Ulkosavolaisen joulukalenteri: 15. luukku

Mitään varsinaisia pikkujouluja tänä vuonna ei ole ollut eikä tule, mutta onneksi happy hourilla voi silti käydä. Tuli sinänsä aika kalliiksi, koska keksimme taas aivan loistavan reissuidean keväälle. Hupsista. Samoin kävi viimeksikin häppäröidessämme, ja silloin tie (lentokone) vei New Yorkiin. Samoin taitaa käydä nytkin.

Herkuttelun jälkeen kävin leikkimässä tonttua ja ostin pari lahjaa lapsukaisille. Menin siis ihan ostamaan vatia ja suolaa kinkkua varten, mutta Targetista ei kyllä pääse ikinä pois alle sadan dollarin laskulla.

Nyt painun saunaan, mutta ennen sitä vielä kuva tältä aamulta, kun yöllä unta vastaan taistellut pikkujantteri joutui luovuttamaan ja torkkui parhaan kaverinsa kanssa pari tuntia:

Aika söpöjä.

Maanteiden sankarit osa 7: Yhteenveto, eli kuinka selvitä 5510 kilometristä (suhteellisen) järjissään

Kun läksimme ajamaan Detroitista Chicagoa kohti, emme olleet vielä aivan varmoja, jäisimmekö alkuperäisen suunnitelman mukaan Chicagoon pariksi yöksi vai paahtaisimmeko täysillä kotiin. Edellisen päivän pakkomarssi Torontossa oli imaissut varsinkin perheen pienimmistä mehut, emmekä oikein itsekään olisi jaksaneet enää samanlaista kaupunkipäivää, joka meitä Chicagossa olisi vääjäämättä odottanut.

Koska kaupunki oli meille vanhemmille jo entuudestaan ainakin hieman tuttu, teimme päätöksen ajaa Chicagosta ohi ja kohti Kansas Cityä. Yön läpi. Torkuimme ja ajoimme Scottyn kanssa vuorotellen muutaman tunnin pätkissä, ja öinen ajomatka meni jopa ehkä paremmin kuin se matkan aloittanut trekkaus. Ajoimme siis käytännössä samoilla silmillä Torontosta Kansas Cityyn. Kotona olimme aamuseitsemältä, ja vastassa oli pari pyörivää karvaista pyllyä.

Viimeinen erikoiskoe.

Taputtelimme tallissa 3424 mailia, eli 5510 kilometriä meitä kahdeksan päivän aikana kuljettanutta maantielaivaamme. Reissussa rähjääntynythän se oli, likainen kuin mikä, ja tuulilasin alalaitaan jossain vaiheessa reissua kilahtaneen kiven aiheuttama lommo repesi niin isoksi railoksi seuraavana päivänä pesun jälkeen, että koko lasi meni uusiksi. Silti koko matkan kokonaiskustannukset jäivät samoihin summiin, kuin mitä pelkät lennot Etelä-Carolinaan meidän poppoolta olisivat maksaneet. Bensaan upposi noin $300.

Olin lukenut jostain juuri ennen matkaa, että pitkä lomamatka, erityisesti autolla tehty, voi olla parisuhteelle kova paikka. Kotona ei kuitenkaan tarvinnut alkaa googlata avioeroihin erikoistuneita asianajajia, vaikka olimme viimeisen kuukauden aikana olleet kaksi viikkoa Suomessa ja vielä reilun viikon tien päällä, joko vierekkäin autonistuimiin köytettynä tai samassa pienessä hotellihuoneessa. Vaikka oma sänky oli maailman mukavin paikka reissurupeaman jälkeen, ei mennyt montaakaan päivää, kun matkakärpänen puraisi taas ja kaasujalkaa kutitteli. Koko hullu matka meni niin älyttömän hyvin, että tässähän uskaltaa haaveilla samanmoisesta vaikkapa tuonne länteen päin. Sitten joskus.

Ai jahas, tuo olisi ajettavissa reilussa kahdessa vuorokaudessa. Challenge not accepted.

Vinkkejä meiltä teille (pun intended):

USA:ssa ajaminen:

• Varaa mukaan käteistä. Ellet ole suunnitellut reittiä tarkkaan ja erityisesti aikonut välttää tulliteitä, niitä sattuu kohdalle jossain vaiheessa. Useimmiten tietullia ei pysty maksamaan kortilla, joten ilman fyysisiä dollareita olet lirissä.
• Jos ajelee Interstate-valtateitä pitkin, levähdyspaikkoja ja bensa-asemia on tasaisin väliajoin. Jos haluaa kuitenkin poiketa pois paljon tallatulta polulta, kannattaa huolehtia, että tankissa on tarpeeksi löpöä, sillä huoltamoita ei ole välttämättä joka nurkan takana. Tämä on iso maa.
• Ajokulttuuri eroaa hyvinkin paljon osavaltiosta toiseen liikuttaessa. Ruuhkaisemmilla alueilla kuskit tuppaavat olemaan röyhkeämpiä, joten kannattaa hengitellä jo valmiiksi paperipussiin, jos omaa taipumusta road rageen (moikka vaan!).

Great Smoky Mountains.

Rajanylitys Kanadaan:

• Vaikka Kanadakin vaatii nykyisin elektronisen matkustusluvan (eTA) ennen lentokoneeseen astumista, Suomen (tai USA:n) kansalainen ei tarvitse anoa erillistä lupaa tai viisumia, jos matkustaa maitse tai meritse.
• Rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien passit/matkustusasiakirjat sekä varmistaa, montako matkustajaa on kyydissä. He pyytävät suullisen selvityksen siitä, mitä autossa on mukana, ja sen tarkkuus ja laajuus riippunee rajavartijasta. He haluavat myös tietää, kuinka pitkään maassa on tarkoitus oleskella, ja mikä on matkan tarkoitus. Autosta ei tarvitse nousta kuin erikoistapauksissa. Meidän tarkastus oli ohi parissa minuutissa.

Niagara Falls.

