Yllätysreissu Suomeen!

"Yllätys!" sanoin isälle, joka oli hetkeä aiemmin avannut ulko-oven ja yrittänyt rekisteröidä aivoihinsa, mitä oli juuri tapahtunut. "No niin on!"

Jo viime tammikuussa ennen meidän talvista Suomen-reissua minulla oli lentoliput plakkarissa elokuun 13. päivälle, ja voi että oli vaikeaa pitää sen kokoluokan salaisuus, varsinkin tämän meidän hölösuisen järjestäjäporukan kesken! Salaisuutena matka kuitenkin pysyi, ja niinpä viime viikon tiistai-iltana seisoin meidän pikkujantterin kanssa lapsuudenkodin oven takana ja toivoin, ettei pyöreitä (huomenna!) täyttävä ukki saisi slaagia.

Meillä oli mitä parhainta matkaseuraa, kun bestis Kansas Citystä lensi myös Suomeen samoilla lennoilla.

Isosisko ei päässyt tällä kertaa valitettavasti mukaan, sillä hänellä alkoi ekaluokka juuri samoina päivinä, kuin me ylitimme Atlantin. Hänellekään emme voineet matkasta kertoa, sillä hän olisi toki sen lörpötellyt ukille Skypessä. Suruhan hänelle vähän tuli, kun ei päässyt mukaan, mutta ymmärsi onneksi syyn ja pyysi kertomaan mummolle ja ukille terveisiä. Onneksi daddy on pitänyt huolen, ettei neitokainen ole päässyt tylsistymään, vaan on järjestänyt jos minkälaista ohjelmaa.

Meidän kuusivuotias oli sitten vastaavasti suuressa viisaudessaan keksinyt, että hänen pitää nukkua daddyn vieressä, koska daddy ei ole tottunut nukkumaan yksin. Makuuhuoneesta löytyvällä telkkarilla ei varmaan ollut tämän ehdotuksen kanssa mitään tekemistä...

Viime maanantaina halailtiin lentokentällä, ja on se aina vain vaikeaa, kun joku jääkin liukuovien toiselle puolelle eikä lähde mukaan, vaikka nyt puhutaankin ihan mitättömästä kahden viikon erosta. Kysyn vaan, että miten me ikinä pärjättiin kaukosuhteessa?

Onneksi koneesta sai proseccoa.

Icelandair aloitti tänä vuonna Kansas Citystä suorat lennot Reykjavikiin, joten meidän matkustuaika väheni huomattavasti muihin/aiempiin reitteihin verrattuna. Siitä, kun lentokoneen renkaat irtosivat Kansas Cityn kamaralta ja tömähtivät Helsinki-Vantaalle meni alle 13 tuntia, kun normaalisti matkustusaikaan voi lisätä helposti viisikin tuntia.

Välilaskun aikana ehdittiin nauttia aamupalakin.

Lennot menivät yllättävän mukavasti, vaikka minulla oli päällä melkoinen flunssa, ja pieni mies ei olisi millään halunnut nukkua ekalla lennolla. Helsingin-lennolla taju tosin sitten lähti jo ennen kuin oltiin ilmassa, joten sain itsekin ummistettua silmät hetkeksi.

Velipojat tulivat hakemaan meidät lentokentältä, ja pikkukaveri simahti autoon melkein heti. Pelotti, että unirytmin kanssa tulisi samanlainen taistelu kuin talvellakin, mutta toisaalta hiljaisuudessa matkustaminen houkutteli enemmän kuin väsyneen matkustajan väkisin hereillä pitäminen. Lapinlahdelle on vielä pidempi matka, jos joku ärjyy ja karjuu vieressä.

Lopulta tyyppi nukkui noin puolet vajaan viiden tunnin matkasta ja pyysi päästä pois turvaistuimesta vasta Pöljän kohdalla, eli parikymmentä minuuttia ennen perille pääsyä. Ei huono!

Saatiin ukki yllätettyä varsin perinpohjaisesti, ja slaagiltakin vältyttiin. Pieni matkustaja tepasteli heti reippaasti sisälle ja otti kengät ja sukat pois. Ei ujostellut ollekaan, vaan napotti istua ukin sylissä vain hetki saapumisen jälkeen. Onneksi on Skype!

Ukki kävi vähän kirpputorilla...

Miehet ajelee mönkijällä.

