskelulupani on ollut ehdollinen ja perustui meidän avioliittoon. Nyt tuo ehdollisuus poistui, ja olen, jos en nyt rivikansalainen, niin riviasukas. Tuleva kortti on voimassa kymmenen vuotta, ja sinä aikana voin joko oleskella täällä tekemättä mitään erikoista (tai tekemällä töitä), tai voin hakea kansalaisuutta.

Hakemus käsiteltiin Kalifornian yksikössä, jossa I-751-keissit viihtyvät keskimäärin 6,0 kuukautta. Meidän todistenivaska ja 590 dollarin shekki pääsivät perille 18.4., ja päätös on näköjään saatu aikaiseksi 2.11., eli kuusi ja puoli kuukautta siihen meni, ihan ilman haastatteluita tai lisätodistepyyntöjä.

Tämä(kin) byrokraattinen este oli yllättävän matala ja helppo ylitettävä. Nyt saadaan olla paperisotimatta taas jonkin aikaa. Aika ihana tunne.

P.S. Oon liekeissä. Alla toinen tänään kirjoitettu juttu!

I'm back!

Voi voi, miten tuo aika on niin suhteellista. Potun syntymästä on tänään jo kaksi kuukautta. Jos kaksi viimeistä raskauskuukautta ma-te-li-vat, niin kyllä kaksi ensimmäistä vauvakuukautta ovat ottaneet asiakseen edetä valonnopeudella.

Meidän kesävieraskausi päättyi valitettavasti eilen, kun tehtiin taas typerä lentokenttäreissu ja halailtiin jäähyväiset. Vajaa kaksiviikkoinen hujahti ohi onneksi vain melkein huomaamatta. Kai se tuo aika rientää, kun on kivaa.

Oma elämä pyörii aika tiiviisti tuon pituutta hurjasti venyneen pötkylän ympärillä. On ollut ihan hurjaa seurata pikkuihmisen kehitystä. Ällistyn vieläkin, kun neiti vastaa hymyyn hymyllä tai hööllä. Välillä muistan, että tässä kasvatetaan ihmistä eikä esimerkiksi koiraa, joten joku höö-äänne ei ole suhteessa mikään iso juttu, mutta luulenpa, että tulevan vuoden aikana en silti ehdi paljon muuta tekemäänkään kuin ihmettelemään kaikkea uutta.

Toisen elinkuukauden aikana Pottu ehti käydä jo toisen kerran kannustamassa Royalsit voittoon ja saipa meidän catcheriltä, Salvador Pereziltä, pallonkin! Eka yökyläily suoritettiin Emporiassa, kun käytiin verestämässä kuuden vuoden takaisia muistoja viikonlopun verran. Mukaan sain ruokamyrkytyksen/jonkun muun mahapöpön, ja puolitoista vuorokautta menikin sitten jäälastuja järsien, kun mikään muu ei meinannut pysynyt sisällä sitten millään. Lämmötkin nosti päälle, pirulainen, ja Potun ruokavarastot vähenivät aika minimiin, kun allekirjoittaneen keho kuivui. Nyt aletaan onneksi olla jo taas normaalissa elämässä kiinni.

Viime viikolla hoitui pari paperisotaan liittyvää juttua. Lapsukaiselle tuli maistraatista kirje, ja kirjeen mukana suomalainen sosiaaliturvatunnus. Meidän pieni kansalainen! Perjantaina vietiin toisen kotimaan passihakemus lähipostiin. Hakemukseen piti merkitä pituus sekä hiusten ja silmien väri. Kaikki menivät vähän arvailuksi, sillä pituus oli mitattu viimeksi melkein kolme viikkoa takaperin, hiuksia on melko ohkainen kerros, sekä silmien väritys muuttuu päivästä ja valosta riippuen.

Eka isompi pipi sattui, kun Usvaa karkuun lähtenyt Lumi otti vauhtia Potun päästä. Onneksi tilanteesta selvittiin enemmänkin säikähdyksellä kuin fyysisillä vammoilla. Päälakeen ja ranteeseen tuli pari naarmua, ja vanhempien sydämiin ensimmäiset syvemmät säröt, kun lohduteltiin unesta voi niin raa'asti herätettyä ja säikähtänyttä neitoa.

Nyt menen ärsyttämään kanssafacebookailijoita kasalla vauvakuvia. Varokaa vain, siellä ja täällä; nyt tällä mammalla on aikaa pommittaa vauvajutuilla! ;)

Citizen Spud

Meidän neidin saapuminen on saanut aikaan paperisodan, joka on vielä pahasti kesken. Tärkeimmät aseet sodan voittamiseen ovat onneksi jo plakkarissa; sosiaaliturvatunnus tuli noin viikon päästä syntymästä, ja syntymätodistus, jota ilman täällä ei voi olla esimerkiksi presidentti, tuli postissa toissapäivänä.

Seuraava taisto on Suomen kansalaisuuden virallistaminen ja USA:n passin hakeminen. Pottu saa Suomen kansalaisuuden automaattisesti, sillä minä, äiti, olen Suomen kansalainen. Meidän pitää vain lähettää apostillella varustettu syntymätodistus joko Suomen paikalliseen suurlähetystöön tai kotoisasti suoraan maistraattiin. Se apostille, eli syntymätodistuksen laillistaminen puuttuu vielä, mutta senkin saa hoidettua melko helposti postin ja shekin avulla.

Passin hakeminenkaan ei vaikuta täysin mahdottomalta tehtävältä. Jotenkin tässä USA:n viranomaisten kanssa taiteillessa on tottunut siihen, että papereita ja todisteita pitää olla noin miljoona, jos meinaa saada minkäänlaista korttia, lippua tai leimaa tässä maassa. No, niinhän se onkin, meille alieneille, mutta tuo pieni (kohta) kahden maan kansalainen pääsee helpommalla. Tai me vanhemmat päästään, vielä tässä vaiheessa.