Lomailu Kanadassa:

• Monet paikat, erityisesti lähellä USA:n rajaa, hyväksyvät USA:n dollarit maksuvälineinä. Emme käsitelleet missään vaiheessa Kanadan dollareita, vaan maksoimme kaiken kortilla - ja paljon näppärämmin kuin täällä kotimaassa. En tiedä, miksi täällä luottokorttien luvatussa maassa on niin hemmetin vaikeaa saada pankkiasiat ja erityisesti sirukorttiostokset tehokkaaksi...
• Suomalaiselle ei tule minkäänlaisena shokkina nähdä tienvarsiopasteissa kilometrejä tai bensa-asemilla litroja, mutta amerikkalaiselle kylläkin. Onneksi paikallisten autojen nopeusmittareissa on melkein järjestään myös ilmoitettu km/h, joten ylinopeussakoilta on helppo välttyä.
• Suurimmaksi ongelmaksi lyhyen Kanadan-pyrähdyksemme aikana muodostui se, että haluan edelleen muuttaa sinne.

Toronto.

Paluu Kanadasta USA:han:

• Elektronista matkustuslupaa (ESTA) ei vaadita, jos pyrkii Yhdysvaltoihin maitse.
• Kuten Kanadaankin mennessä, rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien matkustusasiakirjat (passit ja minun tapauksessa myös pysyvän oleskeluluvan, eli Green Cardin). Rajalla tehdään suullinen tulliselvitys matkan aikana ostetuista hyödykkeistä, mikä yleensä riittää. Virkailija saattaa kuitenkin kurkata auton sisään ja tutkia takakontin, sekä pyytää pysäköimään auton tarkempaa tutkimusta/kuulustelua varten. Meidän rajanylitys meni kuitenkin helposti, ja vaikka setä olikin vähän tiukempi kuin kanadalainen kollegansa, myös nopeasti. 

Pittsburgh.

Pienet lapset takapenkillä:

• Yritä hyödyntää lapsukaisten uniajat. Jos takapenkiltä kuuluu kuorsausta, älä pysähdy kuin äärimmäisessä (vessa)hädässä tai tankille. Älä pysähdy.
• Hommaa kannettava DVD-soitin per lapsi (jos lapsi on tarpeeksi iso ymmärtämään niiden päälle). Vaikka joudutkin ehkä kuuntelemaan samaa rallatusta, esimerkiksi vaikka nyt "Creature report, creature report, creature report!" koko matkan ajan, kun kullannuppunen vetäisee kuulokejohdon pois soittimesta, se on sen arvoista.
• Vaikka auto muuttuukin matkan aikana helposti murojen hautausmaaksi, en voi korostaa tarpeeksi pienten naposteltavien tärkeyttä. Omenasosepussukat, murot, myslipatukat, you name it, you bring it.

Atlantti.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Kuolaa ja kilpikonnia

Suomi-loman kynnyksellä alkaa kuola valua kuin kasvohalvauksen saaneella koiralla. Vyötärölle kertyy pari (kymmentä) lisäkiloa ihan pelkästään ajattelemalla kaikkia niitä herkkuja, joita kahden viikon aikana pitää ehtiä napaansa ahtaa. Täytyy nauttia tutuista mauista, kokeilla uusia.

Mieleen pompsahtelee tasaisin väliajoin mitä oudoimpia kaipuunkohteita. Lauantaimakkarasta lähtien, vaikka täältä saisi kyllä varmasti hyväksyttävää korviketta sillekin. Voi miten tekeekään mieli makkaraperunoita kaikilla mausteilla. Salmiakkia. Pakastepinaattikeittoa. Sinappia grillimakkaralla Grillimakkaraa sinapilla. Isän tekemää loimulohta. Saarioisten jauhelihapizzaa. Lonkeroa. Kaatissäkkiä. Lakujätskiä. Mämmiä.

Lääh.

Pakkaaminen on edelleenkin täysin suunnitteluasteella. Tai suunnitteluasteen suunnitteluasteella. Vaatetuksen osalta pitäisi osata varautua vähintäänkin ailahteleviin keleihin (viimeksihän kesälomareissullamme satoi räntää...), mökkeilyyn, satunnaiseen lenkkeilyyn, fiiniin juuston- ja viininmaisteluun, sen jälkeiseen pöhöön. Plus kaikki lasten (mies mukaanlukien) roippeet siihen päälle. Matkalaukkumme eivät pakkaa itseään vielä näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen, jotain jotain tarttis tehdä. No, aina on se viime tinka.

Onneksi eilinen orastava flunssainen olo väistyi, ja tänään on taas vähän enemmän energiaa. Viikonlopun pökerryttävässä helteessä urakointi taisi kostautua väsymyksenä, mutta nyt mökkisaunassa on vihdoin ja viimein listat (tai ainakin suurin osa...) paikoillaan. Ikkunalautakin, enkä edes naulannut naulapyssyllä sormea seinään kiinni.

Pitänee mennä ruokkimaan kintuissa roikkuva ja rääkyvä vauva. Isosiskonsakin kaipailee evästä ja tablettiakin niin paljon, että pyysi töllötettävää ruutua ihan suomeksi. "Tabletti kiitos." Hermothan siinä meni, kun sanoin ei. Ja sen jälkeen taas ei. Ja taas ei.

Viime viikolla napero suuttui minulle niin kovasti, että purki turhautumistaan taiteen keinoin. Kuvassa on DVD-soitin (vasemmalla) ja erittäin omahyväisen näköinen äiti (oikealla); olinhan juuri hetkeä aiemmin kieltänyt häntä katsomasta Turtleseja ("minja turtles").

TJ 8

Ihan meinaa tulla puskista taas, tuo lähtö nimittäin. ("Taas?" Edellisestä kerrasta on yli kaksi vuotta!) Ennen lapsia en olisi pientä päätäni pakkaamisella tai muullakaan valmistelulla todellakaan vaivannut kahdeksan päivää ennen lähtöä - ehkä kahdeksan tuntia ennen lähtöä. Ehkä. Nyt pitää kuitenkin vähän pohtia, mitä mukaan tarvitaan.

