Ulkosavolaisen joulukalenteri: 2. luukku

On taas se aika vuodesta, kun päästään jännittämään, minne Atlantin ylittävät joulupaketit katoavat ja kuinka pitkäksi aikaa. Meidän paketti aloittaa tänään taipaleensa, kun taas vanhempani olivat ajoissa liikkeellä ja antoivat joululahjat Postin hellään huomaan jo viikko sitten.

Viimeinen havainto on Kuopiosta. Viikko sitten.

En tiedä, kuinka hyvin siellä ruudun takana tunnetaan Pohjois-Savon maantiedettä, mutta kerrataan nyt kuitenkin vähän. Lapinlahdelta on Kuopioon matkaa 60 kilometriä. Sinne pääsee näppärästi valtatie 5:ttä eli tuttavallisemmin viitostietä pitkin (matkalla voi litkiä kahvit niin Matin ja Liisan Asemalla kuin Viitostuvallakin Pöljällä) kuin myös junalla etelään puksuttelemalla alle kolmessa vartissa. Laitetaanpa hieman asioita perspektiiviin:

Tänne pitäisi päästä.

Näin kauas on edetty.

Kävellenkin olisit jo perillä.

Kuten totesin eilen, tänä vuonna ei oikein enää mikään hetkauta, joten huumorilla tähänkin pitää suhtautua. Aika pientä on joulupakettiseikkailut, kun monella paikallisella ei ole tänä jouluna työpaikkaa saati varaa ostaa lahjoja. Valtio on avustanut tänä vuonna stimuluspaketilla ja korotetulla työttömyyskorvauksella ihmisiä, jotka ovat menettäneet elantonsa koronan takia, mutta nyt nekin avustukset tyrehtyvät ja moni on oman onnensa nojassa. Kun soppaan lisätään se, että usein sairausvakuutus on työpaikasta riippuvainen, niin ei käy työttömän yksinhuoltajan elämä kateeksi. Nytkään.

Yhdysvallat on erinomainen kasvualusta pandemian syntymiselle ja viruksen holtittomalle leviämiselle. Monet työpaikat eivät tarjoa ollenkaan sairauslomaa (minulle sitä kertyy ruhtinaalliset 56 tuntia vuodessa), minkä takia ihmiset menevät usein sairaana töihin, koska ei ole varaa tai mahdollisuutta olla sieltä poiskaan. Vakuutuksissa on usein järjettömät omavastuut (puhutaan tuhansista dollareista, ennen kuin vakuutus alkaa korvata mitään, ja tämä siis satojen dollareiden kuukausimaksujen päälle), joten lääkäriin mennään vasta, kun pää on kainalossa. Syyllistyn itsekin tähän. Poliittisen rotkon ja kahtiajakautuneen kansan takia ennakoivista turvatoimista on tullut kuuma peruna, joten mieltään ja poliittista kantaansa on voinut osoittaa maskittomuudella ja turvaväleille naureskelulla. Tai vaikkapa kokoontumalla kiitospäiväksi monen kymmenen hengen voimin hönkimään kalkkunan päälle.

Ja niin edelleen.

Toivon toki, että meidän joululahjat ehtivät perille, ihan jo lasten vuoksi. Tämä vuosi on ollut heillekin niin kovin omituinen, kun kevätlomalta ei palattukaan kouluun kuin vasta muutama kuukausi sitten. Kouluissa pidetään turvavälejä ja maskeja, eikä isovanhempia voi nähdä, vaikka toiset asuvat 10 minuutin ajomatkan päässä ja toiset vähän kauempana (kts. kartta ylempää). Tänä aamuna ennen kouluun lähtöä lapset vielä lisäsivät pari pikkujuttua Suomeen lähtevään laatikkoon, koska ovat joulusta ja muiden ilahduttamisesta (ja myöskin tietysti lahjojen saamisesta...) innoissaan ja tohkeissaan.

Eli pidetäänpä peukkuja, muttei yllätytä siitä, jos peukalot yllättäen tipahtavat paikoiltaan tai muuttuvat varpaiksi. Tai paketit menevät raketilla Kuuhun. Koska #2020.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Huhheijaa, onpahan ollut vuosi. En tiedä, oletteko seuranneet uutisia tai kurkanneet ulos, mutta siellähän on maailmanlaajuinen pandemia menossa! 2020 on ollut pisin vuosi ikinä, kun taas toisaalta tuntuu, että vastahan meidät lähetettiin töistä kotiin koronaa karkuun. Ja se oli maaliskuussa.

Joku saattaa vielä muistaa minut reilut 10 vuotta sitten Kansasiin lennähtäneenä Lapinlahden lintuna (tai ruisleipäsistä), vaikka blogi onkin ollut täysin hiljaa kohta vuoden päivät. Olen ollut sen verran onnekkaassa asemassa, että olen voinut tehdä kotoa käsin töitä melkein koko koronakriisin ajan, ja vaikka minulla on ollut ikävä kirjoittamista tai mitä tahansa muuta luovaa tekemistä, koko päivän näyttöä tuijottaneena zombiena on ollut vaikea saada itsestä iltaisin mitään irti. 