Noiden virallisten papereiden saapuminen herätti todellisuuteen. Meillä asuu ihan oikea, vaikkakin vielä pieni ihminen, jonka yhteiskuntakelpoisuus on meidän vastuulla. Osaammeko antaa semmoiset eväät, joilla pärjää itsenäisesti tässä maailmassa? Nyt tämä on vielä helppoa, kun pienen ihmisen tarpeet rajoittuvat puhtaaseen vaippaan, täyteen mahaan, ja turvalliseen nukkumapaikkaan. Meiltä taidetaan vaatia vähän muunkinlaista panostusta viimeistään teini-ikään mennessä. Toivottavasti potty training ei kestä ihan noin kauaa kuitenkaan.

Onneksi meillä on karvaista kasvatusapua!

Pahoittelut kännykkämössölaadusta.

Nyt minä jatkan kodinhoitoa, kun tuo minipalosireenikin on kerran tyytyväinen. Mökki olisi kiva saada edustuskuntoon, sillä meille tulee ihan parhaita tuttuja vieraita perjantaina! Potun mummo, ukki ja nuorempi eno tulevat pariksi viikoksi vaipanvaihtoon (ovat tällä hetkellä viettämässä vähän pidempää välilaskua New Yorkissa). Täällä blogin puolella saattaa olla vielä normaaliakin hiljaisempaa tässä semmoisen reilun kuukauden verran, sillä Suomi-perheen jälkeen tänne tulee minun ainuu sisko, Emporia- ja Vaasa-kämppis.

Iih, joko saa innostua?

Valinnanpakko

Kävin eilen hoitamassa maahanmuuttojuttuja Kansas Cityn USCIS-toimistossa. Napattiin sormenjäljet ja valitettavasti kuvakin uutta green cardia varten. Nyt odotellaan, päästäänkö S:n kanssa haastateltaviksi vai riittävätkö meidän lähettämät todisteet avioliiton oikeellisuudesta viranomaisille. Keskimääräinen käsittelyaika on puolisen vuotta, joten minulla on toivottavasti kymmenen vuoden kortti lompakossa Suomen-matkan alkaessa. Olisipa hienoa.

Olenpa hoitanut muitakin juttuja. Yksi meille aiemmin annetuista kotiläksyistä oli valita lastenlääkäri. Kun olin hangoitellut tarpeeksi monta viikkoa kyseistä tehtävää vastaan, päätin vihdoin ryhtyä toimeen. Oltaisiin voitu sopia haastatteluaikoja eri lääkäreiden kanssa, jotta voitaisiin olla varmoja, että löydetään mieluinen ja meille sopiva lääkäri. Ei kiinnostanut tuommoinen, ollenkaan. Suurimpina kriteereinä meille olivat lääkärin fyysinen läheisyys (kuulostipa jotenkin tuhmalta) ja se, että meidän vakuutus korvaa lekurin palvelut.

Löydettiin lääkäri, josta ei ainakaan löydetty mitään negatiivista sanottavaa netin syvistä syövereistä. Soitin lääkäriasemalle, ja lääkäri kuulemma ottaa tällä hetkellä uusia potilaita, joten homma on hoidossa. Eipä tuo mikään iso juttu ollutkaan, loppujen lopuksi.

Näin äkkiseltään tämä lisääntyminen vaikuttaa pikkuisen erilaiselta prosessilta kuin kotoisassa Suomessa. Ei minulla toki Suomesta kyseistä kokemusta ole, mutta en ole ainakaan kuullut, että Suomessa pitää ensin valita gynekologi, joka hoitaa ns. neuvolakäynnit ja joka tulee sitten myös synnytykseen mukaan, jos vain sattuu päivystämään juuri silloin. Ennen synnytystä tulisi myös valita lastenlääkäri, joka tulee sitten sairaalaan tarkastamaan uuden ihmisen ja joka hoitaa lapsen terveyttä jatkossakin.

Ehken ole tarpeeksi amerikkalainen arvostaakseni valinnanvapautta (tai -pakkoa...) näissä asioissa, mutta kun ei minua oikeasti kiinnosta. Muistan, kun jotkut kauhistelivat, miten olin voinut valita gynekologikseni miehen. Miehet kun eivät kuulemma ole yhtä empaattisia kuin naiset, ja onhan se nyt kamalaa, että mies tutkii minua tuolta alhaalta. Joo, ei kiinnosta. Lääkäri kuin lääkäri, kunhan osaa asiansa. Minun maailma ei kaadu siihen, jos oma lääkäri ei pääsekään synnytykseen mukaan. Kuten sanoin, lääkäri kuin lääkäri, kunhan osaa asiansa.

Olen ehkä liian suomalainen arvostaakseni sitä, miten suuren osan vakuutus korvaa näistä lisääntymispalveluista. Enemmän järkyttää se, miten paljon meille jää maksettavaksi. Tai oikeastaan se, millaiset rahat sairaalaympäristöissä liikkuvat. Arvion mukaan lääkärin tarjoamat palvelut ennen synnytystä ja sen aikana sekä kolmen yön sairaalassaolo maksaa meidän vakuutusyhtiölle yli 22 000 dollaria. Lääkärille ollaan maksettu jo vajaa tonni, ja jos arvio pitää paikkansa, synnytyksen jälkeen pulitetaan reipas sellainen sairaalalle. Vakuutusyhtiö hoitaa loput. Näin siis, jos kaikki sujuu ilman mitään komplikaatioita.

Eivätkä nämä eroavaisuudet synnytykseen lopu. Meidän pitää ihan oikeasti alkaa jo miettiä Potun koulutusta ja sitä, miten se maksetaan. Meillähän on oikeastaan kolme vaihtoehtoa: 

1. Pistetään pystyyn säästötili, college fund, jo nyt.
2. Hankitaan Potulle Suomen passi, pakotetaan se hakemaan (ja pääsemään) suomalaiseen korkeakouluun ja huolehditaan lentolippujen ostamisesta sitten joskus.
3. Voitetaan lotossa.

*****

Edit 24.5.2012: Unohdin mainita, että synnytyssairaalakin pitää (tai sen saa) valita.

30

Tänään tuli 30 raskausviikkoa täyteen. 10 viikkoa jäljellä, ainakin teoriassa. Sain viimeviikkoiselta lääkärikäynniltä mukaan tehtävälistan, jota olen nyt parhaani mukaan yrittänyt toteutella. Olen noudattanut käskyä/pyyntöä pysytellä vähintään tunnin päässä synnytyssairaalasta ja keskiviikkona varasin esisisäänkirjautumiskäynnin sairaalaan (pre-admission visit; kylläpä huomaa, että allekirjoittanut on oikein opiskellut kääntämistä!). Vain lastenlääkäri on valitsematta.

