Näytetään tekstit, joissa on tunniste hei hei. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hei hei. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Aurinkoinen asenne ankeaan aiheeseen

Jos näin kolmekymppisenä on vaikeaa hyväksyä kuolemaa, vielä hankalampaa se on kolmevuotiaalle. Aikuisen on mietittävä tarkkaan, miten suru-uutisen kertoo ja sanansa asettaa, ettei lasta ala turhaan pelottaa, mutta toisaalta myös niin, että lapsi ymmärtää asian lopullisuuden.

Meidän karvainen perhe pieneni eilen yhdellä, kun toinen rottapojista nukkui pois. Rauhallisesti kenkälaatikkon tekemässä pesässään, kaverinsa viereen. Oli jo sunnuntaina meidän mökiltä kotiutuessa aivan liikkumaton ja viileä, mutta virkosi illaksi. Antoi meidän silitellä ja yritti seurustella. Koska kipuja ei näyttänyt olevan, jäimme odottamaan väistämätöntä, ja se tapahtui eilen aikaisin aamulla.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta Iitan elämässä, kun joku kuolee (mm. Lumi-kissa), mutta ensimmäinen kerta, kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään, mitä tapahtui. Scotty jäi kotiin tekemään etäpäivän, koska halusi jutella tyttönsä kanssa. Kun Iita heräsi, istuimme yhdessä sohvalle, Scotty tiukasti Iitaa halaten.

"Listen, daddy needs to tell you something."
"What, daddy?"
"One of the rats went away and he is not coming back."
"Why? Where did he go?"
"He was sick. He fell asleep."
"He will wake up in the morning!"
"He won't."
"Why?"

Aikamme kierreltyämme ja kaarreltuamme Iita oli lopulta ensimmäinen, joka otti kuolema-sanan esille. Kun pikkuveljensä heräsi päiväunilta, Iita otti häntä poskista kiinni ja kertoi hänellekin surullisen uutisen.

"Listen, I need to tell you something. Listen!"
"???"
"The black rat died, but he will take a deep breath and wake up. And we still have the white one!"
"Önnönnön."
"He was sick, but then he fell asleep and now he's happy!"

Meillekin tämä oli tosiaan uusi tilanne. Emme halunneet käyttää täällä niin kovin yleistä "eläin muutti maatilalle" -selitystä, eikä lemmikkien taivaasta puhuminen tainnut käydä kummankaan mielessä, sillä olemme vähän tällaisia pakanoita. Nukkumisen käyttäminen kiertoilmaisuna tuntui sekin vähän arveluttavalta, vaikka sitä käytimmekin. Mitä jos lapsi alkaisi pelätä nukahtamista?

Iita on ollut kuitenkin ihanan positiivinen, vaikkei ole poismenon lopullisuutta oikein ymmärtänytkään. Tänä aamuna juttelimme asiasta, ja Iita kertoi rotan olevan maassa hetken ja kuolleena hetken, mutta tulevan onnellisena takaisin.

"He is going to go to the ground for a little (while) and die for a little (while). When he comes back, he will be happy."
"Ei Cain tule takaisin. Sen takia tämä onkin vähän surullista."
"But we still have the white one! He hasn't died! I put my finger in their cage and they bit me, it was funny! They thought my finger was food. Hahaha! Can I have puuro?"

Asenne on ainakin oikea. Tärkeintä on muistaa ne kivat ja hauskat ajat, olikin se sitten vaikka sormien pureskelu. Sillä tavalla pieni eläinkin elää muistoissa.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Perinneperjantai: Älä tule paha kakku

Vuodenvaihdetta juhlittiin vielä yhdessä, mutta sen jälkeen piti jälleen hyvästellä. Seitsemän tunnin (suunniteltu!) vaihtoaika Memphisin kentällä ei ehkä ollut ihan ihanteellisimmasta päästä, mutta 36 tunnin matkustamisen jälkeen olin taas Suomessa ja Lapinlahdella. Jäi järkyttävä ikävä, ja halu olla yhdessä ihan oikeasti kasvoi kasvamistaan.

Siemen Kuopioon muuton suhteen oli jo olemassa, mutta sen kylvämiseen ja varsinkin itämiseen meni vielä hetki. Vuodesta 2008 tuli kuitenkin hyvä kakku.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Maanantai 31.12.2007 klo 14:22

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku

Ylihuomenna pitaa lahtea. Tuntuu jo nyt ylivoimaisen vaikealta ajatukselta. Olen yrittanyt olla tuhraamatta itkua, mutta ei se aina onnistu. Esimerkiksi eilen.

Vietettiin maailman paras viikonloppu. Kaytiin perjantaina syomassa mongolialaista grilliruokaa lounaaksi. Mmmmm. Kun oltiin ahdettu itsemme tayteen, kaytiin heittamassa vahan vaatteita kassiin ja mentiin hotelliin. Kahdeksi yoksi, ihan kahdestaan. Se on harvinaista herkkua se. Uitiin, syotiin, juotiin, poltettiin kynttiloita, katsottiin telkkaria valtaisalta sangylta tyynyjen seasta. Kaytiin elokuvissakin. Nautittiin toisistamme.

Ihan kuin olisi kaynyt kauempanakin lomailemassa. Matka S:n vanhempien talolta hotellille kesti ehka 15 minuuttia, mutta tuntui, kuin oltaisiin oltu valovuosien paassa kaikesta muusta halinasta. Sanoin viikonlopun aikana ehka sen sata kertaa, etten halua lahtea. Tarkemmin sanoen en halua olla tuhansien kilometrien paassa S:sta. Kuukausien ajan.

Olen yrittanyt hokea itselleni, etta ollaan oltu pahimmillaan puolikin vuotta erossa, mutta ei se hokeminen auta; tilanne on nyt niin erilainen. Nyt on toivoa, ennen sita ei juurikaan ollut, valilla ei ollenkaan. Yhdessaoleminen, vaikkakin patkittainen, tekee erosta vaikeampaa. Jokainen hetki on liikaa. Odotan jo nyt maaliskuuta, jolloin saatetaan nahda. Odotan, mutta samalla yritan rutistaa S:aa niin lujaa ja paljon kuin mahdollista, vahan niin kuin varastoon. Yritan ymmartaa, etta olen viela taalla. Viela vahan aikaa. En haluaisi jatkaa odottamista, tulevaisuudessa elamista enaa kovin pitkaan.

Juuri nyt odotan, etta S tulisi toista kotiin. Odotan, etta paasen juhlistamaan vuodenvaihtumista yhdessa S:n kanssa. Vuosi sitten (voiko siita olla jo niin kauan!) olin kirjoittanut: "Enpä olisi vuosi sitten uskonut, että olisin tässä tilanteessa. Enkä varmaan usko nyt sitä, millaisessa tilanteessa olen vuoden päästä." Olin harvinaisen oikeassa. Kulunut vuosi on ollut aika hurja. Kurjakin, mutta ei onneksi enaa loppuvuodesta.

Toivotaan, ettei vuodesta 2008 tule ihan samanlaista tunteiden ja tapahtumien vuoristorataa. Olen valmis siirtymaan huvipuistosta ihan tavalliseen puistoon, jossa voin kavella S:n kanssa kasikkain. Tasaista polkua, ilman valtavia ja akillisia yla- ja alamakia.

Ala tule paha kakku, tule hyva kakku.

Lauantai 5.1.2008 klo 10:16

Back to the Future

Suomessa taas. Aikaerosta ja 36 tunnin matkasta johtuva väsymys ei ota loppuakseen. Asiaa ei auta yhtään se, etten saa nukuttua. Flunssakin iski suomettumisen kunniaksi. Viu viu, huono elämä.