Tässä olisi nyt kuitenkin oiva uhka ja mahdollisuus koota koronavuoden (hyvin vähäiset...) tapahtumat yksiin kansiin perinteisen joulukalenterin muodossa. 

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että meillä on kaikki hyvin, fyysisesti ja henkisestikin, vaikka välillä jälkimmäisestä hyvinvoinnista ei ole voinut olla aivan varma. Siihen osannee moni samaistua. Keväällä korona-ahdistus oli huipussaan, kun Kansasissa tai erityisesti Kansas Cityssä ja näissä meidän lähiöissä pistettiin paikat kiinni, koulut mukaan lukien, välttämättömiä palveluita (kuten ruoka- ja hei, viinakaupat) lukuunottamatta tartuntapiikin välttämiseksi. Kotona neljän seinän sisällä oleminen tuntui vankilalta, vaikka samalla sitä yritti tiedostaa, että olimme (ja olemme) todella onnekkaita, kun molempien työpaikat ja samalla perheen elanto säästyivät ja säilyivät ennallaan. Ja meillä on sentään piha, jossa pystyi oleskelemaan. Ja mökki.

Se keväällä vältetty hyökyaallonharja on nyt sitten valitettavasti ihan nurkan takana, mutta nyt koko tilanteeseen on jo aika turtunut. Rajoituksia kiristetään luonnollisesti taas, mutta olen yllättynyt, ettei menty niin ahtaalle kuin keväällä. Ravintolat ja baarit saavat olla edelleen auki, vaikkakin vain kymmeneen asti rajoitetulla asiakasmäärällä, hallitseva Super Bowl -mestari (!!!!!!!!) Kansas City Chiefs saa jatkaa 25% yleisökapasiteetin edessä pelaamista, meidän kaupungin alakoululaiset käyvät fyysisesti koulussa, vaikka yläaste ja lukio palasivat eilen täysin etäopetukseen, eikä maskipakko enää edes tunnu missään, kun niiden käyttöä on tässä kesästä asti opeteltu.

Mie en enää romaha, kun joku suunniteltu juttu peruuntuu. Se nyt on vain #2020, eikä sille voi mitään. Tänä vuonna on jäänyt niin monta juttua tekemättä ja kokematta, mutta perhe ja ystävät ovet terveitä, ja siitä pitää olla kiitollinen. Harmittaako mummon ja ukin peruuntunut Kansasin-reissu, kun ei olla nähty yli vuoteen? No todella. Entäs se, ettei päästy huptsujen tyttöjen kanssa kesäkuussa Montrealiin katsomaan, kun Bottas voittaa formulat? Eipä vissiin. Kyllä välillä saa ärsyttää, ihan luvan kanssa. Onneksi teknologia on nykyisin mitä on, ja ahdistusta on pystynyt purkamaan pitämällä virtuaalisia häppäreitä ystävien kanssa. Ja satunnaisesti myös pukeutumalla milloin miksikin Tiger Kingin hahmoksi.

No emmää nyt sitte tiedä, onko tämä lopulta mulle mitenkään epänormaalia käytöstä.

Mitä teille kuuluu? Onko korona myllertänyt elämää tavalla tai toisella? Oletteko harrastaneet yhden hengen naamiaisia?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 18. luukku

Eilen menin tosiaan tukka putkella melkein suoraan töistä... komediaklubille. Timppa saunoo -hitistä (ainakin meidän piireissä) tunnettu Leikolan Ismo lisäsi yllättäen keikan tuohon meidän lähikaupunkiin Lawrenceen, joten Kansas Citystä lähti pikadelegaatio mestoille nauramaan vatsalihakset kipeiksi.

Vaikka eilen oli ns. kouluilta, eli aamulla oli taas herätys klo 5:45 (tai itse asiassa tänään 5:30, koska en jaksanut käydä illalla enää suihkussa), niin kylläpä kannatti lähteä. Paikalliset koomikot lämmittelivät yleisön oikein hyvin (erityisesti omien sanojensa mukaan "shitty" nukketeatteri nauratti), ennen kuin Ismo kipsahti lavalle. Setissä oli ainakin minulle entuudestaan tuttuja juttuja, mutta onneksi myös paljon uutta materiaalia. Yleisöstä pyydettiin puhumaan enemmän p*skasta, ja Ismohan teki lopulta työtä käskettyä, ja sai katsojat ulvomaan naurusta.

Lyhkäinen versio eilen nähdystä kakkavitsimaratonista.

Keikan jälkeen otettiin vielä Kansas Cityn suomalaisedustuksen, Ismon ja Suomen lipun kanssa kaverikuva. Ismo oli hauska ja mukava!

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Vanhempi lapsukaiseni tuli tässä eräänä päivänä koulusta ja lauleskeli jotain todella patrioottista amerikkalaista paatoslaulua. Haiskahti vähän aivopesulta.

Sanoin, että minun pitäisi opettaa joku suomalainen isämmaallinen laulu. Meni ehkä kaksi sekuntia, kun lapsi alkoi laulaa "Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke-Keke Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri Ruuspäri."