Ennen lapsia ei tarvinnut miettiä autoistuimia, rattaita, kantoreppuja, vaippoja, kymmeniä vaihtovaatteita, matkaeväitä (kaljaahan saa lentokentältä ja -koneesta), viihdykettä (koska koko lennon voi nukkua, hei häiriöittä, tai lukea kirjaa, jossa ei ole kuvia). Ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä eräs 10 kuukauden ikäinen jantteri, joka kävelee, niin onhan päänvaivaa.

Ostin eilen pienelle miehelle näin liikkikset popot. Nyt kelpaa käppäillä lentokentillä ja Suomen raiteilla.

Toimittavat näköjään purulelun virkaakin.

Ennen ei ollut väliä, missä osassa konetta istui, mutta nyt perheen erottaminen huoletti niin paljon, että verta itkien maksoin Finnairille satasen paikkavarauksista, jo valmiiksi tyyriihköjen lippujen lisäksi. Yksin istumaan laitettua lastakin (tätä tapahtuu ihan oikeasti!) enemmän hirvitti se ajatus, että minä olisin sylivauvoineni sikaosastolla kahden yliaktiiviivisilla hikirauhasilla varustetun bulgarialaisen kuulamörssärin välissä, kun mies ja isompi napero saisivat siirron ensimmäiseen luokkaan. Ehei käy päinsä, meidän perhe kärsii yhdessä! (Kärsii... Get it? Sikaosasto... Kärsii...)

Onneksi tuolla Suomen päässä ollaan oltu aktiivisia ja otettu iso osa valmisteluista muille harteille. Meidän ei tarvitse raahata kuin yksi turvaistuin, rattaat löytyivät Suomesta lainaksi, karsina matkasänky on valmiina vauvalle. Ehkä sen takia tässä on ollut niin kovin huoletonna, kun suuri osa jutuista on jo hoidettu meidän puolesta. Mahanpohjaa meinaa silti vähän kutitella. Pelottaa, että jotain todella olennaista unohtuu, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa mennä rutiinilla. Unohtelunkin.

Olemme päättäneet, että lennot menevät hyvin. Lähtö on lauantai-iltapäivänä (ai niin, kyyti kentälle pitäisi hommata...), lyhyt pyrähdys Chicagoon, muutama tunti O'Haren kentällä ja yölento suoraan Helsinkiin. Teoriassa lasten pitäisi nukkua lennoilla, mutta katsotaan, mikä se todellisuus sitten on. Yritän olla maalaamatta piruja lentokoneen seinille.

Voisin toki lievittää orastavaa stressiä esimerkiksi kaivamalla matkalaukut esille ja lykkimällä niihin tavaraa sitä mukaa, kun joku asia tulee mieleen. Kuulostaisi järkevältä. Veikkaan, että todellisuus on kuitenkin lopulta sitä, että ryntäilen päättömänä lauantaiaamuna etsimässä sitä ja tätä, siivoamassa kaappeja talovahtia varten ja nuohoamassa mielikuvitussavupiippua.

Valmistautukaa vain jo perinteiseen pakkaamisenvälttelypostaukseen. Tai -postauksiin.

Ulkosuomalaisen nöyrä hetki

"Lentävähän ne lentokoneet toiseenkin suuntaan."

Veikkaan, että lähes jokaisen ulkosuomalaisen suusta on lipsahtanut ylläolevan kaltainen lause. Minunkin. Kun asuu kaukana kotimaahan jääneistä perheestä ja ystävistä, on kovan paineen alla käyttää kaikki liikenevät lomapäivät ja matkakassaan tiputetut harvat roposensa Suomessa käymiseen.

Toiselle mantereelle matkaaminen ei ole halpaa puuhaa - Yhdysvalloista alkava yhden hengen edestakainen lentomatka maksaa helposti yli tuhat dollaria/euroa. Rahan lisäksi aikakin on kortilla, sillä täkäläisillä lomapäivillä ei juurikaan juhlita. On todella tavallista, ettei vuosilomaa liikene paria viikkoa - jos sitäkään - enempää. Kun tulee aika alkaa tehdä kesän lomasuunnitelmia, vaihtoehtoja ei ole montaa. Jos haluaa nähdä perhettä ja ystäviä (ja syödä salmiakkia), on lennettävä Suomeen.

Savusaunakin on aika hyvä bonus.

Niinä pimeimpinä hetkinä, kun Suomesta käsin kysellään, milloin seuraava reissu on, ja miettii, mitä kaikkea Suomi-lentolippuihin käytetyillä tonneilla olisi voinut nähdä ja kokea, tulee väkisinkin mieleen, että ne lentokoneet todellakin lentävät toiseenkin suuntaan.

Tämän merkinnän tarkoitus ei kuitenkaan ollut suinkaan tällaisista ensimmäisen maailman ongelmista valittaminen. Päinvastoin. Ymmärrän nimittäin täysin, miksi minun odotetaan matkustavan Suomeen kaveritreffeille, eikä toisin päin.

Kikkelis kokkelis, mitäs läksit nii.

Minähän se taisin olla se, joka pakkasi kimpsut sekä kampsut ja muutin valtameren taa. Ihan ite, vapaaehtoisesti. On paljon kustannustehokkaampaa palauttaa tuhlaajatytär hetkeksi Suomeen, kuin olettaa, että Suomeen jääneet läheiset käyttäisivät vuorostaan ihan yhtä kallisarvoiset lomansa (ja euronsa) minun luokseni ja vuokseni lentämiseen. Minuahan (tai noita jälkeläisiäni) he kai pääsääntöisesti olisivat tulossa katsomaan, sillä...

Kansas Cityssä käyminen ei todennäköisesti ole kenenkään bucket listillä, eli sarjassamme pakko nähdä.