Niin, ja ikäväkin on aika kova. Ihmettelin keskiviikkona, kun menin lentokentän vessaan piilottelemaan kyyneleitä moneen otteeseen, miten selvisin talvesta, keväästä ja kesästä ja niiden tuomista suruista, kun nyt, parhaan kuukauden ja väliaikaisten hyvästien jälkeen meinasin romahtaa. Käytin varmaan kaikki vähäisetkin voimavarani viime vuonna. Nyt ei jaksaisi. Ihmettelin myös itseäni peiliin katsoessa, kuka keksi sanoa, että eron hetki on kaunis.

Oli mahtavaa saada toivottaa uusi vuosi tervetulleeksi S:n kainalossa. Meinattiin missata vuoden viimeisten sekuntien countdown, kun seikkailtiin Topekan ja Overbrookin välillä. Ehdittiin kuitenkin takaisin bilepaikalle 17 sekuntia ennen puoltayötä. Pelattiin korttia ja beer pongia, oli hauskaa. Nukuttiin samalla ilmapatjalla, vaikka se oli vastoin isäntäperheen sääntöjä. Kai ne heltyivät, kun S sanoi: "I just wanna hold her hand."



Uuden vuoden päivänä, viimeisenä päivänä ja iltana, käytiin mm. ruokkimassa laamoja, nauramassa vuohille, leikkimässä S:n kissan, Lumin kanssa. Illalla S:n isä vei meidät kaikki syömään, jonka jälkeen äiti tarjosi jäätelöt. Syöpöttelyn jälkeen pakkasin tavarat. Lähdettiin vielä käymään ulkona moikkaamassa tuttuja. Ihan pari tyyppiä sanoi minulle, etten saa lähteä tai että minun pitää muuttaa sinne.

Kahdenkeskinen aika, kuten arvasinkin, meni vähän herkistelyksi. Ei tätä hyvästelyä pidemmän päälle jaksaisi. Minä en ainakaan siihen kykenisi. Tosin, jos meinataan toisiamme nähdä, niin hyvästelläkin pitää. Välttämätön paha. Toiveissa on, että viimeistään vuoden päästä asutaan valtameren samalla puolella. Täällä tai siellä.

S:n äiti itki pariinkiin otteeseen ennen lähtöä lentokentälle. S:n isä halasi moneen kertaan ja kiitti vierailusta. On todella mukava tietää, että siellä tykätään minusta. S sanoikin autossa kättäni silitellessä, että hänen perheensä tykkää minusta pikkuisen liikaa, koska he kääntyisivät S:ää vastaan, jos meille sattuisi tulemaan riitaa. Se puhui muutenkin autossa niin mukavia, etten olisi halunnut ajomatkan loppuvan koskaan. Vaan kaikki hyvä loppuu aikanaan. Kunnes jatkuu taas sitten joskus, parin kuukauden päästä.

Nyt taitavat alkaa muutkin perheenjäsenet heräillä. Itsehän olen ollut valveilla jo kolme tuntia. Vietettiin eilen kakkosjoulua ja juhlistettiin veljen armeijasta poispääsyä. Menin nukkumaan kymmenen maissa, heräsin puoliltaöin, kun S soitti, nukahdin uudestaan kolmen pintaan ja heräsin seitsemältä.

Ja nyt se soittaa taas. Puoliunessa tosin.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Perinneperjantai: Hyvästit

Tänään on luvassa erittäin yksityiskohtainen kilometriraportti viikonlopusta, jonka piti olla meidän viimeinen. Omat muistot olivat jo sumentuneet sekalaiseksi naurun, kyyneleiden ja suurien tunteiden sekamelskamöykyksi, mutta onneksi (?) minulla on tuo vanha blogi. Onneksi (?) minulla ei ollut mitään itsesensuuria kahdeksan vuotta sitten. Eikä näköjään nytkään.

Alla tarina siitä, miten sain Scottylta jäähyväislahjaksi kaulakorun, jonka yhteinen lapsemme myöhemmin katkaisi (ja joka odottaa edelleen korjaamista).


Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 15.3.2007 klo 18:45

I've Had the Time of My Life

Kokeillaanpa nyt kirjoitella reportaasia viikonlopusta. Katsotaan, millaisen itkuputouksen saan aikaiseksi, tähän asti olen vielä semmoisen pystynyt välttämään. Oikeasti. Katsotaan myös, tuleeko tästä maailmanhistorian pisin blogimerkintä.

Perjantai: Heräsin puoli yhdeksän maissa, neljän, viiden tunnin yöunien jälkeen (oli hiukkasen levotonta se lepo). Yritin nukkua vielä lisää, että jaksaisin sitten päivällä olla reippaana, mutta eihän se uni enää silmään tullut. Nooh, puoli kymmeneltä lopetin yrittämisen, ja samalla soikin jo puhelin. S siellä ilmoitteli, että on kaupungissa puolen tunnin päästä. Ah, ja kämppä oli vielä siistimisen tarpeessa. Luulin, että minulla on aamulla vielä reippaasti aikaa, senhän oli alunperin tarkoitus lähteä ajamaan vasta yhdeksän maissa. No, enpä jaksanut turhia murehtia. Juoksin ympäri kämppää vuoroin laittamassa vaatteita kaappiin, vuoroin sutimassa puuteria naamaan.

Kymmenen jälkeen kuului etuovelta koputus. Sydän nousi kurkkuun. Avasin oven tärisevin käsin, ja siellähän se oli; yhtä ruskeasilmäisenä, hymyileväisenä ja söpönä kuin aina ennenkin. Rutistettiin toisiamme kovasti, S halasi Soilenkin, ja istuuduttiin olohuoneeseen. Vaihdettiin "kuulumisia", katsottiin toisiamme. En voinut uskoa silmiäni enkä korviani. Se oli siinä. En tiennyt mitä tehdä, eikä oikein sekään.

Soile lähti kouluun ennen yhtätoista (joo, minä lintsasin), ja sillä sekunnilla, kun Soile laittoi etuoven kiinni, S hyppäsi pystyyn ja tuli rutistelemaan minua. Meni ehkä noin sadasosasekunti, ja kaikki oli taas ihan kuin ennenkin. Aivan kuin se ei olisi koskaan lähtenytkään. Ei oltaisi ehkä enää voitu hymyillä enemmän. Sanottiin toisillemme aika monta kertaa, että ikävä on ollut.

Makoiltiin viihtyisällä ilmapatjallani sylikkäin, kun se yhtäkkiä kysyi minulta, että haluanko jotain, mikä muistuttaisi minua siitä aina. Sanoin, että tietysti. Se pyysi minua sulkemaan silmäni ja pitämään ne kiinni. Sitten se tuli istumaan minun taakse ja alkoi laittaa jotain minun kaulaan. Se päätti kummiskin ensin näyttää, mitä minulle oli huommannut. Maailman kauneimman kaulakorun! Korussa oli (on) sinisiä jalokiviä (en tiedä, mitä ne ovat, ei sillä ole väliä EDIT: tansaniitteja ne ovat), ja S sanoi, että se oli valinnut sinisiä kiviä, jotta koru sointuisi minun silmiin. Se on jostain syystä aina tykännyt minun silmistä. Vaikka S vitsaili maksaneensa korusta 25 senttiä, myöhemmin selvisi, että koru on oikeasti valkokultaa. Ja S:n äiti oli toiminut makutuomarina korunostossa. Voeh, kun siinä vaiheessa meinasi tulla ensimmäiset kyyneleet, mutta sain vielä purtua hammasta.