Niin, siitä aivopesusta...

Kuva täältä.

Hyvää itsenäisyyspäivää sinne Suomeeni kaukaisehen! Meinasin äsken jo pillahtaa itkuun, kun näin linkin Finlandia-hymniin. Että näillä eväillä lähdetään huomiseen.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

Minulla oli Suomeen lähdössä olevat lahjat hommattuna jo pari viikkoa sitten, mikä oli tällaiselle annimyöhäselle melkoinen saavutus. Ihan sinällään. Suomesta kuitenkin kantautui lakkouutisia, joten päätettiin vastaanottajien kanssa odotella rauhassa kiistan ratkaisua, joka näytti saapuvan (ehkä) vasta joulun kynnyksellä. Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja minä vein rohkeana tyttönä paketin USPS:n hellään (...) huomaan ja matkalle Atlantin yli.

Joku saattaa muistaa, että meillä on joskus ollut vähän huonoa tuuria joulupakettien kanssa. Tänä vuonna odotukset eivät olleet erityisen korkealla, mutta tiedättekö mitä?

Perjantaina lähetetty loota on nyt tiistaina jo Suomessa. Lajiteltuna ja matkalla (hei, toivottavasti...) Lapinlahdelle, jossa sen pitäisi olla näillä näppäimillä. Tämän täytyy olla jonkin sortin ennätys, ainakin meikäläisten kirjoissa. Kaiken lisäksi olin perjantaina vieläpä postitoimiston ainoa asiakas, vaikka yleensä siellä saa odotella viikkotolkulla. Nyt aikaa meni ehkä kaksi minuuttia.

Pitäisiköhän laittaa lotto vetämään, vai meniköhän koko vuoden, ehkä seuraavankin, arpaonni tässä?

Keke soikoon

Meillä on isohko Yhdysvalloissa asuvien Suomi-naisten porukka, joka kokoontuu liian harvoin noin kerran vuodessa jonnekin päin maata nauramaan mahat kipeiksi. Tänä syksynä kohteeksi valikoitui Austin, Teksas ja ajankohdaksi formulaviikonloppu.

No tästähän ei voinut tulla mitään muuta kuin eeppistä.

Läksimme Kansasista neljän naisen voimin ajelemaan Austiniin viime torstaina halloweeniltana. Huristelimme Oklahoma Cityyn asti, jossa nukuimme muutaman tunnin erittäin heikkolaatuista unta, sillä olimme jotenkin osanneet säätää huoneen termostaatin saunalukemiin. Sänkyyn kallistuminen oli kuitenkin hyvä vaihtoehto yön läpi ajamiselle, sillä seuraavana päivänä tarvittiin energiaa.

Matka jatkui perjantaiaamuna kohti etelää, ja kun pari tuntia kohteesta ollessamme saimme lauluesityksen paikalla jo olevilta, niin tanssijalkaa alkoi jo vipattaa melkoisesti. Onneksi olimme juuri käyneet pitstopilla huoltoasemalla -- muuten olisi lirahtanut housuun. "Kalle-Kustaa Korkki..."

Oklahoman eteläosissa.

1150 kilometriä myöhemmin olimme viimein perillä. Eipähän siinä kauaa taas mennyt, kun kahdeksasta naisesta lähti enemmän ääntä kuin pienestä pitäjästä. Majoituimme Airbnb:ssä, ja naapureita kävi melkein sääliksi, sillä talossa oli iso terassi, joka oli oiva esiintymislava...

Treffasimme illalla Kansas Citystä tulleita hollantilaisia, ja luonnollisesti aika pian alkoi juupas-eipäs Bottas-Verstappen -vastakkainasettelu. Tuli lyötyä vetoakin, ja näin voittajana olisi ehkä kannattanut valita raha pantiksi, eikä mitään toisen nolaamista, mutta seuraavan kerran sitten olen viisaampi (niinpä vissiin).

Illat menivät Rainey Streetillä, eli kadulla, jossa tavallisista taloista (ja konteistakin) on remontoitu baareja. Väkeä oli kuin pipoa, ja oli ihan parasta päästä olemaan formulanörtti. Oli muuten näin lähellä, ettei päästy VIP-väen sekaan Paddock Clubiin, mutta ensin en uskonut lippuja tarjoavaa miestä, ja sitten kun uskoin, niin ei oltu ihan tarpeeksi ajoissa liikenteessä sunnuntaiaamuna. No, siellä olisi ehkä pitänyt osata käyttäytyä.

Lauantaiyönä iloitsin ylimääräisestä tunnista kellojen siirron vuoksi, mutta kaverit sitten kertoivat, että sehän meni jo.

Sunnuntaiaamuna piti tosiaan lähteä ihan ihmisten ajoissa liikkelle, sillä kisat alkoivat 13:10 paikallista aikaa, ja me mentiin mestoille kisabussilla, joka lähti keskustasta ja vei Circuit of the Americasille. Vaikka normiliikenteessä matkaa on vain puolisen tuntia, niin pahimmissa ruuhkissa aikaa kuulemma saattoi mennä kaksikin tuntia. En nyt ole ihan varma, kuinka kauan me bussissa töröteltiin, mutta ei meille kamalasti luppoaikaa jäänyt ennen lähtöä.