No se pääsyy tälle meidän yllätysvisiitille oli iskän kuusikymppiset, joita juhlittiin männälauantaina. Takapihalle kohosi kaksi juhlatelttaa, joihin änkesimme 7 pöytää ja 50 tuolia, tarjoilupöydän ja baarin (ja karaokelaitteet...). Urakointi kannatti, sillä juhlaväki viihtyi, ja mikä tärkeintä, juhlakalulla taisi olla oikein mukava ilta.

Pihatöissä.

Ilman lapsityövoimaa ei olisi tullut valmista.

Vain vieraat puuttuvat.

Taidan ruveta floristiksi.

Baarihan se siinä.

Semmoinen (melkein) viikko! 

Tammikuinen Suomi

Normaalisti saattaisi tuntua hieman hullulta kirjoittaa tammikuisesta Suomen-lumilomasta huhtikuun alussa, mutta ei, ei tänä vuonna. Siinä, missä luontoäiti on yleensä hellinyt meitä jo useammalla hellepäivällä tässä vaiheessa vuotta, tänä "keväänä" on "nautittu" pakkasista, lumesta, sohjosta, loskasta ja jäästä.

Meillä oli aivan mahtava loma.

Pakkaamisen olisi varmaan voinut hoitaa taas aiemmin, kuin lähtöä edeltävänä yönä, mutta menihän se näinkin. Mitään ei unohtunut, mutta kamaa oli taas vaikka muille jakaa. Kirjaimellisesti. Vietimme Suomessa jälkijoulun perheeni kanssa, joten lahjoja ei viime jouluna tarvinnut lähettää postissa, vaan ne kulkivat kätevästi laukuissa.

Helsinki-Vantaa-selfie ennen Tikkurilan rautatieasemalle siirtymistä.

Meidän neiti ei tiennyt, että mummo ja ukki olivat tulossa lentokentälle vastaan. Amsterdamissa jatkolentoa odotellessamme hän oli kovin huolissaan erityisesti ukin jaksamisesta; hän tuumaili, että ukki on varmasti niin kovin innoissaan hänen näkemisestään, eikä hän ollut ihan varma, jaksaisiko ukki odottaa enää kovin kauaa. Tyllerön ilme olikin melkoisen muikea, kun matkalaukkujen saamisen jälkeen vastassa oli kaksi tuttua naamaa. En tiedä, kuka huokaisi helpotuksesta eniten. Apukädet ja -sylit olivat yön yli matkustamisen jälkeen enemmän kuin tarpeen.

Totuttelimme muutaman päivän verran aikaeroon Lapinlahdella, ennen kuin karavaanailimme Vuokattiin koko perheen voimin pitkäksi viikonlopuksi. Nuoriso (vieläkö yli kolmekymppiset on nuorisoa?) vuokrasi vehkeet kahdeksi päiväksi, ja rinteessä tulikin jyryttyä ihan kiitettävästi. Kyllä se vielä mieleen muistui melkein kymmenen vuoden tauon jälkeenkin.

Pikkuveikka sai tyytyä koko viikonlopun pulkkakyytiin, mutta isosisko oli jo sen verran iso, että hänet laitettiin laskettelukouluun. Opettaja oli aivan mahtava ja hätisteli meidät pois paikalta ja rinteeseen. Suomen ja englannin sekametelisoppa jäi kaikumaan taaksemme, ja kun palasimme tarkistamaan tilanteen ensimmäistä kertaa, tyttö tuli jo auraamalla lastenrinnettä alas.

Onneksi mummo oli paikalla tallentamassa muistoja.

Laskettelun lisäksi vietimme Vuokatissa tosiaan perhejoulun, johon sisältyi kinkusta ja lanttulaatikosta lähtien kaikki Suomi-perinteet. Mistään ei olisi voinut päätellä, että juhlimme kuukautta myöhässä. Paitsi ehkä kuusen puuttumisesta.

Vuokatista paluun jälkeen vietimme vielä viikon Savon maisemissa. Kelit olivat mitä mahtavimmat ulkoilun kannalta, ja sitä tulikin tehtyä. Meidän neitokainen halusi ehdottomasti käydä mummon ja ukin mökillä, jossa ihmeteltiin lumen paljoutta ja paistettiin makkarat. Käytiin toki saunassakin, muttei valitettavasti savusaunassa, sillä sinne ei ole mitään asiaa ennen juhannusta, jos silloinkaan, viimeaikaisien lumipäivityskuvien perusteella.