Käväistiin suihkussa, koska piti alkaa valmistautua lounasta varten. Suihkun jälkeen S kaiveli kassiaan ja kysyi, haluanko rasian, jossa maailman kaunein kaulakoru oli. No tietty. Istuin ilmapatjan reunalla, ja onneksi istuin, sillä rasiahan ei ollut tyhjä! Siellä oli maailman kauneimmat korvakorut, jotka tietysti olivat samaa sarjaa kaulakorun kanssa. Kyllä nyt Annia hemmoteltiin. S sanoi, etten saa kertoa koruista sen kavereille, ne eivät ymmärtäisi (ja nyt kerron kaikille uteliaille täällä, muah). Se tykkää pikkusalaisuuksista. Ja näköjään isoistakin. Olen ollut sen suurensuuri salaisuus jo pitkään, ja kyllä nyt viikonloppuna huomasi, että kyl se musta tykkää aika lailla.

Syömässä käytiin S:n lempiravintolassa. Otettiin siinä ruuan kanssa jo olutta, kello taisi olla kaksi. Oli pitkä päivä edessä, joka kummiskin sitten livahti ohi melkein huomaamatta, kuten koko viikonloppukin. Herkkuaterian jälkeen (jonka S tietysti maksoi, Soilelle ja minulle) käytiin vuokraamassa elokuva, joka jäi katsomatta, ja ostamassa Finlandia-vodkaa, Captain Morgania ja Bud Lightia. Budit ovat tuolla jääkaapissa vieläkin koskematta, Finlandia ja Captain on sentäs avattu.

Nukuttiin päikkärit, kun molempia väsytti. Minun nukkumisesta ei kyllä meinannut tulla yhtään mitään, kun en voinut olla silittelemättä S:n selkää, poskia, hiuksia. Välillä piti ihan nipistää itseäni, että tiesin olevani oikeasti hereillä. Taisin kuitenkin nukahtaa S:n karhumaiseen syliin joksikin aikaa. Ja siinä oli hyvä olla. Lievästi sanottuna.

S:n kaveri Tom tuli tänne ennen seitsemää, ja lähdettiin siitä sitten melkein heti syömään. Taas. Itse taisin syödä kokonaiset kolme ranskanperunaa, mutta olutta join siitäkin edestä. Hyvää oli. Wingsissä paikalla oli jo suurempikin poppoo S:n kavereita, joista on kyllä tullut meidänkin kavereita tässä syksyn ja kevään saatossa. Mike oli jo valmis vihkimään meidät takapihallaan. Se taitaa nyt jäädä väliin, kun en saa edes mennä käymään kylässä S:n luona, saati sitten mennä sen kanssa naimisiin.

Ruokailun ja juomailun jälkeen mentiin Natasha'siin pelaamaan biljardia. Oltiin S:n kanssa pitkään voittamaton parivaljakko. Opetin sille valssia, se kun ei osannut. Halailtiin muutenkin koko ajan toisiamme, mikä ei ole S:lle mitenkään tunnuksenomaista. Se ei tykkää ollenkaan näyttää tunteitaan julkisesti, mutta nyt se oli koko ajan sivelemässä minun kättä tai laittamassa käsivartta minun hartioille. En valita. Joku minulle tuntematon tyyppi kyseli S:ltä, miten se oli minut tavannut. S kysyi minulta yhtäkkiä, olinko kuullut, mitä se oli vastannut. Se oli sanonut, että parhaat asiat tapahtuvat silloin, kun niitä ei odota. Ja meidän yhteinen taivallushan alkoi todellakin täysin odottamatta. Ja meni paljon vakavammaksi, kuin suunniteltiin.

Kivuttiin yläkertaan pelamaan vähän lisää biljardia, S vastaan minä. Ja niinhän siinä kävi, että kaiken uhoamisen jälkeen... minä voitin. Olisi pelattu lisääkin, mutta piti lähteä käymään S:n kaverin kotibileissä. Sitä ennen S ehti kuitenkin kuiskuttaa minun korvaan, että minun on pakko muistaa, että muutaman vuoden päästä voi tapahtua mitä vain. Että meillä on toivoa. Se vannotti minut pitämään sen tosiseikan mielessä. Se oli toinen kerta, kun se meinasi saada minut itkemään, mutta kestin senkin kuin mies.

Koko ilta piti kyllä taistella kyynelputousta vastaan, kun pelkäsin jo tulevaa, eli sunnuntaita. Yritin nauttia siitä, että S on vielä täällä, mutta koko ajan takaraivossa kummitteli se seikka, että kun se lähtee, se lähtee taas kokonaan. Nythän me ei enää voida suunnitella tulevaisuutta, ei voida käydä toistemme luona kylässä. Oli vain niin mahdottoman mukava nähdä sitä taas, että olisin voinut itkeä ihan ilostakin. Enpä silti itkenyt.

Bileissä pelattiin vähän beer pongia. S ja Tom hävisivät matsinsa, menin Tomin partneriksi S:n tilalle, ja voitettiin. Ja sitten hävittiin. Sitten hoidin potilasta sohvalla. S on ollut jo pari viikkoa tosi kipeänä, ja se naureskelikin, että se tartuttaa ruton minuunkin. Ihan sama. Kotiin lähdettiin ennen kahta. Annoin potilaalle pizzaa ja särkylääkettä, ja Soile keitti sille kaakaota. Mentiin nukkumaan. Minä kuuntelin S:n hengitystä ja silittelin sen selkää vielä vaikka kuinka pitkään, enkä edelleenkään voinut uskoa, että se oli siinä.

Huh, siinä oli vasta perjantai. Tästähän tulee kunnon eepos, haluan muistaa kaiken. Koettakaa kestää.

Lauantai: Heräsin vissiin seitsemältä, enkä saanut enää kunnolla unta. Oli uskomatonta herätä S:n vierestä. Sekin kävi sen verran hereillä, että kiskoi minut itseensä kiinni ja rutisti minua niin kovasti, ettei henki meinannut kulkea. Se taisi herätä kahdeksan maissa, kun kävin hakemassa vettä. Valvottiin ehkä tunti, nukuttiin lisää, käytiin suihkussa, mentiin syömään. Ennen ruokailua S kuitenkin ehti toimia meseterroristina, hyökkäillen minun kontaktien kimppuun erittäin USA-myönteisillä kommenteilla sillä aikaa, kun minä laittauduin valmiiksi. Samalla se hakkasi minua pehmokissalla ja puri minua niin, että jäi mustelmia. Naapurit varmaan luulivat, että täällä tapetaan jotakuta, kun huusin ja nauroin niin kovasti.

Käytiin taas perinteisesti syömässä La Haciendassa, S:n lempiravintolassa. Tultiin takaisin kotiin. Suunnitelmissa oli katsoa perjantaina vuokrattu elokuva, mutta päikkärit veivät voiton. Yritin saada S:n nousemaan ylös viiden maissa, hänen kaverinsa Andy kun oli tulossa kaupunkiin seitsemän aikoihin. S sanoi, että hän haluaa vielä nukkua minun vieressä. Se halusi, että silittelen sen selkää. No kyllähän se minulle passasi. Kävin hakemassa elokuvan viihdykkeeksi, enkä kyllä ehtinyt katsoa sitä ollenkaan, kun S peitti näkyvyyden leveillä hartioillaan ja halauksillaan.

Illemmalla mentiin taas Wingsiin, tällä kertaa eri kokoonpanolla kuin perjantaina. Kuulin hauskoja juttuja S:stä ja sen kavereista. Wingsistä suunnattiin synttäribileisiin, jossa oli myös torstaina draamaa (vaihteeksi) aiheuttanut ystävä. Se ei sanonut minulle mitään, katseli vain ilkeästi. S ruokki vielä tilannetta halailemalla minua vähän väliä. Kävin sitten itse sanomassa ystävättärelle terve, ja sen jälkeen se oli taas niin ylipirteä. Täysin toisinto S:n läksiäisistä. Noh, omapa on ongelmansa. S ja Andy pelasivat 12 beer pong -mittelöä ja voittivat kaikki. Kun kalja loppui, lähdettiin Beer:30:iin. Siellä S tapasi muutaman meidän uuden kaverin. Viimeisen puoli tuntia se nojasi minun olkapäätä vasten, välillä itkikin (niin itkin minäkin), eikä suostunut sanomaan, mikä oli vialla. Lupasi kertoa kotona, muttei kertonut.