Teksas!

No se kisa sitten. Sehän meni just niin kuin pitikin. Oli aivan uskomatonta päästä laulamaan (rääkymään) Maamme-laulua jo toista vuotta peräkkäin, ja nythän minun on pakko mennä paikalle ensi vuonnakin, sillä putkea ei passaa rikkoa. Saatiin Bottaksen voiton kylkiäisinä omat 15 minuuttia mainetta, sillä en edes tiedä, kuinka moni halusi ottaa meistä kuvan tai olla meidän kanssa kuvassa. Lehteenkin meitä haastateltiin. Kun toimittaja kysyi, kuka on vähiten mieluisa kuski, vastausta ei tarvinnut kauaa miettiä (Verstappen).

Sormipepputrendi lähti liikkeelle Paul Ruddin haastattelusta.

Paluumatkalla keskustaan opetettiin kaikille halukkaille Keke (Keke Keke Keke) Rosberg (Rosberg Rosberg Rosberg), ja kaikki haluttomatkin joutuivat sitä koko (keke) keikkabussimatkan kuuntelemaan.

Bändimme nimi on muuten Yllätyshullut, jos joku haluaa buukata meidät esimerkiksi lasten synttäreille. Laulurepertuaariin kuuluu myös mm. Kimi (Kimi Kimi Kimi) Räikkönen (Räikkönen Räikkönen Räikkönen) ja Bottas (Bottas Bottas Bottas) Valtteri (Valtteri Valtteri Valtteri).

Illalla piti vielä käydä vähän tekemässä kunniakierroksia Rainey Streetillä ja kettuilemassa häviäjille. Seuraavana aamuna piti lähteä ajamaan takaisin Kansas Cityyn, ja onneksi meitä oli neljä kuskia, sillä meistä ihan kaikista ei olisi ollut aamulla ratin taakse istujaksi.

Aamulla oli kuitenkin onneksi hyvä olo, joten automatkasta ei tullut kamalaa kidutusta, vaan paluukin meni kivuttomasti; mitä nyt selkä oli vähän jumissa siltojen tekemisestä ja polvet muussina telemarkeista. Olimme kotipihassa klo 21:40, eli noin 12 tuntia lähdöstä. Ei paha! No, meillä olikin Rosbergeitä ratissa.

Kiittelin silti eilen onneani, ettei uusi työni (!) ala kuin vasta parin viikon päästä (jos kaikki menee tällä kertaa hyvin ja valtion luotettavuusselvitys tulee ajoissa/puhtaana takaisin). Kyllä sitä jaksaa näköjään vielä juhlia kuin parikymppinen, mutta se palautuminen sitten...

Voi että ihminen voikaan olla onnekas, kun on tuollaisia yllätyshulluja, rakkaita ystäviä!

Kuvia tuli toki otettua noin 1000 kertaa enemmän kuin tässä näkyy, mutta niitä ei voi julkaista ilman sensurointia.

Älä itke, Ritke Vorresteri

Suomesta on palattu Kansasin kotiin jo aikoja sitten, mutta blogin puolella olisi voinut kuvitella, että täällä ollaan kovinkin kiireisiä.

Alkuun se pitikin paikkansa. Sain nimittäin Suomessa ollessani hieman yllättäen työtarjouksen, jonka hyväksyin. Amerikan mantereelle palattuamme alkoi armoton päivähoitopaikan etsintä pienimmälle naperolle, ja minä kävin huumetestissä ja täyttelin sivutolkulla taustatutkimuslomakkeita. Kaikki oli kunnossa, ja töiden piti alkaa elokuun puolessa välissä, kunnes ihan viime metreillä minun kansalaisuuden puuttumisesta tulikin ongelma (minulla on siis "vain" green card, työ- ja oleskelulupa), ja minä jäin kotiin itkemään.

Ja pyykkäämään. Ja siivoamaan. Ja tiskaamaan. Ja antamaan välipalaa 5 minuutin välein.

Suomessa ei kuitenkaan itkettänyt. Meillä oli ihan mieletön reissu. Scotty pääsi menoihin mukaan heinäkuun 3. päivä. Minä kävin hakemassa miekkosen etelästä, ja ystävien mökillä Rengossa yövyttyämme (ilman lapsia!!), ajelimme Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä Savoon.

Daddy on täällä!

Aikaero ei onneksi aiheuttanut pahempia ongelmia, joten normiarkeen, jos sellaista lomalla on, päästiin nopeasti kiinni. Meidän neitokaisella, joka ilmoitti jo aikoja sitten haluavansa viettää 7-vuotissynttärit Suomessa, oli tulossa se nimenomainen merkkipaalu muutaman päivän sisällä, joten juhlavalmisteluja piti ruveta tekemään ihan tosissaan. Ja siis sillä tietysti tarkoitan sitä, että hurautimme edellisenä päivänä Iisalmeen tekemään kaikki vaadittavat ostokset, menimme mökille yöksi, ja aamulla sitten rynnimme kaiken kamalalla kiireellä valmiiksi.