Kuva samasta kohtaa elokuussa 2016. Ei paljoakaan eroa.

Melkein parasta koko reissussa oli se, että meidän pienestä miehestä, joka oli ennen niin kovin antikristus antipipo, antitakki ja antihanskat, kuoriutui toppavaatteita rakastava tyyppi. Siskon koulumatkojen takia ei ole siis tarvinnut enää tapella vähintään kymmentä minuuttia ja judoilla liukkaalle ja yllättävän vahvalle 2,5-vuotiaalle säänmukaisia kamppeita niskaan.

Tässäkin kuvassa oli pipo päässä, ihan vapaaehtoisesti!

Hyödynsimme myös Lapinlahden ulkoilumahdollisuuksia ja kävimme kokeilemassa luistelua. Vaikka tuo meidän viisi ja huom. puolivuotias oli vasta toista kertaa luistimilla, pahimmilta pyllähdyksiltä vältyttiin ja mukavaa oli. Kylläpä tuntui itsestäkin kivalta vetäistä vanhat ja elämää nähneet hokkarit jalkaan ja painella ulkojäällä entisen yläasteen (nykyisen ala-asteen vai miksi niitä sanotaan?) edessä.

Ehdimmepä käydä Scottyn kanssa lumikenkäilemässäkin tutuissa lapsuudenmaisemissa Liisanmäellä. Olihan hauskaa! Ja kaunista! Ja raskasta! Lapsuudesta puheen ollen, ehdin nähdä useampaa ystävää, joiden kanssa kemiat vain kohtaavat vuosikymmenestä toiseen. Aika loppui taas tietysti kesken, eikä kaikkien kanssa  valitettavasti ehtinyt tai olosuhteiden vuoksi voinut treffata. Mutta hei, se Liisanmäki:

Super Bowl -sunnuntaina piti suunnata sitten jo Helsinkiin. Lähtö on aina niin kovin haikeaa, eikä asiaa auttanut yhtään se, että lapsetkin ikävöivät. Onneksi junasta, heti käytävän toiselta puolelta löytyi pellavatukkainen kaveri, joka toimi hyvänä harhautuksena jonkin aikaa, ja jonka kanssa oli kiva syödä matkaevääksi ostettuja muumikeksejä. Meidän kansasitar yritti kovasti selittää noin nelivuotiaalle punaposkiselle pojalle kaikenlaista englanniksi. Sai vastaukseksi kovin hölmistyneen ja savolaisen "Täh?".

Majoituimme Helsingissä Jätkäsaaren Clarioniin, ja en voi kuin suositella! Näköalat olivat melkoisen mainiot, huone siisti, aamupala maittavaa ja 16. kerroksen uima-allasosasto pelottava (siis siinä uima-altaassa on lasipohja, hyyyyi!) mahtava, ja henkilökuntakin ihan mukiinmenevää. Onnenkantamoisten kautta ehdimme treffata pikaisesti hotellin Skybaarissa niin turkulaisia ystäviä Kansas Citystä (vai kansascityläisiä ystäviä Turusta?) kuin sukulaisiakin.

Ei huono huone.

Helsingin ohjelmistoon kuului myös pienimuotoinen vaihtari-reunion ja Super Bowl -kisakatsomo, eikä sillä porukalla voi olla muuta kuin hauskaa. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli ihan mieletön loma, eikä mikään oikeastaan olisi voinut mennä paremmin. Lapset saivat kunnon kielikylvyn (isompi kysyi mm. hotellilla hyvin reteästi "When are we going yläkertaan?", viimeistä sanaa painottaen ja ärrää päräyttäen), me raitista ilmaa ja rutkasti uusia muistoja. Tammikuinen Suomi olisi voinut olla vihamielinen ja synkkä, mutta vielä mitä, aurinko paistoi, minkä maapallon kallistukselta pystyi, ja pakkasmittari pysyi varsin siedettävissä lukemissa. Saattoivatpa Lapinlahden paikallislehden Matin ja Liisan lukijat nähdä erään kansasilaistuneen savolaisen pärstänkin pari viikkoa meidän loman jälkeen.