Jos asuisin jossain vähän glamourimmassa tai tunnetummassa paikassa, voisi ehkä odottaakin suurta vierailijaryntäystä. Samalla reissulla voisi moikata vanhaa kaveria ja nähdä Empire State Buildingin, Kalliovuoret tai vaikkapa ikonisen Hollywood-kyltin. Vaikka Kansas Cityssä onkin ihan oikeasti paljon tekemistä ja näkemistä, ei se ole läheskään yhtä kiinnostava lomakohde kuin New York, Colorado tai Kalifornia.

Mutta tiedättekö mitä?

Matkan pituudesta ja kohteen epähohdokkuudesta huolimatta tähän suuntaan tulevilla lennoilla on ollut erittäin tuttuja kasvoja. Vaikka itse en ole Suomessa vuosittain päässyt käymään, ei ole kulunut yhtään vuotta, jolloin meidän vierashuoneen sänkyyn ei olisi kaatunut väsyneitä suomalaisia matkaajia. Jotkut ovat käyneet kerran, jotkut monta. Jotkut niin monta, että vierashuoneen nimi on lapsen mielestä "mummo and ukki's room".

On pakko olla kiitollinen. Kun minä matkustan Suomeen, siellä odottaa perhe, ystävät ja salmiakki. Ainoa harmitus on se, ettei sen vaivaisen pariviikkoisen aikana ehdi mitenkään nähdä kaikkia, ja lähtiessä ikävä on kahta kamalampi. Yksi reissu antaa niin paljon, ettei oikeasti voi olla lainkaan pahoillaan siitä, että on "pakko" käydä taas Suomessa. Heinäkuun lopulle päivätyt liput polttelevat jo takataskussa, ja matkakuume hipoo vaarallisia lukemia. Voin jo melkein maistaa suomalaisen herkkujuuston ja ekan terassisiiderin kavereiden kanssa, tuntea savusaunan lempeästi ylle hiipivän löylyn, ja nähdä sen riemun lapsen kasvoilla, kun mummo ja ukki ovat lentokentällä vastassa. Kertonee jotain siitä "pakosta".

Tänne päin tulijat eivät pääse tappamaan kovinkaan montaa kärpästä yhdellä iskulla. Siitäkin huolimatta merkkasin vast'ikään kalenteriin alustavasti lapsuudeystäväni kolmannen reissun meidän luokse. Hiekkalaatikolta ja kuralätäköistä alkanut ystävyys ei ole välimatkasta hätkähtänyt. Vetää aika nöyräksi. Tiedän nimittäin, kuinka pitkä on matka, kuinka kotia ei näy.

Perinneperjantai: Joulukalenteri

Vieläkin kutittelee kivasti vatsanpohjassa, kun mietin tapaamisia edeltäneitä viikkoja ja päiviä. Kaukosuhde oli usein kuin joulukalenteri: Joskus niitä luukkuja oli enemmän, joskus vähemmän (aina silti liikaa), ja sen viimeisen luukun avaamista odotti, no, kuin lapsi joulua. Reissut Atlantin yli olivat kuin pidennetyt joulunpyhät. Irrallaan arjesta, täynnä odotuksia.

Suomessa arki kuitenkin oli tiiviisti läsnä, sillä viimeinen yliopistokevät oli hoidettava semikunnialla loppuun.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Lauantai 23.2.2008 klo 00:29

Fortnight

Kotosalla ollaan. Ihan mielelläni läksin karkuun Vaasan vesisadetta, vaikka eipä tämä keli täällä Savossakaan mistään winter wonderlandista ole. Kiirusta pitää. Tajusin juuri, että tässä pitäisi vajaassa parissa viikossa ahkeroida mm. kandintyön ja erään toisen tutkielman parissa. Ahh.

Koska minulla ei ollut tänään mitään järkevää tekemistä (kuten kandintyön tai toisen tutkielman parissa ahertamista) seikkailin pitkästä aikaa IRC-Galleriassa. Törmäsin sattumalta johonkin kypsääkin kypsempään kyselyyn, johon voi tylsyyspäissään vastata. Noh, asiaan. Kyselyn reilu parikymppinen täyttäjä oli vastaillut kysymyksiin iästään, lempiväristään ynnä muusta. Jossain välissä häneltä sitten kysyttiin mielipidettä kaukosuhteista. "Puolesta/vastaan?" Vastaaja oli kaukosuhteita vastaan. Turhia ovat kuulemma.

Niin. Tuota, en osannut muuta kuin ihmetellä. Eihän tämä tämmöinen seurustelu kaikille sovi, ei oikein minullekaan, mutta turhaksi en silti sanoisi. Olisihan se kiva löytää se someone special esimerkiksi samasta maasta, mutta minkäs teet kun se sattui löytymään jostain kauempaa kuin naapurista. Jotenkin näihin tilanteisiin vain ajaudutaan, ja siinä vaiheessa, kun toisesta välittää jo aika lailla, onkin sitten jo vähän hankalampaa lyödä jarruja pohjaan. Kaukosuhteilu on, ainakin minulle, vaikeaa, työlästä, raskasta ja raastavaa, muttei missään nimessä turhaa. Kuinka molemminpuoleinen vahva kiintymys voisi koskaan olla turhaa?

Ehkä ei kannattaisi ottaa noita Galleria-juttuja ihan niin vakavasti. Ne on vähän turhia.

Tiistai 26.2.2008 klo 16:10

Dieci, Diez, Dix, Ten, Tio, Zehn

Huoh, nyt olisi tauko paikallaan, vaikken kovin paljoa tänään ole ahkeroinutkaan. Sain vähennettyä 15 sivun kirjoitusurakan kahteen kolmannekseen rehkimällä koko päivän sunnuntaina, mutta eilinen meni laiskotellessa ja haaveillessa. No, lenkillä kävin, ettei ihan makoiluksi mennyt.