Kaikenlaista hurauttelua meillä edesauttoi kesäauto! Nismoksi rakkaudella nimetty farmari (Nissan) mahdollisti meidän itsenäisen liikkumisen muutenkin kuin julkisilla. Muuten hyvässä kunnossa olleen 2000-luvun alkupuolen tilaihmeen Nismon radio ei pysynyt oikeilla taajuuksilla ihan koko ajan, mutta hätäpä ei ollut kummoinenkaan, sillä löysin vanhempien luota melkoisen aarteen viihdyttämään meitä automatkoille:

Siitä maistiaisia. Ja siitä.

Pieni, mutta iso synttärisankari oli oikein iloinen juhlista ja saamastaan huomiosta. Kiitos vielä kaikille osallistuneille!

Juhlien jälkeen suuntasimme Valokuvamuistiveljen ja hänen kihlattunsa kanssa Haminamäelle (Lapinlahden liikunnan kehto, eli jyrkkämäkinen harju, jossa hiidettiin koulun liikuntatunneilla hampaat irvessä) pelaamaan frisbeegolfia. Scotty toi ison matkalaukun ja käsimatkatavaran mukanaan. Ja se käsimatkatavara? Se oli frisbeegolflaukku kiekkoineen...

Ensimmäinen reikä.

Ei pöllömmät maisemat.

Sitä frisbeegolfailua harrastettiinkin sitten vaikka missä. Virallisilla radoilla ja tunturinlaellakin (siitä myöhemmin lisää). Tai siis Scotty harrasti ja minä löntystelin perässä, sillä olen ko. lajissa, niin kuin kaikissa heittolajeissa, ihan paska paras.

Ei me sentään pelkästään urheiltu (haha, todellakaan), vaan meillähän oli 7-vuotissynttäreiden lisäksi suht' iso merkkipäivä itselläkin. Tästä päivästä tuli nimittäin kuluneeksi 10 vuotta. Junailimme itsemme hääpäivän kunniaksi Kuopioon, joka helli meitä 15 asteen lämpötiloilla. Meinasimme mennä syömään hienon illallisen Kummisetään (jossa nautimme lounaan heti maistraatista päästyämme), mutta päädyimmekin Bierstubeen XXhot wingseille ja sen jälkeen pienelle baarihyppelylle.

Satamassa rohkeasti terassilla.

On tuo vieläkin ihan kiva.

Hääpäivähumistelun jälkeen lähdimme melkein heti matkailuautolla mummon ja ukin kanssa Lappiin! Köröteltiin ensin Rovaniemelle moikkaamaan Joulupukkia, mikä jännitti lapsia ihan kamalasti, ja siitä matka jatkui Jerisjärvelle Muonioon, jossa olimme kaksi yötä.

Hurjat menossa uimaan.

Minä keskityin kuvaamiseen ja lämpimänä pysymiseen.

Meillä kävi aivan älytön tuuri kelien suhteen. Päivisin taidettiin huidella 18 asteen tietämillä, ja auringonpaiste teki siitä vielä lämpimämmän tuntuista. Oli siis mitä oivallisin mahdollisuus käydä hieman patikoimassa läheisellä Särkitunturilla.

Matkaa juurelta huipulle oli polkua pitkin kolmisen kilometriä, ja puolessa välissä oli makkaranpaistopaikka, jota toki hyödynsimme. Meidän 7- ja 3- vuotiaat lapset jeppailivat (melko...) reippaasti koko matkan ylös ja alas, joten rohkenen suositella Särkitunturia muillekin lapsiperheille.

T-paidassa tarkeni. Huomatkaa mukana kulkeneet heittovälineet.

Tunturinlaelta avautuikin sitten melkoiset näkymät vähän joka puolelle, ja niitä ihastellessa kului tovi. Ruotsille vilkuttelin vähän ja kysyin, että miltä tuntuu olla maailmanmestarin naapuri.

Ei vastannut.

Huipulla!

Pienen patikkaretken jälkeen olikin jo nälkä, ja onneksi tuo minun isukki on melkoinen Kokki Kolmonen. Eipä tullut Mäkkäriä ikävä, kun eteensä sai poron sisäfilepihvin kermakastikkeessa. Aisssss.

Mökki oli varattu vielä yhdeksi yöksi, mutta tulipa siinä mieleen, että olisi kiva olla Norjassa enemmän kuin yksi yö, joten livahdimme hieman aiemmin pois, vaikka mielellämme "Jerikselle" olisimme vielä jääneetkin. Ensimmäinen varikkopysähdys tehtiin Karesuvannon kohdalla, kun ajoimme joen yli Ruotsin puolelle noin viideksi minuutiksi, ja se kyllä riittikin. Viisi maailmanmestaria ja yksi amerikkalainen jatkoivat siitä matkaa Kilpisjärvelle Saanan juurelle lounaalle ennen Norjan puolelle siirtymistä.