Kotiinpaluu oli asiaankuuluvasti katkeransuloinen. Meillä lasketaan jo päiviä halloweeniin, sillä mummo ja ukki suunnittelevat silloin reissua tänne päin. Jospa kuitenkin nautittaisiin kesästä ensin. Jos se koskaan tulee.

Maanteiden sankarit osa 7: Yhteenveto, eli kuinka selvitä 5510 kilometristä (suhteellisen) järjissään

Kun läksimme ajamaan Detroitista Chicagoa kohti, emme olleet vielä aivan varmoja, jäisimmekö alkuperäisen suunnitelman mukaan Chicagoon pariksi yöksi vai paahtaisimmeko täysillä kotiin. Edellisen päivän pakkomarssi Torontossa oli imaissut varsinkin perheen pienimmistä mehut, emmekä oikein itsekään olisi jaksaneet enää samanlaista kaupunkipäivää, joka meitä Chicagossa olisi vääjäämättä odottanut.

Koska kaupunki oli meille vanhemmille jo entuudestaan ainakin hieman tuttu, teimme päätöksen ajaa Chicagosta ohi ja kohti Kansas Cityä. Yön läpi. Torkuimme ja ajoimme Scottyn kanssa vuorotellen muutaman tunnin pätkissä, ja öinen ajomatka meni jopa ehkä paremmin kuin se matkan aloittanut trekkaus. Ajoimme siis käytännössä samoilla silmillä Torontosta Kansas Cityyn. Kotona olimme aamuseitsemältä, ja vastassa oli pari pyörivää karvaista pyllyä.

Viimeinen erikoiskoe.

Taputtelimme tallissa 3424 mailia, eli 5510 kilometriä meitä kahdeksan päivän aikana kuljettanutta maantielaivaamme. Reissussa rähjääntynythän se oli, likainen kuin mikä, ja tuulilasin alalaitaan jossain vaiheessa reissua kilahtaneen kiven aiheuttama lommo repesi niin isoksi railoksi seuraavana päivänä pesun jälkeen, että koko lasi meni uusiksi. Silti koko matkan kokonaiskustannukset jäivät samoihin summiin, kuin mitä pelkät lennot Etelä-Carolinaan meidän poppoolta olisivat maksaneet. Bensaan upposi noin $300.

Olin lukenut jostain juuri ennen matkaa, että pitkä lomamatka, erityisesti autolla tehty, voi olla parisuhteelle kova paikka. Kotona ei kuitenkaan tarvinnut alkaa googlata avioeroihin erikoistuneita asianajajia, vaikka olimme viimeisen kuukauden aikana olleet kaksi viikkoa Suomessa ja vielä reilun viikon tien päällä, joko vierekkäin autonistuimiin köytettynä tai samassa pienessä hotellihuoneessa. Vaikka oma sänky oli maailman mukavin paikka reissurupeaman jälkeen, ei mennyt montaakaan päivää, kun matkakärpänen puraisi taas ja kaasujalkaa kutitteli. Koko hullu matka meni niin älyttömän hyvin, että tässähän uskaltaa haaveilla samanmoisesta vaikkapa tuonne länteen päin. Sitten joskus.

Ai jahas, tuo olisi ajettavissa reilussa kahdessa vuorokaudessa. Challenge not accepted.

Vinkkejä meiltä teille (pun intended):

USA:ssa ajaminen:

• Varaa mukaan käteistä. Ellet ole suunnitellut reittiä tarkkaan ja erityisesti aikonut välttää tulliteitä, niitä sattuu kohdalle jossain vaiheessa. Useimmiten tietullia ei pysty maksamaan kortilla, joten ilman fyysisiä dollareita olet lirissä.
• Jos ajelee Interstate-valtateitä pitkin, levähdyspaikkoja ja bensa-asemia on tasaisin väliajoin. Jos haluaa kuitenkin poiketa pois paljon tallatulta polulta, kannattaa huolehtia, että tankissa on tarpeeksi löpöä, sillä huoltamoita ei ole välttämättä joka nurkan takana. Tämä on iso maa.
• Ajokulttuuri eroaa hyvinkin paljon osavaltiosta toiseen liikuttaessa. Ruuhkaisemmilla alueilla kuskit tuppaavat olemaan röyhkeämpiä, joten kannattaa hengitellä jo valmiiksi paperipussiin, jos omaa taipumusta road rageen (moikka vaan!).