Vaikka S halusi pitää korunantamisen salaisuutena, se kyllä piti huolen, että minun kaulakoru ja korvikset näkyivät hyvin kaikille. Koko ajan se ainakin niitä hiplasi. Se oli silminnähden todella tyytyväinen siihen, miten onnelliseksi se minut näillä koristuksilla sai. Enkä ole onnellinen näistä koruista, olen onnellinen siitä elkeestä.

Kotona syötiin vielä pizzaa, tanssittiin valssia ja itkettiinkin sitten koko viikonlopun itkut pois. Minusta tuntui pahalta se, että se on lähdössä pois. Se, että se sanoi lähtevänsä aamulla aikaisin. Se, että sen työkaveri, jonka kanssa se on hengaillut hyvin tiiviisti on selvästi kiinnostunut S:stä (ja nykyisin myös sinkku), ja nythän niitä ei estä mikään olemasta enemmänkin kuin ystäviä. Ei ehkä huomenna, mutta tulevaisuudessa. Tuntuu niin epäreilulta, etten minä vain yksinkertaisesti voi olla sen kanssa, vaikka molemmat haluaisi sitä niin kovasti.

Aamulla heräsin yhdeksän maissa. S oli vielä sikiunessa, vaikka yritin tökkiä sitä hereille. Noh, ei onneksi tarvinnut tökkiä kovin pitkään, kun se virkosi ja kiskoi taas lähelleen. Se sanoi, että se haluaa nauttia siitä, että olen vielä siinä. Nukahdettiin vielä varmaan tunniksi. S:n oli tarkoitus lähteä yhdentoista aikaan ajamaan kotiin, ettei sen äiti nyt pahastu liikaa. Sekin haluaa tietysti viettää aikaa poikansa kanssa. Lähtö kummiskin viivähti. Oltiin vain mahdollisimman paljon lähekkäin, katsottiin toisiamme silmiin, oltiin hiljaa, puhuttiinkin.

Yhtäkkiä se sanoi, että sille tulee minua kova ikävä. Se silitteli minun kaulakorua ja sanoi, että korun on tarkoitus muistuttaa siitä, että parempi tulevaisuus on mahdollinen. Lupasin, etten ota korua pois. Se on siinä ja pysyy. Sitten se kiitti minua. Kaikesta. Omituista oli, ettei itketty ollenkaan. Hymyiltiin vain. Toista se oli vajaa kolme kuukautta sitten.

Ja selvisihän se syy siihen, miksi S kyynelehti baarissa. Se sanoi minulle muutama viikko sitten, että se tietää, että tästä viikonlopusta tulee mahtava, että meillä on taas niin hauskaa yhdessä. Ja olihan meillä. Se seikka vain tietysti tekee lähdön vaikeammaksi. On ihan semmoinen olo, että ollaan eri puolella paksua ja korkeaa seinää. Kumpikin haluaa päästä toisen luo, mutta siihen ei vain ole mitään keinoa. Ei ainakaan vielä. Ja se on nyt hyväksyttävä.

Käytiin vielä kerran syömässä La Haciendassa. S ajoi meidät kotiin, halasi pihalla hyvästiksi. Ja lähti. Sen lähtö ei tuntunut tällä kertaa läheskään niin lopulliselta kuin viimeksi. Jotenkin tiedän, että näen sen vielä joskus. En tiedä milloin, miten, tai missä tunnelmissa, mutta joskus. On kyllä kieltämättä taas aika surullinen olo, kun nyt viikonloppuna taas tajusi, miten mahtava ihminen se on, miten paljon se minusta välittää, ja sitten tilanteen on oltava tämä. Jutellaan ja pelaillaan kyllä varmasti vielä, mutta olisi tästä pikkuhiljaa parempi päästä yli. Ei tule mitään, jos pitää haikailla ihmisen perään, jota ei välttämättä koskaan voi saada. Katsotaan sitten joskus tilannetta uusiksi.

Perjantaina en voinut uskoa, että se on täällä. Nyt en voi uskoa, että se on poissa. Taas.

perjantai 20. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Kun Scotty minut ensimmäisen kerran dumppasi

No niin. Kolme merkintää yhden päivän sisällä tarkoittaa vain yhtä asiaa -- jotain odottamatonta tapahtui.

Viime viikon muistelot päättyivät sangen ironisesti:
Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi. Ei tarvitsisi enää edes villeimmissäkään kuvitelmissa miettiä tässä maassa elämistä tulevaisuudessa. Ei tarvitsisi ikävöidä ja turhautua välimatkan vuoksi. Mutta sitten toisaalta en todellakaan halua tämän loppuvan. Siinä vasta pulma. Ajan kanssa nämä asiat ratkaistaan. Onneksi ei vielä tarvitse tehdä mitään päätöksiä.
Lainaus oli tiistailta, alla olevat tekstit saman viikon torstailta. Eipä tarvinnut tehdä varsinaisesti päätöksiä, mutta koko homma kääntyi silti päälaelleen. Meistä tuli toisillemme kiellettyjä hedelmiä, mikä ei nyt ainakaan helpottanut tunnekuohua.

Olin täyttänyt joulukuussa kuusisivuisen taustatietolomakkeen, jonka Scotty lähetti työnantajalleen. Olin "läheinen ja jatkuva" ulkomaalaiskontakti, joista Scottyn piti sääntöjen mukaan ilmoittaa. Turvallisuussyistä. Vaikka taustassani ja tiedoissani ei mitään hämäräperäistä ollutkaan, olin silti turha riski, jota työnantaja ei halunnut ottaa. Scottyn piti siis... No, lukemalla se selviää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 18.1.2007 klo 16:25

Fairytale Gone Bad

En tiedä, mistä aloittaisin. Hyvästelin äsken Scottyn. Se oli niin lopullista.

Juttelin Scottyn kanssa Skypessä toissa iltana kaksi ja puoli tuntia niitä näitä. Hän oli soittanut päivällä pomolleen, eikä oikein suostunut kertomaan minulle, mitä pomo oli sanonut. Scottyn työpaikka nimittäin meinasi olla vaakalaudalla jatkuvan ulkomaalaiskontaktin vuoksi. Scotty kuulosti vaisulta. Sanoi syyksi päivällä mitatun korkean verenpaineen. Arvasin kyllä, että jotain muutakin oli vialla. En vain arvannut, miten paljon.

Se sanoi tulevansa keskiviikkona, eli eilen, Emporiaan. Tulikin. Puolen päivän jälkeen se tuli tänne ja pyysi minut melkein heti makuuhuoneeseen juttelemaan. Sitten pommi tipahti. Räjähti. Töistä oli sanottu (enemmän tai vähemmän suoraan), että jos hän haluaa työn, jatkuvasta ulkomaalaiskontaktista on luovuttava. Vaakakupissa oli siis unelmatyö, jota kohti mies on puskenut monta vuotta ja reilun kaksi kuukautta kestänyt koko ajan vakavoituva suhde. Kaikille on selvää, kummasta on luovuttava. Työpaikasta luopuminen olisi silkkaa tyhmyyttä.

Nyt tuntuu, kuin olisin jonkun roskaromaanin päähenkilö. Tämä on niin sairasta. Luonnotonta. Julmaa. Ei tällaista vain tapahdu. Meidän täytyy erota, vaikka ei haluta. Ei sitten ollenkaan. Käsky ja painostus tulee muulta taholta. Scottyn pitää täyttää joku uusi lomake, jossa minun suhdetta häneen muutetaan. Mutta niin kuin Scotty sanoi, mikään paperi ei voi muuttaa tunteita. Sen paperin mukaan on kuitenkin elettävä, koska mies saattaa joutua valheenpaljastuskokeeseen melkein milloin vain. En vain tiedä, mitä lomakkeen mukaan eläminen käytännössä tarkoittaa. En edes vielä ymmärrä koko juttua.