Kun soitin sairaalaan, minulta kyseltiin vaikka mitä tietoja, uusi potilas kun olen. Osoite, puhelinnumero, sosiaaliturvatunnus, vakuutus (totta kai!), uskonto, ammatti. Kahteen jälkimmäiseen tarjosin ei-oota. "So are you a homemaker?" Haha, joo, olen ammatiltani kotirouva. "That is the most difficult job in the world!" Aha. Ei minusta.

Päivän toinen puhelu lähti eräälle lentoyhtiölle. Tutkailin vähän lentohintoja Suomeen ensi joulun tietämille ja yllätyin positiivisesti. Meidän kolmen matka ei maksakaan miljoonia. Tuli siinä sitten eri vaihtoehtoja tutkiessa kuitenkin mieleen, voinko varata matkan vauvalle, joka ei ole vielä syntynyt. Soitin ja sain ensimmäiseksi vastaukseksi hämmentyneen naurahduksen. Olin kuulemma ensimmäinen, joka tuommoista oli koskaan mennyt kyseiseltä virkailijalta kysymään, joten kuuntelin sitten odotusmusiikkia sillä aikaa, kun vastausta selviteltiin.

Vastaus oli sitten, että vauvalla pitää olla passi matkaa varatessa, mutta voimme ostaa omat liput jo nyt ja lisätä Potun matkalaiseksi myöhemmin, sylissä kun kerran lentää. Ok. Passia varten tarvitsemme sitten syntymätodistuksen ja sosiaaliturvatunnuksen, joiden saaminen saattaa kestää parikin kuukautta syntymän jälkeen. Siltikin meille pitäisi jäädä reippaasti aikaa hoidella matka-asiat kuntoon, joten Suomi-joulusta taitaa tulla totta!

Nyt kun uskaltaisi kertoa suunnitelmista vielä anopille.

Perjantai 13. päivä

Viime perjantai oli aika hieno päivä, vaikka olikin järjestysnumeroltaan kolmastoista.

Aamu alkoi maahanmuuttoasioilla; tarkemmin ottaen niiden hoitamisella. Lähetettiin minun I-751-hakemus (ehdollisen oleskeluluvan muuttaminen ehdottomaksi) liiteineen Kaliforniaan. En voi väittää tuhlanneeni hirveästi aikaa tai energiaa paketin kokoamiseen, mutta toivottavasti tämä panostus riittää. Keräsin todisteita yhteisestä elämästä, taloudellisesta ja noin muutenkin. Yhteiset pankkitilit, lainapaperit, verotodistukset ja vakuutukset käynevät esimerkkeinä taloudellisesta puolesta. Anoppi ja yksi hyvä ystävä kirjoittivat kirjeet, joissa vakuuttivat tuntevansa meidät ja tietävänsä meidän avioliiton aidoksi. Lisäsin paperinipun jatkoksi vielä yhteisiä valokuvia viimeiseltä parilta vuodelta ja ultraäänikuvia eräästä otuksesta. Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, kirjoitettiin 590 dollarin arvoinen shekki. Nyt odotellaan sitten jatkotoimenpiteitä.

Seuraavaksi saapui kauan odotettu sohva. Ostettiin olohuoneeseen hippusen entistä laajempi istuinkokonaisuus tammikuussa, jolloin toimitusajaksi arvoitiin kahdeksan viikkoa. Kahdeksan viikkoa tuli ja meni, mutta sohva ei tullut. Uusi toimitusaika-arvio oli toukokuun alkupuolella. Viime viikolla kuitenkin saatiin iloisia uutisia; sohva oli saapunut Kansas Cityn varastoon. Nyt se on meillä. Nyt minun pitää varmaan maalata olohuone uusiksi, koska väkisin haluamani harmaa sohva ei ehkä välttämättä soinnu nykyiseen värimaailmaan. Ehkäpä totutan silmäni tähän yhdistelmään, pääsisin (S pääsisi) vähemmällä työllä.

Silmistä puheen ollen, S sai viime perjantaina uudet sellaiset. Miekkonen oli haaveillut LASIK-leikkauksesta jo hyvän tovin, ja pari viikkoa sitten se päätti sen vihdoin toteuttaa. Silmät laseroitiin uuteen uskoon onnistuneesti, eikä S:n ainoa operaatioon kohdistunut pelkokaan toteutunut (tietokoneiden vallankumous, Skynet, tiedättehän).

Ei pöllömpi päivä, vaikka olen kyllä ihan iloinen, ettei tuollaisia perjantaita ole ihan joka päivä tai edes joka viikko. Ei olisi konkurssi kovin kaukana. Nyt taidan tehdä tästäkin päivästä vallan mainion ottamalla kissoista mallia ja oikaisemalla soffalle. Aika rankkaa, tiedän.

Syntymätodistus

Katsoin eilen viisaimmaksi vaihtoehdoksi pitää tietokoneen koko illan kiinni. Hyvä niin, sillä tänne olisi saattanut ilmestyä melkoisen tulikivenkatkuista tekstiä.

Kävin eilen orientaatiossa, joka koostui pääasiassa kuuden (!) VHS:n (!) katsomisesta. Sen jälkeen suuntasin poliisilaitokselle hakemaan vartijanlupakirjaa (Private Officer License). Minulle kerrottiin etukäteen, että mukana pitäisi olla ajokortti, oleskelulupa, passi, sosiaaliturvatunnuskortti ja avioliittotodistus. Check.

Löysin perille navigaattorin avulla, sillä downtown on tällaiselle lähiörouvalle vielä melko vierasta aluetta. Astelin tiskille, ja virkailijatäti alkoi tivata dokumenttien perään. Kävimme kutakuinkin seuraavanlaisen keskustelun:

Virkailijatäti: "Missäs sun syntymätodistus on?"

Anni: "Eh, Suomessa ei varsinaisesti myönnetä sellaisia. Minulle sanottiin, että passi riittää."