Great Smoky Mountains.

Rajanylitys Kanadaan:

• Vaikka Kanadakin vaatii nykyisin elektronisen matkustusluvan (eTA) ennen lentokoneeseen astumista, Suomen (tai USA:n) kansalainen ei tarvitse anoa erillistä lupaa tai viisumia, jos matkustaa maitse tai meritse.
• Rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien passit/matkustusasiakirjat sekä varmistaa, montako matkustajaa on kyydissä. He pyytävät suullisen selvityksen siitä, mitä autossa on mukana, ja sen tarkkuus ja laajuus riippunee rajavartijasta. He haluavat myös tietää, kuinka pitkään maassa on tarkoitus oleskella, ja mikä on matkan tarkoitus. Autosta ei tarvitse nousta kuin erikoistapauksissa. Meidän tarkastus oli ohi parissa minuutissa.

Niagara Falls.

Lomailu Kanadassa:

• Monet paikat, erityisesti lähellä USA:n rajaa, hyväksyvät USA:n dollarit maksuvälineinä. Emme käsitelleet missään vaiheessa Kanadan dollareita, vaan maksoimme kaiken kortilla - ja paljon näppärämmin kuin täällä kotimaassa. En tiedä, miksi täällä luottokorttien luvatussa maassa on niin hemmetin vaikeaa saada pankkiasiat ja erityisesti sirukorttiostokset tehokkaaksi...
• Suomalaiselle ei tule minkäänlaisena shokkina nähdä tienvarsiopasteissa kilometrejä tai bensa-asemilla litroja, mutta amerikkalaiselle kylläkin. Onneksi paikallisten autojen nopeusmittareissa on melkein järjestään myös ilmoitettu km/h, joten ylinopeussakoilta on helppo välttyä.
• Suurimmaksi ongelmaksi lyhyen Kanadan-pyrähdyksemme aikana muodostui se, että haluan edelleen muuttaa sinne.

Toronto.

Paluu Kanadasta USA:han:

• Elektronista matkustuslupaa (ESTA) ei vaadita, jos pyrkii Yhdysvaltoihin maitse.
• Kuten Kanadaankin mennessä, rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien matkustusasiakirjat (passit ja minun tapauksessa myös pysyvän oleskeluluvan, eli Green Cardin). Rajalla tehdään suullinen tulliselvitys matkan aikana ostetuista hyödykkeistä, mikä yleensä riittää. Virkailija saattaa kuitenkin kurkata auton sisään ja tutkia takakontin, sekä pyytää pysäköimään auton tarkempaa tutkimusta/kuulustelua varten. Meidän rajanylitys meni kuitenkin helposti, ja vaikka setä olikin vähän tiukempi kuin kanadalainen kollegansa, myös nopeasti. 

Pittsburgh.

Pienet lapset takapenkillä:

• Yritä hyödyntää lapsukaisten uniajat. Jos takapenkiltä kuuluu kuorsausta, älä pysähdy kuin äärimmäisessä (vessa)hädässä tai tankille. Älä pysähdy.
• Hommaa kannettava DVD-soitin per lapsi (jos lapsi on tarpeeksi iso ymmärtämään niiden päälle). Vaikka joudutkin ehkä kuuntelemaan samaa rallatusta, esimerkiksi vaikka nyt "Creature report, creature report, creature report!" koko matkan ajan, kun kullannuppunen vetäisee kuulokejohdon pois soittimesta, se on sen arvoista.
• Vaikka auto muuttuukin matkan aikana helposti murojen hautausmaaksi, en voi korostaa tarpeeksi pienten naposteltavien tärkeyttä. Omenasosepussukat, murot, myslipatukat, you name it, you bring it.

Atlantti.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Maanteiden sankarit osa 6: Toronto, Ontario, Kanada - Detroit, Michigan (päivä 8)

Toisena Toronton-aamuna heräsimme siihen todellisuuteen, ettei meillä ollut enää virallisesti vauvaa, vaan yksivuotias taapero. Olin yöllä syöttänyt pienen miehen vielä viimeistä kertaa, sillä edellisenä yönä huonenaapuri oli hermostunut vauvan itkusta niin paljon, että hakkasi nyrkillä seinää. En varsinaisesti halunnut tietää, miten paljon häntä olisi kyrsinyt taaperon protestointi. En tosin silloin vielä tiennyt, että se jäisi (vahingossa) viimeiseksi maitohetkeksi. Onneksi en tiennyt - olisi saattanut olla vähän haikeaa.