Enpä olisi reilu vuorokausi sitten uskonut, että joutuisin tällaistakin kokemaan. Hyvin todennäköistähän on, että eroon olisi ajauduttu jossain vaiheessa kumminkin. Mutta se olisi sentään ollut omasta tahdosta. Nyt ei omalla tahdolla ole mitään väliä. Ei mitään. Ollaankin tässä viimeinen vuorokausi itketty, naurettu, itketty, pidetty hauskaa, joka oli olosuhteisiin nähden aika hankalaa, sekä pidetty toisistamme lujaa kiinni. Enkä halunnut päästää irti. Ei halunnut Scottykaan. Pakko vain oli. Ja nyt sattuu.

Sattuu jo ihan pelkästään senkin takia, kun tiedän, miten pahalta tämä Scottystakin tuntuu. Se syyttää itseään. Pyytelee anteeksi. Ei tämä todellakaan sen vika ole. Se on kärsinyt jo fyysisistä oireistakin. Yli 180:n veren(ylä)paine oli mitattu juuri sen jälkeen, kun Scotty oli kuullut ilouutiset pomoltaan. Sattuu kun siihen sattuu.

Kaikki toivo vietiin pois. Sekin vähäinen, mikä meillä oli.

Torstai 18.1.2007 klo 16:40

Päivitys

Joku koputti äsken oveen. Kuten roskaromaanin juoneen kuuluu, se oli Scotty. Se tuli takaisin. Juuri kun olin ollut ehkä 15 minuttia itkemättä, se toi minulle pehmolelukissan, jotta voisin halailla kisua Scottyn sijaan, eikä minulla olisi niin kova ikävä omaa kissaa. Piti sitten itkeä ilosta.


On ehkä sanomattakin selvää, ettei tuo saanut minua tykkäämään siitä miehestä yhtään vähempää. Tässä viimeisen vuorokauden aikana huomasin, että taisinkin (taidankin) välittää miekkosesta enemmän kuin halusin myöntää.

Miksi sen pitää olla niin mukava ja sopiva?

Torstai 18.1.2007 klo 22:41

Make It Go Away

Ei tätä ymmärrä vieläkään, mitä nyt välillä tulee ymmärryksen hetkiä, jolloin tuntuu tippuvan korkealta. Olen jutellut asiasta muutamalle kaverille. Ovat kyselleet, onko asialle tehtävissä mitään. Voi kun olisikin, mutta eipä taida olla. Scottyn perhekin on yrittänyt auttaa. Sisko pyysi Scottya antamaan minulle puhelinnumeronsa, veli soitteli kuulumisia, ja äiti oli tänään spekuloinut, josko minun kansalaisuudenvaihdos auttaisi tilannetta. Melkoisia romantikkoja.

Ärsyttää, kun olen ihan liian optimistinen koko tilanteen suhteen. Optimismia tässä ei nyt todellakaan kaivata, loppuunsa aika toivoton tilanne. Jos tilanne olisi valoisampi, olisin pessimistinen. Jos joku -ismi kuvaa tilannetta parhaiten, niin se on masokismi. Haluan vain olla sen miehen kanssa aika paljon. En halua ajatella sitä kenenkään muun kanssa katselemassa elokuvia, syömässä kiinalaisessa ravintolassa tai kävelemässä käsi kädessä Wal-Martissa. Minun kuuluisi saada tehdä niitä asioita, kuten vielä eilen sain. Mutta enää en saa. En pysty.

Nyt on aika turha olo. Eikun turta. Turhakin. En pysty keskittymään mihinkään. Automaattiohjauksella mennään. On aivan käsittämätöntä, että pelkkä maan nimi passissa estää minua tapailemasta miestä, josta pidän melkoisesti. Tyhmää. Käsittämätöntä. Uskomatonta.

Pahoittelen jo etukäteen tätä vuodatuksen määrää. Näitä kirjoituksia tulee lisää ja lisää. Tämä vain helpottaa omien ajatusten jäsentelyä. Kuten tekstistä huomaa, jäsentelyn kanssa on tällä hetkellä pieniä vaikeuksia. Taidan mennä halailemaan kisua ja nukkumaan. Tai itkemään. Tai tuijottamaan tyhjyyteen. Tai odottamaan Scottyn paluuta Messengeriin.

Vaikka eihän me saataisi edes puhua. Lällällää, puhuttiin jo aiemmin.

tiistai 20. tammikuuta 2015

Lumi teki enkelin eteiseen

Lumi-kissamme täytti joulukuun lopulla kahdeksan. Kukaan ei tiennyt marylandilaiseen latoon syntyneen kissan tarkkaa syntymäpäivää, joten kun Scotty adoptoi valkoisen tuholaisen helmikuussa 2007, syntymäpäiväksi kirjattiin virallisiin papereihin 25.12.2006.

Lumi ja Scotty Kuopion asunnon parvekkeella syksyllä 2008.
Joulukisulla ei ollut pitkään aikaan virallista nimeä, joten Scotty kutsui sitä milloin koiraksi, milloin Kittyksi, milloin Pinkyksi. Lumista tuli Lumi vasta melkein vuosikkaana, ja nimi sopikin kissalle kuin vaaleanpunainen nenä päähän. Lumi oli uskollisesti Scottyn seurana, kun mies paini elämän kokoisten päätösten ja tunteiden kanssa. Heillä oli aivan erityinen side, joka kantoi muuttumattomana Atlantin yli ja takaisin.

Lumin maastoutumislakanat.
Lumi oli vähän turhankin vilkas pentu, mutta kulmat hioutuivat aika nopeasti, ja kun se muutti Suomeen puolitoistavuotiaana, oli minun vuoroni yrittää solmia Lumin kanssa jonkinlainen suhde. Turhaan. Lumi kyllä sieti minua ja käytti minua hyväkseen ruoka-aikaan, mutta oli selvästi edelleen Scottyn tyttö. Muista kissoista se ei pitänyt ollenkaan, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Lumi sai pikkuisen kaverin ensimmäisen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen, kun Professor Chaos muutti meille. Epäileväisen alun jälkeen Lumista tuli esille aivan uusi, hellä puoli. Lumi hoivasi pienempää kisua pentuna ja sitten vähän isompanakin, kun Chaos sairastui vakavasti.

Yksi poikkeus. Lapinlahdella syksyllä 2009.
Kesällä 2010 Lumi ylitti Atlantin toiseen suuntaan ja kotiutui uuteen asuntoon heti. Kun pienempi kissa reagoi muuttostressiin syömälakolla, Lumi veteli kaverinkin ruoat. Valkoista kuningatarta ei hätkäyttänyt mikään.

Rakeinen, mutta liian suloinen poisjätettäväksi.
Syksyllä meille tuli jälleen uusi nelijalkainen perheenjäsen, eikä Lumi ollut kovinkaan innoissaan. Teki selväksi, kuka on pomo, ja mitä mieltä uudesta tulokkaasta, Usva-koirasta, oli. Chaos puolestaan oli kaikkien kaveri. Nukkui vuorotellen Lumin kanssa raapimispuun päällä, vuorotellen Usvan kanssa milloin missäkin.

Lumi ja Chaos juuri Amerikkaan (paluu)muuttaneina.
Kun Chaos ei tullutkaan enää erään helmikuisen eläinlääkärireissun jälkeen kotiin, Lumi lopetti raapimispuun päälle kiipeämisen, eikä nukkunut lempipaikallaan enää ikinä. Lumin paras ystävä, jos Scottya ei lasketa, oli poissa.