VT: "Joo, ei riitä. Pitää olla syntymätodistus."

A: "Minulla ei ole semmoista."

VT: "Ootas, käyn kysymässä pomolta neuvoa."

VT: "Joo ei, syntymätodisus tarvitaan. Tai USA:n passi. Onks sulla semmosta?"

A: "Ei ole."

VT: "Miks? Eikös sun aviomies oo kansalainen? Eikös sunkin sillon pitäs olla?"

A: "Aviomies on kansalainen, juu. Se ei valitettavasti tee minusta automaattisesti kansalaista."

VT: "Ai, onpa outoa. No tää sun oleskelulupa on voimassa vain ensi kesään asti. Pitääks sun siis uusia tää?"

A: "Pitää."

VT: "No joo, mut siis sun passissa ei lue esimerkiks sun vanhempien nimiä. Me tarvitaan syntymätodistus. Katsos kun meille a-me-rik-ka-lai-sil-le myönnetään syn-ty-mä-to-dis-tus."

A: "Käviskö virkatodistus? Kas kun meillä Suo-mes-sa on Väes-tö-re-kis-te-ri, jossa säilytetään kansalaisten tietoja (toisin kuin täällä takapajulassa)."

VT: "En tiiä, faksaa se mulle."

Kiirehdin takaisin tuttuun lähiöön faksaamaan tädeille ja sedille virkatodistuksen, jota käytin oleskeluluvan hakuun. Matkalla kirosin jo ihan suomeksi sitä, miten paljon ärsyttää tulla kohdelluksi kuin kakkosluokan kansalainen. Sitten muistin, etten ole edes kansalainen.

Faksasin. Soitin perään. Eivät olleet ehtineet vielä katsoa. Jätin puhelinnumeroni. Soitin uudestaan perään. Ei vieläkään mitään. Odotin neljään asti puhelua, jota ei koskaan tullut.

Illalla uhosin jo muuttavani takaisin Suomeen, jos tämä byrokratiap*ska ei lopu tai ainakin muutu vähemmän p*skamaiseksi. Kyseessä on siis lupakirja, joka antaa minulle oikeudet käyttäytyä tasan samalla tavalla kuin muutkin siviilit. Mistään aseenkantoluvasta tai kierrepotkun luvallisesta käytöstä ei ole ollut edes puhetta!

Ah, joku ehkä muistaa, miten republikaanit olivat saaneet jostain päähänsä, että Obama ei ole syntynyt USA:ssa, eikä sen vuoksi voisi olla presidentti. Obamahan on syntynyt Havaijilla, jossa syntymätodistusta kutsutaan eri nimellä (Certification of Live Birth) kuin joissain muissa osavaltioissa (Birth Certificate). Tästä riitti polttoainetta hupsuimmille konservatiiveille pitkäksi aikaa; mm. Donald Trump lähetti "yksityisetsiviä" Havaijille tutkimaan asiaa. Haha, onneksi tämä asia on jo loppuunkäsitelty ja Obaman amerikkalaisuus todistettu.

Onneksi omakin solmu alkaa olla selvä. Soitin tuossa äsken (taas) poliisilaitokselle ja sain sieltä ilokseni ja yllätyksekseni hyviä uutisia. Nyt voinkin siis palata takaisin laitokselle hakemukseni kanssa ja saan toivonmukaan tänään sieltä jonkinlaisen kortinkin mukaan. Kun kortti on kourassa, voin mennä sovittelemaan niitä uniFormuja!

007 ja lupa ajaa

Sain otettua itseäni viimeinkin sen verran niskasta kiinni, että ajoin puolilta päivin DMV:lle ja menin kokeilemaan onneani paikallisen ajokortin hankinnassa. Tämä on sinänsä historiallista, että kansainvälinen ajolupani (joka on muuten täysi pahvinen vitsi) on voimassa toukokuulle asti. Yleensä olen todella lahjakas viivyttelemään kaikki tekemiseni viimeiseen mahdolliseen hetkeen, ja nyt jäi näin paljon pelivaraa!

Tiesin, että ajokortin saamiseksi pitää läpäistä kirjallinen koe, ajokoe, ja näöntarkastus. Tämähän minua tietysti pikkuisen ärsytti, sillä S olisi saanut Suomessa paikallisen kortin viemällä kansasilaisen korttinsa poliisilaitokselle ja maksamalla muutaman kympin. Voisin siis yrittää selittää tätä vitkuttelua yhden naisen protestilla tätä suurta vääryyttä kohtaan, mutta kyse oli kyllä ihan aidosta laiskuudesta.

Uskaltauduin virastoon sisälle vähän ennen yhtä. Ladoin tiskiin tarvittavat dokumentit, eli kaksi henkilöllisyystodistusta (minun tapauksessani passi ja green card), sosiaaliturvatunnukseni ja todisteen siitä, että osoitteeni on Kansasissa (tiliote). Paikalla oli siihen aikaan enemmän virkailijoita kuin asiakkaita, joten homma eteni melko nopeasti. Pääsin näöntarkastukseen ja maksun suoritukseen (29 dollaria koko lystistä!) ihan muutamassa minuutissa, ja kun kumpikin oli hoidettu kunnialla, oli kirjallisen kokeen vuoro.

Koe koostui 25:sta monivalintakysymyksestä, joista vähintään kahteenkymmeneen piti vastata oikein. Itse missasin kolme, ja virheet olivat kyllä typeriä, sillä kysymykset olivat melko helppoja. "Mitä STOP-merkki tarkoittaa?" Virkailija tarjosi mahdollisuutta käydä väärät vastaukset kanssani läpi. Kieltäydyin kohteliaasti.

Seurasi pisin odotusjakso koko reissullani. Odottelin ajokokeeseen pääsyä ehkä jopa kymmenen minuuttia. Lopulta piskuinen ja topakka filippiiniläissyntyinen täti pyysi minua ohjaamaan hänet autolleni. Koe alkoi vilkkujen, jarruvalojen ja riikkarin testauksella. Kun kaikki oli todistettavasti kunnossa, päästiin liikkeelle. Jännitin etukäteen vähän Hyundailla ajamista, sillä nelivaihteisen mikroauton a.k.a. Toyota Tercelin jälkeen isompi ja pehmeämmin käsiteltävissä oleva auto tuntui hieeeman vieraalta. Onneksi oltiin keveän kytkimen kanssa hyviä kavereita, joten moottorin revittelyä ei tarvinnut hävetä. Olisin toki halunnut ajaa kokeen tutulla pikku-Terkulla, mutta palava check engine -valo ja puuttuvat ovenkahvat eivät välttämättä olisi antaneet parasta mahdollista ensivaikutelmaa.