Kävimme syömässä hotellilla erittäin amerikkalaisen vaikkakin kanadalaisen aamupalan (muroja, puuroa, muffinsseja, bageleita) ja palasimme jälleen päivän tauon jälkeen tutuiksi käyneille autonpenkeille. Scotty halusi välttää downtownin aamuruuhkan, joten hyvästelimme Toronton pohjoisen kautta. Samalla näimme toinen toistaan upeampia kartanoita, joten meillä on jo valmiiksi pari talovaihtoehtoa katseltuna, jos niikseen tulee.

Ajelimme hennon tihkusateen läpi kohti Yhdysvaltoja ja Detroitia. Halusin ihan ehdottomasti käydä ottamassa pari valokuvaa synttärisankarista rakkaan (?) vihollisen baseball-stadionin edessä. Toivoin, että se edes hieman kompensoisi sitä, että tyypin ensimmäinen syntymäpäivä menisi enimmäkseen autossa körötellen.

Nelisensataa kilometriä.

Rajamuodollisuudet Yhdysvaltoihin tullessa olivat hieman napakammat kuin Kanadaan mennessä, mutta pitkään siinäkään ei mennyt. Suurin hidaste oli rajavartijan huono kuulo, sillä jouduimme toistamaan lähes kaiken sanomamme. USA:n puolella oli kuitenkin taas kotoisaa olla, vaikkei Kanadassa kovin vieras olo ollut, sielläkään.

Ensimmäinen pysähdys Detroitissa oli tosiaankin Detroit Tigersien kotistadioni, Comerica Park. Tai siis piti olla, sillä jouduimme viemään auton keskustaan parkkiin, sillä baseball-stadionin viereiset parkkipaikat veloittivat pysäköinnistä 20-30 dollaria. Syykin selvisi - Detroit Lions, NFL-joukkue, pelasi viereisellä stadionilla illemmalla harjoitusottelun Buffalo Billsejä vastaan.

Koska meillä oli nälkä (niin aina), kävimme ennen kuvaussessiota syömässä koko reissun parasta ruokaa, ihan vahingossa. Chrysler Housen sisällä oleva Dime Store näytti ohi kävellessä oikein lupaavalta, eikä ulkonäkö pettänyt. Scottyn kanssa herkuttelimme mausteisilla korealaisilla ranskalaisilla (ohueksi siivutettua marinoitua pihviä, sriracha-majoneesiä, säilöttyjä vihanneksia ja niitä ranuja) ja possuhampurilaisella, ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla kotitekoista mac and cheeseä (vaikka Iitan mielestä se ei ollutkaan tarpeeksi keltaista...) ja hedelmäsalaattia. Kyytipojaksi (meille isommille) vähän paikallista olutta, ja ei kun syömään.

Ison lounaan jälkeen olisi tehnyt mieli nukkua päikkärit, mutta koska meillä oli missio, läksimme kävelemään. Stadionin edustalle päästyämme tajusin, että pikku-ukon kengät olivat jääneet autoon. Yritin ottaa pikaisesti kuvia istuvasta ikiliikkujasta, mutta saldo jäi aika köyhäksi kaverin halutessa juosta. Muutaman sylissä otetun räpsyn jälkeen luovutin ja läksimme kiertelemään kaupunkia kävellen.

Vielä ok...

Me on hävitty tää peli.

En ollut kuullut Detroitista viime aikoina juuri mitään hyvää. Uutisissa kerrotaan, kuinka Michiganin autoteollisuus kituu ja Detroit kuihtuu. On rikollisuutta, köyhyyttä. Detroit Tigerseja. Olisi kuitenkin kannattanut viskata ennakkoluulot jo ennen reissua romukoppaan, sillä keskusta oli siisti, turvallinen (ainakin päiväsaikaan) ja verrattain vilkas. Reilun neljän miljoonan asukkaan suurkaupunkialueelle mahtuu varmasti monenlaista, mutta meille jäi lyhyestä pintaraapaisusta positiivinen mielikuva.