Lumi ja kovin kipeä Chaos talvella 2011.
Keväällä koitti muutto jälleen uuteen kotiin. Lumi kokeili ulkokissana oloa ihan omasta tahdostaan muutaman tunnin ajan heti muuton jälkeen, sillä oli karannut Usvan kanssa samalla ovenavauksella pihalle, eikä me kaksijalkaiset huomattu mitään, ennen kuin tuttu valkoinen naama näkyi etuoven viereisessä pikkuikkunassa. Onneksi ei lähtenyt laajentamaan reviiriään, vaan päätti palata takaisin leppoisaan sisäkissan elämään.

Usva, Lumi ja Savu osoittamassa hellyyttä.
Syksyllä, Usvan ja Lumin edelleen kolautellessa päitä yhteen, kokeilimme, mitä Lumi tykkäisi uudesta kissanpennusta. Koska Lumi oli ollut Chaosin kanssa sydänystäviä, olimme toiveikkaita. Touhukas ja vähän tohelo Savu ei kuitenkaan ollut Lumin mieleen ollenkaan. Ei pentuna, ei aikuisena.

Missä Lumi?
Aika pian meillä oli kahden kerroksen kissaväkeä. Lumi valtasi alakerran ja myöhemmin valtaisan sohvankin, kun taas Savu vietti päivänsä enimmäkseen yläkerrassa ja Usvan kanssa leikkien. Savu livisti aina karkuun, kun ovikello soi, mutta Lumia ei hetkauttanut mikään. Makasi jäyhänä ja hievahtamatta, omanarvonsa tuntevana sohvannurkassa, eikä liikkunut, vaikka ovesta olisi marssinut sisälle presidentti erikoisjoukkoineen.

Välirauha talvella 2012.
Kun meille syntyi vauva, Lumi ei ollut moksiskaan. Kun vauvasta tuli taapero, Lumi ei juossut karkuun tahmaisia käsiä, kuten muut elukat, vaan antoi muokata itseään, vaikkei muuten lapsista pitänytkään. Veikkaan, että syynä oli se, kenen lapsi häntä muokkasi. Palvoihan Lumi edelleen Scottya, jonka syliin se työntyi aina, kun siihen oli mahdollisuus.

Kaverit keväällä 2014.
Viime viikolla Lumi alkoi käyttäytyä oudosti. Painokin siltä oli tippunut. Alkuviikosta toki hyppi vielä yöllä salaa keittiön tasoille ja teki muitakin tihutöitä, joista ei ikinä fiksuna kissana jäänyt suoranaisesti kiinni, mutta keskiviikkona se oli tavallista kömpelömpi ja hitaampi. Kehräsi kuitenkin koko illan Scottyn sylissä.

Torstaina sen tasapaino alkoi olla jo aika huono, ja hiekkalaatikon viereen sattui erittäin harvinainen vahinko. Joi vettä, mutta ei syönyt. Käveli lyhyitä matkoja ja piti pitkiä taukoja. Scotty soitti eläinlääkärille ja sai ajan seuraavalle iltapäivälle.

Illalla laitoimme lattialle Lumin lempiviltin, jonka päälle se hitaasti kömpikin. Lumi tuntui kylmältä, karvaa irtosi silittäessä normaaliakin enemmän, eikä se jaksanut kehrätä.

Perjantaiaamuna Scotty piti Lumia tiukassa syleilyssä vartin verran, ennen kuin meni erittäin karvainen paita päällä töihin.

Minä seurailin Lumin vointia koko päivän, odottaen kauhulla iltapäivän lääkärikäyntiä. Lumi ei jaksanut enää nousta seisomaan, ja se tuntui entistä viileämmältä. Asettelin vilttiä Lumin päälle, ettei sillä olisi kylmä.

Normaalisti kantokopassa olemista äänekkäästi protestoinut kissaneiti ei jaksanut valittaa koppaan joutumista. Lääkärissä avustaja nosti Lumin vaa'an päälle, josta se ei hievahtanutkaan. Siinä se makasi, odottamassa tuttua lääkäriä. Samaa lääkäriä, joka aikoinaan hoiti Lumille tarvittavat paperit Suomeen muuttoa varten.

Lääkäri tutki Lumin. Syke oli 66, kun sen olisi pitänyt olla kaksi tai kolme kertaa nopeampi. Lämpö oli niin alhainen, ettei lääkäri saanut mittariin lukemaa. Lumi kiidätettiin takahuoneeseen lämpölamppujen alle ja verikokeisiin. Lääkäri nosti nenäliinapaketin meidän ulottuville ennen huoneesta poistumista.

Alustavissa tuloksissa ei näkynyt mitään kovin hälyttävää, mutta kun laajempi verenkuva valmistui, lääkäri kertoi meille uutiset lattialla kyyköttäen ja kyyneleet silmissä. Lumin munuaiset olivat lakanneet toimimasta. "It's so unfair. She's too young", hän sanoi ja kertoi, että hänen oma kissansa oli menehtynyt samasta syystä yhdeksänvuotiaana. Tehtiin pikainen päätös viimeisestä palveluksesta maailmanmatkaajallemme, ja lääkäri sanoi, että hän kilpailee Lumin kanssa nyt siitä, kumpi ehtii ensin. Sinnikkäästi, ehkäpä Suomesta mukaan tarttuneella sisulla, se oli piilotellut oireitaan ihan viime metreille asti.

Kun Lumi tuotiin takaisin, se ei enää reagoinut mihinkään. Silittelimme viileää valkoista poskea, kun lääkäri vaivutti Lumin ikiuneen. Taisi olla jo puolivälissä perillä.


Vaikka sanoin aina, että Lumi oli Scottyn kissa (ja olihan se, ihan täydestä sydämestään), niin kyllä kirpaisi syvältä silti. Pieni eläin jätti ison aukon ja tyhjän sohvannurkan, jota Savu ei edelleenkään uskalla lähestyä.

Taisi olla aika selvää, kuka meidän talossa oli pomo.

perjantai 16. tammikuuta 2015

Perinneperjantai: Näihin kuviin

Harpotaanpa nyt kerralla syyslukukauden viimeinen kuukausi pakettiin. Mitä näistä valituista merkinnöistä ei ehkä käy selville on se, että hoidin koulun kunnialla, vaikkakin usein keskellä yötä (miten sitä jaksoi?) ja hirveällä kiireellä kotitenttejä tehden, saimme kämppiksen kanssa 5 000 dollarin laskut kevätlukukaudesta, mutta kansainvälisen toimiston mukavat ihmiset onneksi kertoivat meille, ettei meidän vaasalaisten tarvitse sitä maksaa. Valistivatpa meitä viisumiasioistakin. Päin perberiä, kuten käy selville, kun palataan muisteloissa taas takaisin tälle mantereelle. Viisumijutut eivät valitettavasti olleet ainoat, jotka menivät mönkään tammikuussa 2007.

Scottyn kanssa emme edelleenkään myöntäneet itsellemme, emmekä varsinkaan kenellekään muulle, että suhteesta oli tullut lyhyessä ajassa aika vakava. Sen verran tiheästi kuitenkin olimme yhdessä, että uudelle työpaikalle piti lähettää kuusisivuinen lomake minun entisistä osoitteista, työpaikoista, ulkomaanmatkoista ja niin edelleen, koska turvallisuussäädösten mukaan kaikista "close and continuous" (läheisistä ja jatkuvista) suhteista ulkomaalaisten kanssa piti ilmoittaa. Minusta tuli siis virallisissa papereissa Scottyn ystävä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Perjantai 8.12.2006 klo 14:08

6

Alle viikko armonaikaa Emporiassa. On vähän lopunalun fiilikset ilmassa. Eilinen oli lopulta todella mukava päivä, se oli Scottyn ansiota. Se jutteli kivoja. Piti kädestä. Silitteli hiuksia. Tykkäsi. Siksipä tuntuukin tyhmältä, että yhteinen aika on näin vähissä. Nähdään kyllä vielä, kun tulen takaisin Emporiaan (alle kuukauden päästä), mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että Scottyn työt alkavat 29. tammikuuta Washingtonissa (DC). Hää lähtee kokonaan puis. "I'm leaving in a U-Haul, don't know when I'll be back again..."