Suomalainen karhu havaittiin todella lähellä Ruotsin rajaa...

Olen käynyt Pohjois-Norjassa kerran aiemminkin, mutta mykistyin silti.

Skibotn matkailuauton ikkunasta ihasteltuna.

Alunperin ajatuksena oli ajella Altaan asti ja olla siellä kaksi yötä, mutta tilanteet muuttuvat ja suunnitelmat niiden mukana. Päädyimme vähän summassa jäämään "jonnekin" parin tunnin päähän Altasta, ja Google Mapsista arvottiin sitten leirintäalue Storslettissä.

Sandnes Fjord Camping. Ei huonot maisemat pikkumökkerön takaa.

Leirintäalue sijaitsee aivan vuonon kyljessä, mikä tarjosikin oivallisen mahdollisuuden suurisuiselle miehelleni toteuttaa uhoamansa Jäämeressä pulikointi. Mitään varsinaista uimarantaahan siellä ei luonnollisestikaan ollut, mutta eipä se yllytyshullua jääräpäätä estänyt. Lapsetkin halusivat daddyn kanssa uimaan (äiti ei, koska on täysipäinen), joten marssimme melko kovan tuulen saattelemana "rantaan".

Mummo saattaa pipo päässä.

Ja eikös siinä vain niin käynyt, että Scotty ja se tuore 7-vuotias pulahtivat. Pikkujantteri oli sen verran fiksu (tai kylmissään), että jätti välistä, mutta 2/4 meidän perheestä on nyt sitten, jos nyt ei uinut, niin ainakin räpiköinyt norjalaisessa vuonossa.

Isovanhemmat nukkuivat pienessä mökissä, jonka varustelutaso ei ollut häävi (ei jääkaappia, ei keittolevyä), mutta melutaso varmasti pienempi kuin matkailuautossa, jossa lapset halusivat ihan välttämättä pelata Kimbleä ja kukkua ties vaikka kuinka myöhään.

Otan kaikki puheet varustelutasosta takaisin.
Mökissä oli kaikki tarvittava.

Scotty ei ollut koskaan kokenut ihan virallista keskiyön aurinkoa ennen tätä reissua, joten mehän sitten kyttäsimme yötä myöten Sky Map -sovelluksesta auringon liikkeitä horisontin yläpuolella, mutta vuoren takana, ja odotimme sen ilmestyvän taas vuorien välistä meidän näkyville. Pahuksen pilvet ilmaantuivat juuri pahimpaan aikaan, mutta olihan se silti aika hienoa:

Siellä oli ihan oikeasti tarpeeksi kylmä pipolle. Takkikaan ei olisi ollut pöllömpi idea.

Pilvet vain lisääntyivät aamua kohden ja tiputtivat lämpötilaa melko reilusti, mutta vuoristoteitä ajellessa oli silti aika haltioitunut olo, vaikkei aurinko tuonutkaan lisäsilausta maisemille. Vuonoista  nousimme vuorille, ja lapset ihmettelivät, miten kesällä voi olla lunta.

Lumipallo heinäkuussa, whaaaat!

Altassa kävimme kiehtovassa museossa, jossa iso osa näyttelystä on ulkona ikivanhojen kivimaalausten muodossa. Kävimme vielä syömässä sinisimpukoita loistavassa ravintolassa, ennen kuin asetuimme yöksi suomalaisten omistamaan Alta River Camping -leirintäalueelle. Varasimme jo edellisenä iltana itsellemme tunnin saunavuoron ja valmistauduimme siihen nököttämällä vilttien kanssa pikkumökin terassilla ja katsomalla, kun lapset leikkivät uusien kavereidensa kanssa.

Suurin osa lapsista taisi olla suomalaisia, joiden kanssa oli toki jonkinasteinen yhteinen kieli, mutta meidän pikkukaveri oppi matkalla ruotsiakin: "Hörski pörski." Sillä pärjäsi ihan hyvin Norjassakin.

Saunavuoron alkaessa teimme jaon joukkueisiin niin, että mummo ja ukki menisivät ensin kotasaunaan, minkä jälkeen me veisimme punanenäiset lapset lämmittelemään. Yllätys oli ollut suuri, kun saunan verhotulla terassilla olikin ollut saksalaispariskunta nauttimassa eväitään, ja kun heille oli ilmaistu, että nyt olisi vähän niin kuin tarkoitus riisua ja mennä alasti tuohon saunaan, jonne ei ole minkäänlaisia näköesteitä siitä picnic-pöydältä, niin vastaus oli ollut, ettei heitä haittaa. No, olivat sitten onneksi tajunneet lähteä kytikseltä pois, mutta muita ilmestyi norkoilemaan heti verhon taakse, joten saunavuorovaihdossa piti olla tehokas, eikä jättää tiluksia vartioimatta hetkeksikään.

Saunan edessä virrannut joki oli liian kylmä meidän Wim Hofille.

Seuraavana aamuna otimme suunnan etelää ja Kautokeinoa kohti. Maisemat olivat jälleen kerran huikeat vesiputouksineen ja kallioineen. Pikkuhiljaa tulimme ylängölle ja maisema tasottui, vaikka olimme toki vieläkin todella korkealla merenpinnasta katsottuna.