Itse ajokoe oli helppo. Ottaen huomioon, että DMV-virasto sijaitsee parin kilometrin päässä meidän asunnosta, niin pääsin huristelemaan suhteellisen tutuissa maisemissa. Enimmäkseen virkailija ajelutti minua ja itseään hiljaisilla sivuteillä, ehkä noin kymmenen minuutin ajan. En ilmeisesti tehnyt yhtään virhettä, koska niistä ei tullut mitään mainintaa. Muille autoilijoille tuli kritiikkiä sitten siitäkin edestä. "What an idiot!"

Viimeinen ja kaikista pelottavin etappi oli valokuvan ottaminen. Ainakin tuon minulle mukaan tulostetun väliaikaisen kortin perusteella en välttämättä ollut kuvassa ihan niin edustava, kuin olisin halunnut olla. No, kuuden vuoden päästä uudestaan sitten.

Täkäläiseen ajokorttiin tulee aika paljon kortin omistajan tietoja, ainakin verrattuna suomalaiseen vastineeseensa. Syntymäajan ja (kohta vanhentuvan) osoitteen lisäksi näkyville laitetaan silmien väri, pituus ja paino, jotka hakija itse ilmoittaa. Painon heitin aika lonkalta, sillä vastauksen piti luonnollisesti olla paunoina. Taisi mennä vähän yläkanttiin, mutta jäipähän varaa syödä ylimääräisiä hampurilaisia ja wingsejä, nam.

Kaikilta hakijoilta kysytään myös, haluavatko he olla mahdollisia elintenluovuttajia. Oma vastaukseni oli kyllä, joten lopulliseen korttiin tulee siitä merkintä. Aika hieno systeemi, minun mielestä.

Saa onnitella, hei!

Ensikosketuksia paikalliseen sosiaalitoimeen

Jos Kelan kanssa menee joskus sormi suuhun, niin kylla paikallinen SSA vetaa vertoja monimutkaisuudessaan.

[Kuva: Wikipedia]

Tai oikeastaan SSA on ihanan yksinkertainen; joihinkin kysymyksiin on vain hurjan vaikeaa saada vastausta.

Anoin sosiaaliturvatunnusta jo viisuminhakuvaiheessa, ja viisumin mukana tulleessa infopaketissa luvattiin, etta SSN-kortti tunnuksineen tulee kolmen viikon sisalla maahan saapumisesta. Eipa tullut. Tallaisessa tapauksessa pyydetaan soittamaan valtakunnalliseen palvelunumeroon.

Numerosta vastaa ystavallinen automaatti, joka kyselee, milla asialla liikuskelen. Yritan tietenkin paasta juttelemaan ihmisen kanssa, mutta se on lahes mahdottomalta vaikuttava juttu. Kun pitkallisen yrittamisen jalkeen paasee askelta lahemmas oikeaa ihmista, pitaa ilmoittaa oma sosiaaliturvatunnus. Jota minulla ei ole. Umpikuja siis.

Soitinpa sitten paikalliseen toimistoon (googlasin puhelinnumeron, silla SSA:n nettisivuilta numeroa ei loytynyt). Sielta vastasi elamaansa kyllastynyt tati, joka sanoi, etta kaikkien hakijoiden taytyy kayda paikan paalla nayttamassa tarvittavat paperit. Aiemmin mainitsemani infopaketti taas sanoo "you do not need to fill out a special application or go to a Social Security office to get an SSN". Okei.

Kun oltiin nahisteltu ensin pari minuuttia, tati suostui tarkistamaan, onko minulle myonnetty sosiaaliturvatunnusta. Ei ole. Maahantulosta on nyt melkein nelja viikkoa, eika asialle kai ole tehty viela mitaan. Minun taytynee aloittaa prosessi alusta paikallisen toimiston kanssa, silla en halua odotella mitaan tietamattomana enaa yhtaan pidempaan. Ugh.

*****

Fakta #36: Tehtiin viime viikolla ruokamatka isoisan kotikonnuille. Keskiviikkona pyoraytin satsin karjalanpiirakoita (ensimmaista kertaa elamassani) ja viikonlopuksi tehtiin herkullista karjalanpaistia.

Fakta #37: Nyt ottaa pattiin sen verran kovaa, etta taidan avata oluttolkin. Kylla, klo 13:54. Tosin Suomessa katsellaan kohta jo kympin uutisia, ja suomalaisiahan tassa ollaan, joten mikas tassa sihautellessa.

P.S. S:n kone on skandirajoitteinen. Pahoittelut.

Perillä!

S läksi juuri töihin, jotta voivat ottaa mieheltä sormenjäljet ja varmistaa, ettei ole tehnyt kahden vuoden opintovapaansa aikana mitään tuhmaa. Minä jäin pitämään mökkiä pystyssä ja ehkä vähän jopa purkamaan näitä lattialla lojuvia laatikoita ja matkalaukkuja. Blogimerkintä meni kuitenkin tärkeysjärjestyksessä edelle, joten tässä sitä istuskellaan.

Atlantin ylitys kävi yhdessä hujauksessa torstaina. Lentäminen on kirjaimellisesti kivuttomampaa kuin junalla Suomen halki matkustaminen. Kun kannettavana on enemmän tavaraa kuin kantaja painaa, matkanteosta voi tulla tuskallista. Lentokentällä tyrkättiin kissat ja matkalaukut muidenhuolehdittavaksi ja mentiin itse nauttimaan vielä yhdestä kuivasta omenasiideristä. Kyllä se muulina toimimisen voittaa.