Tänään oli lukukauden viimeinen luento, kulttuuriantropologiaa. Nyt olisi enää loppukokeet jäljellä, sitten on lukukausi ohi. Onneksi on vielä toinen moinen jäljellä. En ole vielä ollenkaan valmis jättämään tätä pikkukaupunkia ja sen mukavaakin mukavampia ihmisiä. Väliaikaisesti pitää kuitenkin sanoa hyvästit, viikon päästä ollaan nimittäin Soilen kanssa jo New Yorkissa ja Sanna Los Angelesissa. Nykissä olisi tarkoitus kiertää vielä pari nähtävyyttä, jouluostoksiakin voisi suoritella, jos lapset ovat olleet kiltteinä. Sunnuntaina astutaan sitten Finnairin koneeseen, perillä Suomessa ollaan maanantaina.

Jotenkin minusta tuntuu, että paluumatka menee ikävöidessä. Tai nukkuessa. Oon hyvä nukkumaan. Ja ikävöimään.

Lautantai 9.12.2006 klo 05:11

See You Later

Meinasipa tuossa pari tuntia sitten olla haikea olo. Hyvästeltiin osa suomalaista vaihtareista, ovat lähdössä pysyvästi koti-Suomeen. Sitä on niin tottunut näkemään täällä tiettyjä naamoja, että on vaikea kuvitella kevättä ilman niitä tuttuja kasvoja. Onneksi paikalliset tutut pärstäkertoimet jäävät vielä tänne ilahduttamaan meitä.

Nähtiin päivällä Soilen kanssa vihdoinkin kevään kämppä. Se oli hieno, hienompi, hienoin. Parveke ja kaikki. Taloyhtiön pihassa on uima-allas. Se on luksusta jos mikä! Kyllä keväällä kelpaa. Muah.

Käytiin tuossa illalla eurooppalaisten vaihtareiden kanssa illallisella kv-toimiston johtajan kotona. Oli hyvää (ja ilmaista) ruokaa! Illallisen jälkeen riensin Scottyn luo, meillä oli nääs pari tuntia aikaa olla yhdessä ennen kuin miekkonen lähti töihin. Viimeinen (t)yövuoro ydinvoimalassa. Radiant.

Scotty nakkasi minut kotiin työmatkallaan. Kävin vähän siistiytymässä ja läksin hetimiten siniseen taloon. Siellä oli jo läksiäisbileet kovassa vauhdissa. Illan aikana ehdittiin saada muutama uusi ystävä, mikä on aina mukavaa. Oikein mukavaa.

Nyt voisin pidemmittä puheitta mennä nukkumaan. Scotty pärjää varmaan viimeisellä vuorollaan ihan hyvin ilman minun mesetysapua. Toivottavasti. Huomenna voisi keksiä jotain kivaa. Onhan tämä sentäs viimeinen viikonloppumme.

Torstai 14.12.2006 klo 22:02

You Win Some, You Lose Some

Sitahan mina vaan tulin sanomaan, etta Emporiasta lahto lahestyy uhkaavasti. Niin uhkaavasti, etta nyt on juostava Scottyn luo viettamaan viimeiset tunnit. Se vie meidat aamuyolla lentokentalle Kansas Cityyn, aamulla lennetaan sitten New Yorkiin. Missaan New Yorkin ja Suomen takia Scottyn valmistujaiset, mutta paasen kotiin haistelemaan Niilan masua. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta.

Kampassa on tavarat pakattuna, melkein. Olen nyt kirjastossa tulostamassa lomaketta, joka minun piti tayttaa Scottyn tyon takia (olen jatkuva ulkomaalaiskontakti). Olen valmis lahtemaan. Paitsi etten ole.

Sunnuntai 17.12.2006 klo 09:35

Ikava

New York. Tama kaupunki on edelleen aivan uskomaton, ei voi olla katsomatta korkeita rakennuksia ylospain. Niska tulee ihan kipeaksi.

Mutta: Olisin silti mieluummin ollut taman viikonlopun Emporiassa juhlimassa Scottyn valmistumista. Ei se paikka vaan ne ihmiset. Harmittaa, mutta onpa silla ollut kivaa ilman minuakin. Eika New Yorkin -reissu varmasti mene koskaan hukkaan. Ainakin joululahjoja on kertynyt kiva pino.
Torstai-ilta oli outo. Yritettiin olla Scottyn kanssa niin kuin normaalistikin ollaan, katseltiin videoita, juteltiin maailmanpolitiikasta jne. Se oli taatusti parempi vaihtoehto kuin lahdon surkuttelu. Kolmen aikaan yolla mentiin meidan kampalle, laiteltiin viimeiset tavarat kasaan ja lahdettiin Makkarin (McDonald'sin, ei makuuhuoneen) kautta Kansas City Internationalille. Parin tunnin matkalla pidettiin kadesta kiinni, kuunneltiin musiikkia, lauleskeltiin, mutta ei surkuteltu. Lentokentalla Scotty hengaili meidan kanssa viimeiseen asti, halasi pari kertaa ja lahti. Tuli ikava.
Perjantaina tultiin hostellille. Alkujarkytyksen jalkeen kaikki meni hyvin, lahdettiin Subwayn kautta subwaylla downtowniin ja kaytiin katsastamassa Rockefeller Centerin joulukuusi ja Hard Rock Cafe. Syotiin ja juotiin hyvin raskaan rockin soidessa. Sen jalkeen olikin hyva lahtea nukkumaan vatsat taynna. Kello taisi olla kymmenen, kun painuttiin pehkuihin. Matkavasymysta.
Eilen seikkailtiin itsemme aamulla downtowniin ja Tanger Outletiin vievaan bussiin. Paiva meni kierrellessa valtavaa ostoskeskusta. Takaisin tullessa seikkailtiin taas New Yorkin metroverkostossa. Tanaan olisi tarkoitus saada itsemme metrojen avustuksella JFK:lle. Katsotaa, miten se sujuu. Jannitysta elamaan.
Naihin kuviin. Palataan asiaan. Suomessa.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Lähdenkö?

Kun Suomessa tapahtuu ikäviä/mukavia, ulkosuomalaisen on tehtävä valinta - ostanko lentoliput? Varsinkin ikävien tapahtumien kohdalla reissuja on hankala suunnitella etukäteen, sillä ajankohta on monesti täysin sattumanvarainen. Häiden ja muiden mukavuuksien kohdalla sumplimisvaraa on enemmän, mutta se sama kysymys kolkuttelee silti. Lähdenkö?

Tällä kertaa en lähde. Jos tuota natiaista ei olisi, Visaa olisi varmaan jo vingutettu. En kuitenkaan halua lähteä Duracell-apinan kanssa kahdestaan Atlanttia ylittämään, enkä toisaalta halua jättää lasta tännekään, vaikka hyvässä hoidossa olisikin. En ole vielä ihan valmis a) olemaan erossa ja b) sulkemaan laiskan äidin parasta kaveria, maitobaaria.

Ääh. Kukaan, kukaan, ei varmasti ylläty tai pety, etten ole mukana hautajaisissa. Silti on pikkuisen syyllinen olo. Tuntuu, että pääsen näissä jutuissa kuin koira veräjästä. Muu perhe järjestelee asioita ja ovat toisilleen tukena. Minä jatkan täällä omaa elämää ja nieleskelen itkua silloin, kun siltä tuntuu. Surua pääsee kuitenkin pakoon, ja sitä onkin ollut vähän hankala käsitellä, sillä mummon poistumisella ei ole meidän arkeen niin konkreettista vaikutusta. Pitää oikein muistutella itseä, miten isosta asiasta tässä on kyse.