Kymmenen päivää. Aika vähän jo. On ollut jotenkin ihan mielettömän hyvä olo tulevasta reissusta. Näen siitä unia koko ajan. Olen esimerkiksi laittanut unissani hiukset häitä varten jo niin monta kertaa, että kun pynttäytymisen aika oikeasti koittaa, niin osaan varmasti värkätä hiukseni valmiiksi vaikka, noh, unissani. Viime yönä maaliskuisessa Kansas Cityssä oli niin lämmintä, että istuttiin S:n kanssa ulkona ottamassa aurinkoa (ei muuten ole mikään mahdottomuus). Rusketuinkin muka. Nyt kun tarkemmin käsivarsiani tarkastelen, niin kyllä tuossa ranteessa kellonmentävä rusketusraja näkyy. Joko olin viime yönä oikeasti kärventämässä itseäni, tai sitten käsivarsissa on vielä menneen kevään, kesän ja syksyn väriä.

S oli eilen vaihteeksi taas hempeällä päällä. Olisi kuulemma pitänyt käydä viemässä lotto sinä päivänä, kun tapasi minut. Ynnä muuta. Osaa se välillä. Kyllä taas tämän tytön naururypyt syventyivät. Tai hymyrypyt. Mutta onpa oikeasti mukava lähteä aavan meren tuolle puolen, kun tietää, että siellä onnen kaukorantaan laineet liplattaa. 

Katsos nyt S, osaan minäkin olla korni.

Perjantai 29.2.2008 klo 01:42

Time Is Relative

Juttuhan on niin, että aika käy vähiin. Onneksi päälle painavat koulutehtävät (tai tehtävä) saavat jäljellä olevien päivien määrän tuntuvan vähäiseltä. S:n mielestä ensi viikon perjantaihin on vielä hirmuisen pitkä aika. Minun mielestäni viimeiset pari viikkoa, kiireistä viikkoa, ovat kuluneet kuin siivillä, enkä yhtään epäile, etteikö jäljellä oleva viikko hujahtaisi myös aika nopsaan.

Mutta pitääpä raapustaa vaihteeksi muistiin, miten S osaa sanoa juuri oikeita asioita minun niitä edes pyytämättä. Pari päivää sitten se sanoi töissä ollessaan, ihan yhtäkkiä, että vaikka hän asui itärannikolla melkein yhdeksän kuukautta, viimeinen siellä vietetty viikko oli ylivoimaisesti onnellisinta aikaa. Ja arvatkaas, kuka siellä sattui silloin vierailemaan ja muuttoapuna rehkimään. Aika kiva oli tuommoista kuulla, varsinkin kun viime vuoden aikana päässä, ja täällä blogissakin, ehti risteillä vaikka minkälaisia ajatuksia.

Ja sitten se innostui taas muistelemaan sitä iltaa, kun tapasimme. Se oli kuulemma kerännyt rohkeutta pitkään, ennen kuin uskalsi tulla juttelemaan minulle. Se sanoi tienneensä, ettei saisi sotkeentua ulkomaalaisiin, muttei ollut voinut vastustaa kiusausta. Se oli omien sanojensa mukaan yrittänyt kovasti tehdä minuun vaikutusta. Taisipa onnistua, kun aika vaikuttunut olen vieläkin. Voisin väittää, että vaikutun koko ajan vähän enemmän.

Voi kun tulikin possunpunainen merkintä. Ehkäpä blogimerkintöjen värikeskiarvo (niin mikä?) on keikahtamassa mustasukkaisuudesta ja vihreäsilmäisyydestä ruusunpunaiseen.

Perinneperjantai: Lomakierteessä

Reissaamisen makuun päästyäni lentokentät tulivat varsin tutuksi. Neljäs yliopistovuoteni oli aika rento luentojen puolesta, joten pystyin tekemään paljon tehtäviä etänä, esimerkiksi Scottyn sohvalta käsin. Myös pitkä joululoma tuli hyödynnettyä matkustamalla Atlantin toiselle puolelle. Opiskelijan lainaton budjetti ei todellakaan olisi riittänyt harva se kuukausi reissaamiseen, mutta koska minun aikatauluni oli joustavampi, minä lentelin, ja koska Scottyn tilillä oli isompia numeroita, mies maksoi useimmat matkani.

Marraskuun 2007 lopulla, vasta heipat sanoneina, meillä oli jo seuraava kohtaaminen tiedossa, ja kaukosuhteesta isona osana mieleen jäänyt päivien laskeminen pääsi täyteen vauhtiin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 20.11.2007 klo 18:43

Pari hassua viikkoa

S:llä oli eilen ensimmäinen päivä uudessa työpaikassa. Oli outoa istua kotona voimatta jutella S:lle; ennenhän se ei töissä muuta tehnytkään, kuin jutteli minulle. Ennen (ainakin useimmiten) se tuli myös suoraan töistä kotiin soittamaan minulle.

Eilen se kirjoitteli sitten töiden jälkeen kaverinsa, tai no minunkin kaverin, luota, että sillä on todella kova ikävä. Se oli tuijottanut töissä kännykällään minusta ottamaa kuvaa puoli tuntia. Illalla, tai no niiden yöllä ja meidän aamulla, se viimein sitten soitti. Oli ollu kavereiden kanssa ulkosalla. Mukava, kun sillä on taas ihmisiä ympärillä. Anyway, eipä tuntunut kavereiden seurakaan auttavan ikävään. Lässyteltiin siinä vähän aikaa, ennen kuin se nukahti luurit korvilla.

Aamulla herätessään se jutteli taas mukavia. Sai se minut oikein innostumaankin, kun sanoi, että se vie minut firman pikkujouluihin. Tarkoittaa siis sitä, että nähdään taas parin viikon päästä! Tarkoittaa myös sitä, että pääsen mekko-ostoksille.

Hymyilyttää, vaikka on järkyttävä ikävä.

Kuinka tuommoista voisi olla ikävöimättä?

Keskiviikko 21.11.2007 klo 18:33

I Found You, I Found Myself

Yhteinen aika muutti S:n ja minun välillä jotain. Meistä tuli jotenkin läheisempiä, varmempia toisen tunteista. Se on tehnyt myös erossaolosta tietyllä tapaa helpompaa, toisella tapaa paljon vaikeampaa. Helpompaa siksi, ettei toisen tunteita tai ajatuksia tarvitse arvailla. Vaikeampaa siksi, että halu olla samassa paikassa on entistä kovempi.