Lento Tukholmaan oli aika paljon myöhässä, joka nostatti vähän verenpainetta, sillä vaihtoaika oli muutenkin varsin lyhyt (40 minuuttia koneen lähtöön). Juostiin terminaalin läpi oikealle portille ja suoraan koneeseen. Pari minuttia saapumisemme jälkeen koneen ovet suljettiin ja transatlanttinen lentomme oli valmis lähtöön. Kissoista oli kova huoli, mutta onneksi avualiaat stuertit varmistivat niiden olevan ruumassa.

Saavuttiin Chicagoon pikkuisen puolen päivän jälkeen paikallista aikaa. En mennyt enää vierailijoille varattuun passintarkastusjonoon, vaan nopeampaan kansalaisille ja asukkaille tarkoitettuun jonoon. Rajaviranomainen laittoi suurlähetystöstä saamani sinetöidyn kirjekuoren vaaleanpunaiseen kansioon ja pyysi hakemaan matkatavarat (kissat mukaan lukien) ennen paperihommien loppuunviemistä.

Oltiin hommattu kissoille eläinlääkäriltä todistus lentokelpoisuudesta, joka ei kiinnostanutkaan lentoyhtiötä. Hommattiin rokotukset, mikrosirut ja vieläpä EU-passitkin, ihan vain varmuuden vuoksi, sillä USA:n viranomaisilta ei saatu missään vaiheessa mitään selvyyttä siitä, mitä kissojen maahantuontiin oikeasti vaaditaan. Vaatimukset selvisivät CDC:n (Centers for Disease Control and Prevention) edustajan tarkistuksessa. Nainen vilkaisi koppaan ja sanoi: "They look healthy, you are good to go." Papereita ei edes tarvinnut ottaa repusta ulos.

Omat paperit sentään piti ojentaa viranomaisille. Odottelin käsittelyvuoroani vajaan tunnin. Edelläni oli ehkä kolme intialaista perhettä. Oma kansioni oli noin sentin paksuinen. Yhden intialaisperheen kansio oli ainakin viisi kertaa paksumpi. Minun papereiden käsittely kävi kädenkäänteessä ja sormenjälkien ja allekirjoitusten jälkeen päästiin jatkamaan matkaa. Minulta ei kysytty yhtäkään kysymystä maahantuloon liittyen, toisin kuin vierailijana rajaa ylittäessä. Toivotettiin vain tervetulleeksi. Olen nyt siis laillinen US resident.

Lentokentältä huristeltiin autovuokraamoon ja saatiin käyttöömme vuoden 2010 Chevy Traverse. Mittarissa oli 1700 mailia, joten melko uudella autolla päästiin liikenteeseen. Oltiin yllättävän virkeitä vielä loppumatkastakin, vaikka ajoaikaa kertyi melkein yhtä paljon kuin lentoaikaa. Vasta pimeän tullen minun silmäluomet alkoivat painaa. Onneksi S oli ratissa (oli muuten koko matkan vakuutussyistä), joten väsymyksestä ei ollut mitään haittaa.

Päästiin asunnolle puolen yön maissa. Lumi tutki heti kaikki mahdolliset paikat, Chaos oli vähän nuivelo. Aamulla se oli vieläkin veltompi, eikä se suostunut syömään eikä juomaan. Iltapäivällä se alkoi oksentaa, joten soitettiin eläinlääkärille. Varattiin aika seuraavaksi aamuksi, joten meillä oli edessä pitkä ilta pahoinvoivan kissan kanssa.

Illalla sain kuitenkin pikkumiehen juomaan ja aamulla se söi jo jogurttia (ihan ykkösherkku!), joten soitettiin lääkärille ja peruttiin aika. Ei haluttu ahtaa kissaa kuljetuskoppaan ja kuumaan autoon, sillä kuten eläinlääkärikin epäili, pahoinvointi johtui luultavasti stressistä. Ei haluttu ainakaan lisätä ahdistusta, joten hoivattiin pikkuista kotona. Se auttoi, ja nyt Chaos alkaa olla entisellään. Ruokaa se maistelee vieläkin vähän valikoiden ja varovasti, mutta kovasti se jo minua komentaa. Juuri äsken se juoksi Lumin kanssa kilpaa rappusia ylös alas, joten kunto kohenee kovaa vauhtia. Hyvä niin, sillä huoli kissasta ja syyllisyys sen kiusaamisesta painoivat jo aika lailla.

Jotta tästä nyt tulisi oikeasti maratonmerkintä, niin jatketaan vielä pikkuisen. Ollaan päästy asettumaan uuteen kotiin aika hyvin, vaikka tavarat vielä pitkin poikin lattioita ovatkin. Käytiin eilen ostamassa La-Z-Boy-sohva (saadaan se huomenna) ja paikalliset puhelimetkin hommattiin. Nyt minulla on sen verran hieno luuri, että hyvä kun osaan sitä käyttää. Päädyttiin operaattoriin, joka tarjosi Skype Mobile -palvelun. Voin siis soitella Skype-puheluita omalla kännykällä ilman mitään lisämaksuja, joten en ole niin riippuvainen tietokoneesta mitä Suomi-yhteydenpitoon tulee. Kyllä teknologia voi olla hieno asia!

S soitteli juuri, että on jo matkalla kotiin. Olisi siis varmaan parempi pistää edes pari paitaa vaatekaappiin, jottei aamu menisi ihan laiskottelun puolelle. Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutta yllättävän vähän aikaa, vaikka tämmöistä kotirouvan elämää elelenkin. Eiköhän tämä elo tästä vielä tasoitu.

Sitä odotellessa.

*****

Fakta #30: Olen poistunut jalkapallo-ottelusta poliisisaattueessa.

Hätäpaniikki

29 aamua lentoon lähtöön. 2 viikkoa ja 2 päivää hääjuhliin. 2 päivää töitä.

Aika vähän, eh? Siksipä saankin välillä kauhunväristyksiä, kun hetkittäin tajuan, mitä olenkaan tekemässä, ja miten pian! Olen jo aika hyvin sisäistänyt sen, että olen lähdössä. Sitä en ole vielä täysin ymmärtänyt, etten ole tulossa takaisin. Toki käyn kylässä, mutta en ole tulossa takaisin.