Toisaalta sitten väliin on jäänyt hyvien ystävien häitä ja muita elämää iloisella tavalla mullistavia tapahtumia. Ehkä tässä sitten lopulta jäädään plus-miinus-tilastossa aika neutraalille alueelle.

Ei tämä sen helpompaa olisi, vaikka asuttaisiin Suomessa. Sen siitä saa, kun haalii läheisiä ympärilleen kahdella eri mantereella.

Aika positiivinen ongelma, lopulta kuitenkin.

torstai 14. helmikuuta 2013

Mummo

Äitiyden myötä olen alkanut ymmärtää omaa äitiä paremmin. Side omaan lapseen on ihan uskomaton, eikä lapsi osaa sitä ehkä täysin arvostaa, ennen kuin ketju jatkuu uuden sukupolven kautta. Olen nähnyt vasta vilauksen siitä, millaista huolta vanhempi voi lapsestaan kantaa.

Kuten oma äitini on sanonut, lapsenlapsen myötä huoli leviää viuhkana ympärille. Millainen huolimöykky isoisoäidin sydämessä sitten on?

Naimisiin mennessäni tuskin ymmärsin, mitä elinikäinen kumppanuus tarkoittaa. Tuskin ymmärrän vieläkään. Meistä on muodostunut varsin tiivis yksikkö, mutta tässä puhutaan vasta muutamista vuosista. Omien vanhempien kohta 30-vuotista avioliittoa vierestä seuranneena voisin todeta, että tiivisteet saattavat vuosien saatossa hiukan rakoilla, mutta tahdonvoimalla ja puolisoa arvostamalla ne raot paikataan, ja paketista tulee entistä tiiviimpi.

Joululomalla huonovointinen mummoni oli pahoillaan, koska ukki joutui huolehtimaan hänestä. Ukki sanoi topakasti: "Minähän lupasin." Yli puoli vuosisataa sitten.

Eilen se huoli loppui, mummon sydämestä ja ukin arjesta. Tilalle tuli suru, jäljelle jäi muistot.

Jouluinen Suomen-reissu nousi arvoon arvaamattomaan.

perjantai 14. joulukuuta 2012

Io

Kaiken tämän matkailon ja jouluinnostuksen ylle hiipi viikko sitten melkoinen varjo. Itsenäisyyspäivän iltana huomasin, että ennen niin eläväinen Io-rotta oli nuhjuisen ja väsähtäneen oloinen. Lähemmän tarkastelun myötä kyljestä löytyi kasvain.


Tämä ei ole rottaperheelle mikään yllättävä juttu, mutta se ei tee asiasta yhtään helpompaa. Vaikkei kipuja ainakaan silminnähden ole, niin kunto on huonontunut viikossa niin paljon, että S soitti tänään vaikean puhelun.


Eläinlääkärimme ei kuulemma yleensä "hoida" jyrsijöitä, mutta tekee nyt poikkeuksen. Meistä kummastakaan ei oikein ole ikiuneen nukuttajaksi, vaikka pienestä eläimestä onkin kyse. S suri jo viime keväänä, kun naapurin täti kiikutti meidän ovelle löytämänsä vastasyntyneen jäniksenpoikasen. Otus oli niin pieni, ettei se osannut syödä (joo, kokeilin...), eikä meillä ollut aavistustakaan, mistä naapurin koira oli poikasen käynyt suuhunsa nappaamassa, joten emon ja poikasen yhteensaattaminen ei onnistunut. Ainoa oikea ratkaisu oli siis melko selvä, ja S otti ohjat käsiinsä hyvin miehekkäästi. Jälkikäteen se kuitenkin tarvitsi rommipaukun ja halauksen. Ei olisi meistä metsästäjiksi!

Etualalla yksin jäävä Callisto.
Tämä sattui siinäkin mielessä ikävään aikaan, että olin juuri ehtinyt harmitella, etten ole ehtinyt viettää rottien kanssa paljoakaan aikaa, sattuneesta syystä. Onneksi niillä on ollut toisensa, ja Savukin on kyllä muistanut käydä moikkaamassa rottia monta kertaa päivässä. Nyt pitääkin huolehtia, että virkeällä Callisto-siskolla on paljon virikkeitä.

Äh, kenen loistoidea lemmikkien hankkiminen olikaan...

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Saying Goodbye


Lähteminen. Se on rankkaa. Käytiin sanomassa perjantaina heipat amerikkalaiselle kaverillemme, joka muuttaa parin päivän päästä takaisin Kaliforniaan. Eikä oltu ihan ainoita, jotka olivat paikalla. Nähtiin monet halaukset ja kuultiin lukemattomia toivomuksia jälleennäkemisestä.

Siinä tuli tietysti mieleen omat läksiäiset puolitoista vuotta sitten. Muistin luonnollisesti myös ne kerrat, kun piti sanoa S:lle hyvästit, lopullisesti. Ja ne kerrat, kun piti muuten vain lähteä kotiin, vaikkakin vain väliaikaisesti. En tiedä, onko helpompi lähteä vai jäädä, kävellä pois vai jäädä ikävöimään.

Ilta meni muutenkin vähän muistellessa ja pohdiskellessa, kun S:n täällä olo tietysti kiinnosti ihmisiä paljon. Kerrattiin "meidän tarinaa" läpi vaikka kuinka monta kertaa. Tulevaisuudensuunnitelmatkaan eivät jääneet pimentoon, kun tutustuttiin uusiin ihmisiin. Tuolta mieheltä kysyttiin, olisiko se valmis asumaan Suomessa pysyvästi, ja minulta tiedusteltiin, olenko oikeasti valmis muuttamaan Amerikkaan. Sivuttiin siis samoja aiheita kuin edellisessä merkinnässä ja sen kommenttiboksissa.

Juteltiin S:n kanssa myös hetki kahdestaan lähitulevaisuudesta muiden kyselyiden innoittamana. Minulta kysyttiin, mitä minä tulen kaipaamaan Suomessa eniten. Perhettä ja ystäviä. Siinä vaiheessahan tuo kaipuu olisi varmasti suurimmillaan, jos saadaan joskus lapsia. Myös S on tiedostanut sen, ja se onkin jo suunnitellut vaikka minkälaisia nettikameraviritelmiä lastenhuoneeseen. Aika hellyttävää.

S:ään taisi kolahtaa eniten se, kun sanoin, miten onnekas olen, kun samat isovanhemmat, jotka ovat olleet elämässäni mukana syntymästä asti, ovat vieläkin täällä. Sanoin vielä, että toivottavasti ovat täällä myös näkemässä sen, kun me mennään joku päivä naimisiin. S:n tilanne on toinen. Isovanhempia ei enää ole. Monesti se on minulle kuitenkin sanonut, että Nana, tärkeääkin tärkeämpi äidin äiti, olisi pitänyt minusta paljon. Ja se taas merkitsee minulle valtavasti.

S nauroi eilen, että kyllä meistä taitaa paistaa läpi sellainen ällöonnellisuus. Ehkäpä, mutta antaa vain paistaa. Itseni tuntien onkin jotenkin uskomatonta, että voinkin olla näin onnellinen. Salaisuus on varmaan siinä, että tiedetään toistemme heikot ja pimeät puolet, ja luonteet sopivat yhteen siinä mielessä, että S ei anna minun näyttää niitä kaikista ärsyttävimpiä puoliani. Ja sama toimii toisinkin päin. Pidetään toisemme kurissa. Vaan osataan sitä ehkä sitten painella juuri oikeista napeistakin, jos haluaa toisen oikein suututtaa...

Onneksi hyvin harvoin tulee hinku vetäistä siitä vihanarusta. Ja onneksi kumpikaan meistä ei ole lähdössä mihinkään.