Itse olen yrittänyt keskittyä noihin positiivisiin puoliin, mutta S:n tilanne tuntuu olevan vähän päinvastainen. Se ei tunnu kestävän edes tätä parin viikon erossaoloa. Eipä tämä tietysti minullekaan helppoa ole. On kamala ikävä, mutta jotenkin sen kestää, kun tietää, että siellä se toinen odottaa ja tykkää ihan yhtä paljon. Varmasti.

Äiti sanoi S:n vierailun jälkeen, että olin ollut kotona sama tasapainoisempi itseni kuin muutama vuosi sitten. Voipi olla. Tuntuu vain hurjalta ajatukselta, että S:n kaltainen sekopää olisi saanut minut rauhoittumaan. Ehkä silti löysin itseni samalla, kun löysin sen.

Oh so sappy. Oh so happy.

Sunnuntai 25.11.2007 klo 00:39

Happiness

En kestä, kun olen niin innoissani. Olen niin onnellinen siitä, miten onnellinen tulen olemaan reilun viikon päästä. Lähden melkein kuukaudeksi S:n luo. Vietetään siis joulu ja uusivuosi yhdessä. En kestä!

S on puhunut minulle niin mukavia viime aikoina, että melkein korvia kuumottaa. Se muistaa sanoa jotain kaunista joka kerta, kun jutellaan. Puhuu se minusta kai muillekin, kun pari sen naispuolista kaveria (joista toinen on tästä blogistakin tuttu mustasukkainen ystävä) oli jo pyytänyt S:ää lopettamaan tyttöystävästään jauhamisen. Ihme, kun minun kaverit eivät ole vielä rohkaistuneet pyytämään moista; S:stä puhumisen vähentämistä.

Aika lääpällään tässä taidetaan siis olla puolin ja toisin. Välillä olo on kuin teinitytöllä, mutta sillai kivalla tavalla. Ja saa kai sitä vielä 23-vuotiaana vähän teini ollakin. Sillai kivalla tavalla.

En jaksa oikein ymmärtää, että siitä on vasta viikko, kun nähtiin edellisen kerran. Tuntuu kuukaudelta, kahdelta. Jokainen päivä on liikaa, mutta onneksi jälleennäkemiseen ei ole enää montaakaan vuorokautta. Luulisi ajan menevän tästä eteenpäin nopsaan, kun pääsen jo ensi viikolla matkustamaan kotipuoleen. Jos ei matkustelu ja pakkailu (ja koulu) saa aikaa kulumaan, niin ainahan voin yrittää keksiä S:lle sopivaa joululahjaa. Siinä riittääkin tekemistä. S on tehnyt jo nyt niin uskomattomia juttuja minun puolesta, ettäh. Pienet on paineet. It has to be perfect.

Vaikka se kyllä sanoi, että kuukausi minun kanssa on aivan riittävä joululahja. Järkensä se on menettänyt. Toivottavasti se ei löydä sitä ihan pian.

Erään ulkosuomalaisen loma

Likaisesta lentokoneenikkunasta pilkottanut tiistaiaamuinen pääkaupunki ei aiheuttanut kummempia väristyksiä. Ajatus puutuneen takamuksen nostamisesta penkistä ja jäykistyneen polven verryttelystä lämmitti enemmän kuin hyinen Helsinki. Odotin toki kovasti lentokentän aulassa tapahtuvaa jälleennäkemistä (iso)vanhempien kanssa, mutta Suomi itsessään ei saanut väsynyttä ja edelleen kipeää ulkosuomalaista paluumatkustajaa hyperventiloimaan.

Lämpimiä vastaanottohalauksia (ja -Turkinpippureita) tarvittiin, sillä automatkan alkupuolella satoi räntää. Räntää. Tiskirättien väistyttyäkin kaikilla vastaantulijoilla oli ajovalot päällä. Kuortin ABC:llä suoritetulla varikkopysähdyksellä tuli ikävä amerikkalaista palvelukulttuuria, kun tarjoilijatar nakkeli niskojaan ja ranskalaisia pitkin pöytää. Olikos se niin, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella?

Ensimmäisenä yönä koko Atlantin ylittänyt porukka heräsi ihmettelemään valoisuutta, pimennysverhoista huolimatta. Aikaero, tukkoinen nenä, raastava yskä ja maapallon pokkaus aurinkoa kohti piti meidät hereillä hyvän tovin. Onneksi Netflix-tili toimi Suomessakin.

Keskiviikkona piti hoitaa passin uusiminen alta pois, ja se kävikin erittäin kivuttomasti. Pääsin palveltavaksi reippaasti ennen varattua aikaa, ja koko homma oli paketissa muutamassa minuutissa. Amerikkalaiseen byrokratiaan ja siihen liittyvään papereidenpyörittelyyn jo valitettavasti tottuneena oli ihanan virkistävää, kun ei tarvinnut täyttää yhtään lomaketta, vaan tiedot tulivat suoraan maistraatin tietokannasta. Se on tätä nykyaikaa, katsokaas amerikkalaiset.

Torstaina alkoi juhannushulinat. Tai paremminkin antihulinat. Mökillä ei tarvinnut hötkyillä mihinkään. Ilma oli kuin morsian - jos morsian siis on kuivakka ja frigidi, mutta kuitenkin äärettömän kaunis ämmä. Varsinkin iltaisin piti hautautua vilttikasan alle ja öisillä huussireissulla kannatti vähän varoa, ettei liukastu kuuraan. Morsmaikku oli kuitenkin siedettävää seuraa, kun väänsi asenneruuvin samalle taajuudelle Radio Rockin kanssa.

Savusauna, tuo kiireisen ihmisen ihannekylpylä.

Rosvopaistia. Pikaruokaa.