Eilen illalla meinasi iskeä pakokauhu, kun aloin laskeskella noita jäljellä olevia päiviä, juuri ennen nukkumaanmenoa, tietenkin. Kärpäsestä tulee äkkiä härkänen. Silloin tuntuu, että pientenkin, normiarkeen kuuluvien juttujen painon alle lyhistyy. Kapasiteetti ei riitä!

Tänään palaset ovat onneksi loksahdelleet mukavasti paikoilleen, joten ensi yötä tuskin tarvitsee viettää leikkien tornadoa lakanoiden välissä. Veljen kanssa veljeiltiin autokaupat, joten siinä putosi iso taakka harteilta, ja kissojen kuljetushommatkin alkavat olla melko selvät. Tilasin tänään "kuljetuslaatikoiden Rolls Roycen" entisen (pienemmän) tilalle, jotta kissakaverit mahtuisivat matkustamaan mukavammin ja turvallisesti. Toverukset täytyy enää käyttää eläinlääkärin pakeilla korkeintaan viikkoa ennen lentoa, jotta niiden lentokelpoisuus voidaan todistaa lentoyhtiölle. Kyllä tämä tästä!

Viimeinen työviikko on tietysti myös pyörinyt ajatuksissa. Tähän mennessä viikko onkin ollut... outo. Olen saanut lopulliselta tuntuvia sähköposteja, joissa toivotellaan hyvää loppuelämää. Läheisten työtovereiden kanssa on hoettu puolin ja toisin puhelimessa ja kasvokkain, miten tätä ei oikein vielä tajua. Paikallisen yläasteen (vai mikä yläkoulu se nykyään onkaan) opo ja eräs opettaja toivat minulle tänään lahjaksi Juhani Ahon Rautatien; kiitokseksi yhteistyöstä ja muistoksi kotiseudusta. Mukava työympäristö tekee lähdöstä pikkuisen haikeampaa.

*****

Fakta #16: Osaan ajaa trukilla ja olenkin ajellut sellaisella töissä melkein joka päivä parin vuoden ajan.

Postikyttä

Kylläpä eilisten kommenttien innoittamana tulikin kytättyä tänään sähköpostilootaa melko herkeämättä. Tiesin kyllä, ettei sieltä nyt vielä mitään kuulu, kun kerran ensi viikosta puhuivat, mutta kunhan nyt vain hermoilin koko päivän. Huvikseni.

Sähköpostilaatikon sijaan olisikin kannattanut vahdata sitä ihan perinteistä postilaatikkoa; sinne oli ilmestynyt ilmoitus minulle saapuneesta kirjatusta kirjeestä. Kävin hakemassa paikallisesta postista kirjekuoren, jonka päällä luki US Embassy. Hyviä vai huonoja uutisia?

Kävelin autolle muka rauhallisesti ja autoon päästyäni revin kuoren auki ennätysvauhtia.

"Welcome to the United States."

Pessimistic Protection Plan

Oltiin eilen kotimatkalla niin väsyneitä, että piti yrittää väkisin keksiä jotain innostavaa juteltavaa. S:lta oli turha kysyä, mistä se halusi puhua, sillä ratissa melkein uinunut mies vastasi joka kerran "boobs". Omasta väsymysasteesta kertoo kai jotain se, että S uskalsi päästää minut puikkoihin vasta viimeisen kilometrin ajaksi (kaupasta kotiin).

Itse halusin jutustella boobsien sijaan kivoista tavaroista, joita voidaan toivottavasti pian (114 päivää) ostella. Listasin ainakin sohvan, olohuoneen pöydän, verhot ja kylmälaukun. S:n listalta löytyi mm. blenderi, hyvä paistinpannu ja grilli. On kai aika selvää, kuka meillä sisustaa ja ottaa retkelle virvokkeita mukaan. S:n toivehankinnoista voisi päätellä, että se hoitaakin meillä kokkaamisen kokonaan tästä eteen päin.

Väsymyksen aiheuttaja, joka vuorostaan aiheutti listausvimman (taas kerran), on aika helppo paikantaa. En nukkunut kunnolla, tai oikeastaan juuri ollenkaan, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä kahdesta syystä: 1. Superjännittävä USA-Kanada -peli piti tietysti seurata loppuun asti. 2. Klo 10 maanantaiaamuna häämöttänyt visiitti USA:n suurlähetystöön kummitteli mielessä.

Viisumihaastattelusta (jos muutaman minuutin jutustelua voi haastatteluksi sanoa) jäi ihan hyvä tunne. Minulta kysyttiin tietysti peruskysymykset (Milloin tapasitte? Kuka kosi? Millaiset ensimmäiset treffit olivat?), eikä mitään kirjoitettu ylös. Juteltiin vähän jopa urheilusta. Hakemuspaperit ja tarvittavat dokumentit jäivät suurlähetystön syyniin; syynäyksen tuloksen saan tietää joskus ensi viikolla. Ehkä.

Nyt ei voida enää vaikuttaa prosessiin millään tavalla. Kaikki lomakkeet on toimitettu ja (ennen kaikkea!) maksut maksettu. Nyt voidaan vain odottaa kärsimättömästi.

Kunpa tämä inhottava tunne katoaisi pian. Minua oikeasti vähän pelottaa, että ne "löytävät" jotain hämärää meidän hakemuksista, vaikka mitään hämärää siellä ei todellakaan pitäisi olla. Eniten pelottaa se, että olen tehnyt jonkun typerän mokan jossakin kohtaa, ja sitten siitä tulee kunnon rapsut, eli koko tämä ruljanssi olisi ollut yhtä tyhjän kanssa.

Hyi. No, näin sitä pidetään hullua jännityksessä. Näin pessimisti myös varautuu tulevaan.

You Do the Math

Olen tehnyt laskelmia jäljellä olevasta ajasta. 121 aamua. 17,3 viikkoa. 4,0 kuukautta. 65 työpäivää. 13 työviikkoa. 12 (työ)maanantaita. Aika vähän, vai mitä?

Yksi työmaanantai jää välistä ensi viikolla, sillä silloin istun tentattavana Yhdysvaltain suurlähetystössä. Kieltämättä on vähän pelko persiissä. Entä jos päivien laskeminen onkin turhaa? Entä jos viisumi ei irtoakaan ihan tuosta noin vain?