Ihmettelemistä riitti koko sakilla.

Kautokeinossa kävimme Juhlsin hopeagalleriassa pakottamassa seuraavan juhlakalun, pyöreitä täyttävän äitini valitsemaan itselleen mieluisen lahjan. Pällistelimme upeita koruja ja omintakeista arkkitehtuuria melko pitkään. Sisällä oli jopa kanoja! Koska miksei.

Reissun viimeinen yö vietettiin Pyhätunturin lähellä Airbnb:ssä tilavassa rivitalohuoneistossa. Olimme nähneet poroja jonkin verran jo aiemminkin, mutta niillä seuduilla niitä vasta sitten olikin, erityisesti seuraavana päivänä Lapinlahtea kohti matkatessa.

Koko torstaista tiistaihin kestänyt kierros kartalle tiivistettynä:

Tulihan noita kilometrejä!

Seuraavana viikonloppuna juhlittiin tosiaan sitten melko isosti aikuista naista. Juhlat olivat todella onnistuneet, ja väki viihtyi pikkutunneille asti. Scotty oli meillä BBQ-mestarina ja vastuussa nyhtöpossusta. Mies toi myös mukanaan erilaisia barbecue-kastikkeita Kansas Citystä, joka on (ainakin meidän mielestämme, luonnollisesti) maailman BBQ-pääkaupunki. Kyllähän täkäläiset maut näyttivät maittavan!

Juhlien jälkeen karkasimme mökille omalla porukalla pariksi päiväksi. Nautimme saunasta, paljusta, hyvästä ruoasta ja hiljaisuudesta, mitä nyt velipojat kävivät ampumassa Scottyn kanssa savikiekkoja ja pitivät "vähän" ääntä. Minä tyydyin ilppariin, enimmäkseen.

Chipotle-pippureilla täytetty patonki.

Rennon viikon jälkeen piti taas juhlia, tällä kertaa Kuopiorockia. Rymysimme kaveriporukalla kaksi päivää Kallaveden rannalla 30-asteen hellelukemissa. Voi että meillä oli mukavaa! Nähtiin paljon tuttuja, tarkoituksella ja sattumalta.

Dinosaurukset festareilla.

Satamassa uittamassa jalkoja (ja koko kroppaakin) ennen festarialueelle menoa. Voe mahoton.

Festariviikonlopun jälkeen loma olikin jo melkein ohi. Onneksi ehdittiin tiristää irti vielä Lapinlahden kansallismaisemissa käynti, eli kavuttiin Väisälänmäelle. Torniin. Minäkin. Hyihyihyi.

Huojuva torni, jossa vain muutamaa tuntia aiemmin oltiin elvytetty miestä. Onneksi onnistuneesti.

Tämä kuva voisi olla Väisälänmäeltä, mutta on itse asiassa Siilinjärveltä frisbeegolfradalta.

Heinäkuun 30. päivä oli sitten se päivä, kun piti raahata koko omaisuus takaisin Yhdysvaltoihin. Plus kaikki tuliaiset (mm. 4 muumimukia, 25 tuubia sinappia ja "ilmaiseksi" saatu ämpäri). Läksimme aamulla junalla Lapinlahdelta ja matkustimmekin sitten ihan riittävästi taas yhdelle päivälle.

Keksimme vielä lähteä illalla hakemaan koirat hoitopaikasta Kansas Cityn toiselta laidalta, sillä ikävä oli ihan kamala, ja lapset valmiiksi tajuttomina auton takapenkillä. Olin vähän huolissani, että Viima-pentu olisi ehtinyt unohtaa minut kuuden viikon aikana, mutta hätä oli turha. Kaveri hyppäsi minun niskaan.

Siitä oli tullut teini-ikäinen akrobaatti, jolla oli kuitenkin ollut äitiä vähän ikävä.

Savon suvi

Heinäkuun ensimmäinen. Istuskelen tässä lapsuudenkodin keittiössä ja katselen ikkunasta korkeaa ja tiheää kuusi- ja mäntymetsikköä. Oliko se tuommoinen jo vuosikymmeniä sitten? Vieläköhän lähellä ollut iso muurahaiskeko on voimissaan? Vieläköhän houkuttelisin murkkuja kuseksimaan heinänkorrelle, jonka sitten imeskelisin puhtaaksi?

(En.)

Yötöntä yötä mökiltä männäviikonlopulta.

Kesäkuu oli aika ikimuistoinen. Kävin muutaman lempparitytön kanssa New Yorkissa lataamassa akkuja heti 25 35-vuotissynttäreiteni jälkeen. Kelit hellivät, ja seura oli loistavaa. Käytiin oikein kliseisesti juomassa kattoterassilla Cosmopolitanit.

Manhattan ilmasta ihasteltuna.

Tässä proseccoa kattoterassilla.