"Fii foo faiv siks kukkas!"

Juhannuksen jälkeen alkoi kaikki tuntua taas kotoisalta. En unohtanut punnita vihanneksia kertaakaan, ja pussinkin muistin kassalla ostaa, jos sellaista ei ollut jo valmiiksi mukana. Oli mahtavaa pystyä maksamaan ostoksensa käteisellä ja tasarahalla, koska hyllyssä ilmoitettuun hintaan ei tarvinnut enää ruveta lisäilemään verohiluja.

Olin ehkä vähän unohtanut, mitä kaikkea kaipasinkaan. Ja kuinka paljon.

Ei jääty juhannuskokkoon makaamaan, vaan karavaani starttasi heti maanantaina kohti rannikkoa. Ihmettelin (hyvällä tavalla hei) Turkua ja fiilistelin Vaasaa. Muutamaan päivään sisältyi paljon hyviä ystäviä, uusia nähtävyyksiä, tuttuja juttuja ja Wasa by Nightless Night. Vain Pullon muuttuminen teinidiskoksi harmitti. Eivät suostuneet soittamaan edes Bon Jovia tai Kaija Koota, kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina.

Linnanneito, joka myöhemmin heittäytyi kivilattialle nuijasotimaan. Kaikui pikkuisen.

Raippaluodon silta.

Perheen ja ystävien kanssa suomeksi (savoksi) jutellessa ja siinä sivussa puolivillaisesti juttuja englanniksi kääntäessä tajusin, että mies ei ehkä koskaan voi tuntea minua ihan kokonaan. Ilmaisen itseäni suomeksi paremmin, enemmän, syvemmin, aidommin. Huumorikin on hieman erilaista, ja sitä jos mitä on hankala kääntää. Minä olen kyllä minä, molemmilla kielillä, ja tuo puolisko tuntee minut varmasti paremmin kuin kukaan muu, mutta on olemassa pieni osa persoonaa, joka jää hieman hämärän peittoon, vaikka palkkaisin maailman parhaan simultaanitulkin jokaiselle Suomen-lomalle. Hän ei ehkä koskaan täysin ymmärrä sydämessä asuvaa sisua.

Viimeisenä iltana, klo 21:01, kun kaupat olivat jo lukinneet ovensa, rupesi yllättäen tekemään mieli jopa Atrian jauhalihapizzaa (yäk sentään, Saarioista sen olla pitää). Reilussa kahdessa viikossa tuli herkuteltua niin paljon, että ähky kestää vähintään jouluun asti, mutta silti paljon jäi maistamatta ja haistamatta. Iittalat ja Marimekot jäivät tälläkin kertaa kauppaan, mutta aineettomia tuliaisia on siitäkin edestä. Muistoja.

Oli siellä matkalaukussa kyllä 22,9 kg:n edestä ihan rehellistä tavaraakin.

Käskekää minut nyt pois tästä koneen ääreltä, oikeasti

Pitäisi pakatasiivotajuostapääkolmantenajalkana. Pitäisi tehdä jotain aivan muuta, kuin puuduttaa persusta penkissä ja turruttaa aivoja sosiaalisella medialla. Tai tuijottaa World Cupia.

Ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, joka minua yhtään tuntee, että minulla on korkeakoulututkinto viimetippailusta. Oikein kunniamaininnoin, jos saan kehua. Nyt lapsen kanssa matkustaessa kohonnut stressitaso ja valmistelukutkutus kuitenkin on päässyt yllättämään. Se, ja yllättävän pitkä tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Olen siis yrittänyt hoitaa asioita pikkuisen valmiiksi ja välttää holtittoman pakkauszumban. Jopa monta päivää etuajassa.

Vaan iskipä flunssa. Veti veltoksi koko alkuviikoksi, jonka aikana alustavasti sekasortoinen talo pääsi räjähtämään käsiin. Villakoirista tuli jättimäisiä takkukasoja. Valmiiksi pitkä nurmikko muuttui rehottavaksi viidakoksi, jossa taisin nähdä vilaukselta jo itse Tarzanin heilumassa liaaneissa. Pyykkivuori veti vertoja Olympus Monsille.

Hyvät aikeet jäivät aikeiksi.

Olen kuronut menetettyä aikaa kiinni melko hyvin tuloksin. Villakoirat on kurhiloitu, viidakko raivattu ja vuori valloitettu, mutta nyt ei huvittaisi enää mikään. Tekisi mieli heittää summanmutikassa kamppeet kasaan ja suunnata lentokentälle. Luottaa siihen, että passit ja hammasharjat tulivat mukaan. Jättää puoliksi siivottu talo odottamaan kotiinpaluuta.

No harmi vain onneksi meille on tulossa kaveri talo- ja lemmikkivahdiksi, joten olisi kai ihan kohteliasta järjestellä mökki asuttavaan kuntoon ja huolehtia, että elukoilla on esimerkiksi tarpeeksi ruokaa. En voi siis heittää hanskoja tiskiin, ja lentokin taitaa lähteä vasta maanantaina, joten kentällä voisi käydä aika pitkäksi.

Taitaapa olla vielä kaiken lisäksi niin, että mies on sairastumassa nyt, juuri ennen ennenkuulumattoman pitkän (kolme viikkoa) loman alkua, ja lapsellakin oli vähän kuumetta viime yönä. Apulaiset saavat siis keskittyä täysillä paranemiseen ennen Atlantin ylitystä, ja minun vastuulle jää kaikki. Tarttis siis varmaan tehdä jotain (muuta kuin katsoa sateessa kirmaavia lihaksikkaita miehiä).

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että lapsi syö tuossa vieressä juuri lounasta ja hokee "fuk fuk fuk".

Ei, ei ketuta suunnattomasti, vaan kädessä on haarukka. Fork. Muita tourettemaisia sanoja ovat mm. fak (frog - sammakko) ja ef off (on off - päälle pois).

Vilkutellaan, jos nähdään Suomessa!