En ole vielä ostanut lentolippua enkä myynyt autoa enkä irtisanonut asuntoa tai mitään muutakaan. Työt loppuvat toukokuun lopussa, mutta muuten mitään peruuttamatonta ei vielä ole tullut tehtyä. Olen siis odottanut suht' kiltisti matkustuslupaa. Silti minulla ei ole varasuunnitelmaa.

Ajatukset ovat leijailleet täysin tulevassa. Olen haaveillut tulevasta Amerikan-asunnosta, sisustamisesta, kuumista kesäpäivistä, lempeistä syysilloista, pesukoneesta, grillaamisesta, isommasta sängystä, uudesta sohvasta, rennosta yhdessäolosta ilman viisumiprosessia ja graduprojektia, kuntosaleilusta, matkustelusta, Emporia-reissuista ja ehkä kaikista eniten pysyvyydentunteesta. Matkalaukkuelämän loppumisesta.

Saataisiin nauttia monista näistä asioista Suomessakin, jos oltaisiin asennoiduttu tänne jäämiseen. En tiedä, miten voisin ikinä vaatia miestä jäämään tänne, sillä se silmistä yhtää aikaa loistavat innostus, kaipuu ja polte ovat niin vahvoja, että tuon tuikkeen veisi miehestä varmasti osan mennessään. Kyllähän se tänne jäisi, jos olisi "pakko" (eli en saisi viisumia), mutta mukavaa siitä ei tulisi. Me kuulutaan Amerikkaan.

Jos ja kun (fingers crossed ja peukut pystyyn!) saan viisumin, voin lyödä tavarat kasaan ja hoitaa loputkin asiat lähtökuntoon. Tulen kaipaamaan Suomea ja ihmisiä ja asioita, jotka jäävät tänne. Tulen kuitenkin sopeutumaan uuteen asuinympäristöön helpommin ja nopeammin kuin S tänne (vaikka se eilen aloittikin innolla uuden harrastuksen, judon!). Kaipuu tulee varmasti loistamaan (jos saan viisumin ja sitä rataa...) minunkin silmistä aika ajoin, mutta S varmasti ymmärtää minun koti-ikävää paremmin kuin hyvin niinä hetkinä. Olen niiiiiin tyytyväinen, että S:lla on takanaan tämä kokemus täällä asumisesta.

Tänä iltana täytellään loput viisumihakemukset loppuun. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Tai no, parin viikon päästä pitäisi jo tietää.

Joko nyt?

Huihuihuihui.

Oltiin tänään yhteyksissä USA:n suurlähetystöön, ja sieltä ehdottelivat haastatteluajaksi jo ensi viikon perjantaita! Vielä ei olla sanottu juuta eikä jaata, mutta veikkaanpa, että viikon päästä on Helsingin-reissu edessä. Kaikki tarvittavat dokumentit on hommattu, ja enää tarvitsisi täytellä hakemuspaperit loppuun. Ja hankkia ripaus rohkeutta.

Tämä on pelottavan ihanaa ja ihanan pelottavaa aikaa. Muuton todellisuus on alkanut vihdoin kirkastua omassakin mielessä, ja kieltämättä minua kiehtoo ajatus siitä, että saataisiin tämä homma vietyä loppuun jo nyt. Sitten voisin keskittyä (vähän enemmän) rauhassa muihin juttuihin; kello kun kummiskin tikittää niidenkin osalta. Ennen kaikkea saisin varmuuden siitä, että tästä ollaan ihan oikeasti lähdössä. Voisin varata lentoliput!

Lentolippuja on toki tullut jo katseltua ja mietittyä järkevintä ratkaisua valtaisa tavaramäärä ja kissat huomioon ottaen. Parin puhelun ja nettisurffailun jälkeen seuraavat seikat ovat melko saletteja:

• Minä otan lennot vain Chicagoon asti (port of entry). Ostan menopaluulipun yhdensuuntaisen matkan sijaan alhaisemman hinnan vuoksi (yksisuuntainen matka maksaa yli tuplasti menopaluun verran!), mutta jätän paluulennon käyttämättä, sillä en vielä tiedä, milloin tulen Suomessa käymään, enkä halua jäädä jumiin Helsinki-Kansas City-Helsinki -kierteeseen. Kansas City-Helsinki-Kansas City -lippuyhdistelmä suo paljon enemmän vapauksia aikataulun suunnittelun suhteen.
• Tämä antaa minulle lisää aikaa hoitaa lentokentällä tullimuodollisuudet, jotka eivät käsittääkseni tule tällä kertaa olemaan ihan yhtä simppelit kuin ennen. Ei tarvitse jännätä jatkolennolle ehtimistä.
• Kahden kissan kuljettaminen Helsingistä Chicagoon asti onnistuu yhdessä kantokopassa hintaan 200 dollaria. Chicagosta eteen päin kaverit pitäisi jakaa kahteen koppaan ja maksaa siitä ilosta vielä suolaiset 250 dollaria. S:n jatkolennon hoitava lentoyhtiö oli sitä paitsi mennyt muuttamaan matkatavarasäännöksiään, joten S:n pitäisi maksaa vielä ylimääräisestä laukusta.
• Eräässä autovuokraamossa töissä oleva S:n serkku lupasi meille tuntuvan alennuksen autovuokrasta, joten pakataan Chicagossa kissat ja kamppeet autoon ja körötellään siitä Kansas Cityyn. Ihan omaan tahtiin.

Katsotaan, miten hyvin saadaan pidettyä näistä sekavista suunnitelmista kiinni. Tällä keinolla säästetään aika kivasti rahaa, mutta vuokra-autoilu tarkoittaa myös ainakin kahdeksan tunnin ajamista kivan lentorutistuksen jälkeen. Että katsellaanpas nyt...

Nyt taidan käydä tökkimässä miestä hereille vielä tälle illalle. Sen vuorokausirytmit ovat vähän sekaisin. Viime yönä se väsäsi graduprojektiaan viiteen asti aamulla ja oli jatkanut tänä aamuna aherrustaan jo seitsemän jälkeen. Nyt se on sitten "päikkäreillä". Noh, reilun kuukauden päästä tuonkin urakan pitäisi olla valmis, joten sitten eletään ehkä taas samalla aikavyöhykkeellä. :)