Koska paluu NYC:stä ja lähtö Suomeen sattuivat samalle viikolle, pyykkikonetta sai pyöritellä ja matkalaukkuja purkaa ja pakata. Lempipuuhaa! Lähtö oli sunnuntai-iltana klo 21:45 paikallista aikaa, joten ehkä arvaattekin, että aloitin pakkaamisen sunnuntaina päivällä, jo kuitenkin ihan monta tuntia ennen, kuin piti lähteä kentälle.

Lauantai-illan auringonlasku meidän takapihalta ikuistettuna. Aika pian tuon jälkeen alkoi myräkkä.

Lentokentälle ajellessa tutut tunteet reilun vuosikymmenen takaa kaukosuhdeajoilta tulvivat mieleen ja kurkkua kuristi. Vaikka oltiin ennen aika konkareita lentokenttäeroissa (ne olivat silti ihan perberistä), niin tässä on paitailtu ja peppuiltu kuitenkin jo sen verran pitkään ja tehokkaasti, että oli aika kummallista kävellä turvatarkastukseen ilman Scottya. Vielä kun lapsia alkoi itkettää, niin olipa hankala yrittää tsempata heitä ja itseäkin sillä, että ihan "vain" 2,5 viikon päästä nähdään seuraavan kerran.

Siihen jälleennäkemiseen on nyt kuitenkin enää hassut pari päivää, joten hyvin on selvitty. Matkat menivät ihan älyttömän hyvin, ja niinhän se on, ettei pessimisti pety. Olin varautunut ihan kamalaan kidutussessioon, mutta lapset nukkuivat melko hyvin lennoilla. Minä... en. Torkuin ehkä puolitoista tuntia koko vajaan 12 tunnin lentomatkalla (6.5 h Kansas Citystä Reykjavikiin, vaihto, 3,5 h Reykjavikistä Helsinkiin), joten Helsingissä oli hieman pöllähtänyt olo. No, siitä oli sitten vielä pikkuisen matkaa (440 km) Lapinlahdelle, jossa oltiin puolen yön kieppeillä. Ovelta ovelle taisi mennä noin 22 tuntia.

Tosi mukavat nukkuma-asennot.

Pari ensimmäistä yötä meni aikaeron kanssa kamppaillessa. Lapset kyselivät vähän väliä, että onko nyt aamu. Oli todella hankala käsittää, että valoisaa on vuorokauden ympäri. Mökillä vietetty juhannus keikautti kuitenkin rytmit melko hyvin kohdalleen. Tänä vuonna ei muuten tarvinnut kääriytyä viltteihin, eikä viritellä pattereita terassipöydän alle lämmittämään. Toisin oli taannoin.

Lapset kävivät juhannuksen alla polskimassa järvessäkin. Minä kastelin varpaat Onkivedessä, ja se riitti. Voikohan rantaa muuten sanoa enää "Uudeksi rannaksi", jos se on ollut olemassa jo yli 20 vuotta ja se silloin sellaiseksi ristittiin?

Savusauna lämpesi juhannuksena(kin).

Normaalisti olemme olleet Suomessa parin viikon pätkiä, ja sepä alkaisi olla jo nyt taputeltu. Melko ihanaa, että edessä on vielä (melkein) koko heinäkuu Savon suvessa, ja vähän Lapinkin. Ja Scottykin on ihan kohta täällä! Alkuperäisen suunnitelman mukaan hänen piti saapua vasta ensi viikolla, mutta saimmekin sumplittua asian niin, että miekkonen ehtii kuin ehtiikin juhlimaan meidän neitokaisen 7-vuotissynttäreitä ja jotain 10-vuotishääpäivää tänne.

Loppukevennykseksi laitettakoon vielä eräs aarre, jonka luulin jo kadottaneeni, mutta äiti sen kaiveli jostain kaapin perukoilta. Kirjoitin vuonna 1995 11-vuotiaana fanikirjeen tuoreelle maailmanmestarille Antti Törmäselle, jonka kättä olin vähän aiemmin samana kesänä päässyt läpsäyttämään Lapinlahden raitilla, kun hän veteli kunniakierrosta kylän ympäri avoauton kyydissä Juha Ylösen kanssa. Ja kuulkaa, minä sain vastauksen:

Minusta kolmisen vuotta nuorempi velipoika, jota kutsuttakoon tästä päivästä eteen päin valokuvamuistiveljeksi kysyi minulta, että haluaisinko tietää lisää siitä hetkestä, kun kirjeen sain. Minulla oli kuulemma ollut kumpparit jalassa ja olin ollut pahalla tuulella, koska opettaja oli jättänyt koko luokan jälki-istuntoon. Olin ensin luullut, että Jokeri-logolla varustettu kirjekuori oli serkun lähettämä, mutta yllätys oli ollut suuri, kun sisällä olikin suuren sankarini käsin kirjoittama viesti. Sitten olin soittanut äidille, joka luuli, että olin seonnut.

Kun laitoin kuvan Instagramiin, kirjoittelin mukaan saatetekstin, jossa toivoin, ettei Törmäsen Antti suutu, kun näin julkaisen yksityistä kirjeenvaihtoamme.

Törmäsen Antti vastasi, ettei suutu.