Motor City.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen läksimme ajamaan kohti Chicagoa, emmekä vielä tienneet, missä olisimme yötä. Vai olisimmeko missään.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5

Maanteiden sankarit osa 5: Toronto, Ontario, Kanada (päivä 7)

Kun alunperin aloimme haaveilla road tripistä, suunnitelmissa oli mukana Philadelphia ja erityisesti New York City, jossa emme ole koskaan Scottyn kanssa yhdessä käyneet. Erikseen kylläkin. Tulimme ihan kalkkiviivoilla (kirjoitin ensin -viikoilla, kai sekin käy...) kuitenkin siihen tulokseen, että koukkaus New Yorkin kautta toisi liian paljon lisämaileja jo valmiiksi vähän uskaliaaseen hahmotelmaan. Nopea vilkaisu karttaan, ja kappas, Toronto sattuisi hyvin jo ennestään pakko nähdä -listalla olleiden Niagaranputousten lähelle.

En olisi osannut kertoa Torontosta ennen matkaa juuri mitään. Tiesin pari urheilujoukkuetta (NHL-joukkue Toronto Maple Leafs, luonnollisesti, ja MLB-tiimi Toronto Blue Jays), olin nähnyt CN Towerin kuvissa, mutta siihenpä se sitten jäikin. En tiennyt/muistanut edes sitä, että Toronto on Kanadan suurin (ja Pohjois-Amerikan neljänneksi suurin) kaupunki yli 2,6 miljoonalla asukkaallaan - suurkaupunkialueella asukkaita on jo yhteensä yli 5,5 miljoonaa. Kun (suur-)Toronton asukasmäärää vertaa koko Kanadan lukuihin, 35 miljoonaa, puhutaan melkoisen suuresta keskittymästä Ontariojärven rannalla.

Varasimme hotellin vähän summassa. Halusimme olla keskustassa, mutta koska emme halunneet maksaa itseämme täysin kipeiksi, nappasimme hotellihuoneen Yorkvillestä, noin neljän kilometrin päästä Toronton kuuluisimmasta nähtävyydestä, CN Towerista. Oikeastaan ainoana kriteerinä sijainnin suhteen oli, ettei autoa tarvitsisi liikutella parkista kertaakaan Torontossa oloaikana, eikä tosiaan tarvinnut.

Niagaranputousten pällistelyn jälkeen hurautimme reilun 120 kilometrin matkan Torontoon. 120 kilometrin! Kanadassa oli mukavan kotoisa olo, kun tienvarsilla ilmoitettiin matkat kilometreissä ja bensanhinnat litroissa, toisin kuin täällä mailien ja gallonojen luvatussa maassa. Olimme vielä aika monen kilometrin päässä itse ydinkeskustasta, kun kaupungin suuruus alkoi konkretisoitua ja liikenne hidastua.

CN Tower.

Matka hotellille kulki vilkkaan downtownin läpi, ja minua taisi jännittää enemmän kuin kuskia, vaikka luulenpa, että Scottyltakin pääsi helpotuksenhuokaus, kun sai auton parkkiin hotellin taakse. Viskasimme tavarat nopeasti huoneeseen ja läksimme metsästämään illallispaikkaa, sillä kello oli jo aika paljon. Löysimmekin heti hotellin läheltä kivan terassin, jossa söimme mahat täyteen ja maistoimme Kanadan Coors Lightia, Molsonia.

Ravintola sijaitsi Royal Ontario Museumin vastapäätä, ja Iita innostui kovasti ikkunan läpi kuultaneista dinosaurusten fossiileista. Siitä tulikin luontevasti seuraavan päivän pakkomarssin ensimmäinen pysähdyspaikka.

Napero halusi aivan välttämättä nähdä tyrannosaurus rexin. Ei tarvinnut pettyä!

Royal Ontario Museum ulkopuolelta.

Kiertelimme museossa pari tuntia, enimmäkseen luonnonhistoriallisella puolella, ja nähtävää olisi varmasti riittänyt koko loppupäiväksi, mutta halusimme toki tehdä vähän muutakin. Nälkäkin meinasi museokierroksen jälkeen vaivata, joten käyskentelimme kauniin Queen's Parkin läpi etelää kohti. Ilma oli loistava, ja eräs hölmöläinen ja kesän älyttömiin helteisiin kyllästynyt keskiläntinen laittoi pitkät farkut jalkaan, koska ennustuksissa luvattiin alle 30 asteen lämpötiloja. Hei c'mon, oikeasti, 26 astettakin on vielä aika lämmin... Hikoilinpa sitten.

Scotty teki pikaisen googletuksen ja löysi hyvät arviot saaneen pubin. Tilasimme poutinea, eli perikanadalaisen annoksen ranskalaisia, juustorakeita ja ruskeaa kastiketta. Meidän lautaselta löytyi vielä buffalokanapalasia. Kuulostaa ehkä hieman erikoiselta yhdistelmältä, niin meidänkin mielestä, mutta olipahan hyvää!

Lounaan jälkeen läksimme jälleen kävelemään kohti etelää. Kadut olivat vilkkaita, mutta missään vaiheessa ei tullut turvaton olo. Ihastuin koko ajan enemmän ja enemmän Torontoon, ja nyt tiedänkin, minne muutan, jos the Donaldista tulee presidentti.

Päivän ehdoton kohokohta ja odotetuin nähtävyys oli (minulle) Hockey Hall of Fame. Jotakuinkin tässä kohtaa minua rupesi hihityttämään:

Teki mieli ottaa kuva kaikesta suomalaisesta, mutta muistikortin tila olisi todennäköisesti loppunut kesken.

Hockey Hall of Fame ei ollut valtava, mutta näkemistä oli paljon. Maajoukkuekiekolle ja NHL-lätkälle oli kokonaan omat puolensa, ja olipa isoilla ja pienilläkin faneilla mahdollista kokeilla onneaan virtuaalista änärimolaria vastaan.

Stanley Cup!

Jääkiekkokikattelun jälkeen kävimme lahjakaupassa, jossa oli luonnollisesti paljon World Cup -kamaa - olivathan kyseiset mittelöt, joista ei nyt sen kummemmin taida tarvita puhua, Torontossa vain paria viikkoa myöhemmin.

Ennen pohjoiseen suuntaamista kävimme vielä parilla panimolla (yhteensä kolmella) ja ihastelemassa Ontariojärveä ja CN Toweria. Mutta vain alhaalta, sillä pitkä jonotus johonkin, jossa olisin kusi sukassa ja pelko persiissä, ei oikein huvittanut. 

Korkeutta tällä kammotuksella on 553,33 metriä, mikä tekeekin CN Towerista
läntisen pallonpuoliskon korkeimman tornirakennelman.

Viimeinen päivä virallisesti vauvana!

Takaisin marssimme Chinatownin kautta. Se oli myöskin näkemisen arvoinen paikka. Harmitti, ettemme käyneet siellä syömässä, mutta lapset olivat aika naatti (itse asiassa sikiunessa) pitkän päivän jälkeen. Olimme kieltämättä mekin. Kukaan ei työntänyt meitä isompia turisteja rattaissa tai kantanut kantorepussa. Kilometrejä kertyi varmasti lähemmäs 20, ja kun istahdimme 10 tunnin reippailun jälkeen tutulle terassille hotellin lähelle, jalkoja kihelmöi sen verran, etten ollut ihan varma, pystyisinkö kävelemään paria korttelia hotellille.

Jalat kuitenkin kantoivat, ja pääsin vihdoin sovittamaan kunnolla päivällä tekemääni ostosta:

I went to Toronto and all I got was this lousy crazy awesome hat.

Toronto oli aivan mahtava paikka, ja olisin mieluusti jäänyt sinne paljon pidemmäksi aikaa. Meidän ei todellakaan olisi tarvinnut kävellä paikkoja kipeiksi, sillä Toronton julkisen liikenteen verkosto oli erittäin kattava, mutta koska olimme matkan aikana istuneet autossa ihan riittävästi, tepastelu teki hyvää. Torontossa oli sopivasti suurkaupungin vilinää ja vilskettä, mutta kuten jo aiemmin totesin, en tuntenut oloani missään vaiheessa uhatuksi tai pelokkaaksi. Kanadalaiset eivät sanoneet ihan niin usein "eh?", kuin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella olisi voinut olettaa, mutta about sentään äännettiin odotusten mukaisesti vähän eri tavalla kuin täällä meillä uutistenlukijamaisen "neutraalissa" Keskilännessä.

Menisin uudestaan. Tai no, parin viikon päästä nähdään, muutanko sinne ihan pysyvästi.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4