St. Louis

Lauantaiaamuna Kansas Citystä starttaa äänekäs autollinen naisia (tai autollinen äänekkäitä naisia...) kohti St. Louisia. Tämähän tarkoittaa sitä, että meidän täytyy katsoa Suomi-USA-finaali aikaisin sunnuntaiaamuna meidän sviitissä (ja Skype-yhteys kotiin, vihollisen leiriin, tietysti). Eiköhän siitä jotenkin selvitä.

400 kilometriä, nelisen tuntia. Isompi kartta.

Oma ensikosketus St. Louisiin tapahtui vuonna 2007, kun juututtiin Scottyn, Lumin ja Scottyn kaiken maallisen omaisuuden kanssa iltapäiväruuhkaan ohikulkumatkalla. Muutettiin mies ja tavarat Marylandista Kansasiin. 1720 kilometriä muutamalla pysähdyksellä yhden vuorokauden aikana. Ei jääty ihastelemaan nähtävyyksiä.

Seuraavan kerran St. Louis sattui matkan varrelle keväällä 2011, kun ajeltiin Chicagosta sitä kautta kotiin vanhempieni kanssa. Tällä kertaa pysähdyttiin kuitenkin ihan hotelliin, eikä I-70-tielle autojen sekaan. Vajaan vuorokauden aikana St. Louisia tuli tutkittua etana- ja lintuperspektiivistä.

Reilun 300 000 tuhannen asukkaan St. Louis (ja melkein 3 miljoonan asukkaan suurkaupunkialue) sijaitsee Missourin itäisellä rajalla, ihan Illinois'n kyljessä, Mississippi-joen varrella. Yksi kaupungin lempinimistä, Gateway to the West (Portti länteen), juontaakin juurensa St. Louisin historiaan tärkeänä Mississippin satamakaupunkina.

St. Louis on urheiluhullun unelmakaupunki. Löytyy NHL-jääkiekkoa (St. Louis Blues), NFL-jalkapalloa (St. Louis Rams) ja MLB-baseballia (St. Louis Cardinals). Meidän retkellä ei valitettavasti päästy nauttimaan näistä antimista, mutta myöhemmillä reissuilla Bluesin halli on käynyt tutuksi.

Ensimmäinen ja ainoa ilta vietettiin herkutellen meksikolaisella ruoalla ja sulatellen sitä kävelemällä ympäriinsä. St. Louis onkin kävelijäystävällinen kaupunki, ja downtownissa on kauniita puistoja käyskentelyä, istuskelua ja people watchingia varten. Kodittomia näkyi enemmän kuin Kansas Cityn downtownissa, mutta niinpä näkyi ihmisiä noin muutenkin.

Seuraavana aamuna löntysteltiin ihastelemaan St. Louisin kuuluisinta maamerkkiä.

The Gateway Arch.

Amerikansuomalaisen Eero Saarisen suunnitteleman ja 1960-luvulla rakennetun metallivenkulan yläosaan pääse "hissillä". Korkean- ja ahtaanpaikankammoisille siis oikein oiva kohde!

Tuonne piti ahtautua. Meikähobittikin joutui istumaan polvet suussa.

Onneksi meillä oli vielä vanha kamera käytössä. Muuten tässä olisi tarkka kuva allekirjoittaneen takamuksesta.

Ahdas kapseli nytkyttelee turistit junamuodostelmassa ratakiskoja pitkin neljässä tunnissa minuutissa kaaren huipulle. Matkan aikana voi ihastella rakennelman sisuksia, jos uskaltaa avata silmänsä.

Ylhäältä avautui muikeat maisemat St. Louisin ja Mississippi-joen ylle. Siinä vaiheessa, kun park ranger (puistonvartija?) kertoi, että kaaren yläosa voi huojua kovalla tuulella jopa lähes puolen metrin keikauksen, niin sehän rupesi heilumaan ihan urakalla. Ainakin minun mielestä.

Ehkä pelkästään minun mielestä, sillä normaaliolosuhteissa pytinki ei liiku mihinkään suuntaan. Neljän sentin heilahdukseen tarvitaan nimittäin 22 m/s:n tuuli.

Old Courthouse.

Busch Stadium, St. Louis Cardinalsin koti.

Hyi hyi hyi. Hyi.

Alas piti mennä samaisella kapselikyydillä kuin ylöskin. Kaaren alta paljastui museo ja kauppa, jossa kuultiin suomea. Kannattaa siis varoa, mitä siellä ensimmäisellä kotimaisella suustaan päästelee.

Arkkitehti ite.

Ennen kotimatkalle lähtöä pysähdyttiin paikassa, jossa olisi varmaan kannattanut käydä hakemassa rohkaisua ennen kaarelle kapuamista.

Anheuser-Busch-panimo.

Anheuser-Busch on Yhdysvaltojen suurin panimoyhtiö. Tuoteperheeseen kuuluu mm. Budweiser, Bud Light, Natural Light, Michelob, Busch ja Shock Top. Panimokierroksella pääsee tutustumaan itse panimoon ja sen toimintoihin, mutta myös hevostalliin, jossa osa maankuuluisista Budweiserin clydesdalenhevosista ja dalmatialaisista asustelevat.

Komia on aina komia.

Onko Olvilla tämännäköistä?

Siellä vilistää pari Bud Light -tölkkiä. Tällä linjastolla täyttyi 1950 kpl 12 nesteunssin (355 ml) ja 1650 kpl 16 unssin (473 ml) tölkkiä minuutissa. (Huhtikuu 2011)

Kierros on ilmainen ja avoin kaikenikäisille. Sen päätteeksi yli 21-vuotiailla on mahdollisuus maistella panimon tuotteita (tarjolla on myös alkoholittomia virvokkeita). Mielenkiintoinen kokemus, ja näyttäisipä siltä, että tulevana viikonloppuna kierrän tilukset ja ihastelen hevoset jo kolmannen kerran.

Huojuva torni saa jäädä väliin.

Kesäyön salmiakkiunelma

Tuliaisturkkarit tuli tuhottua taas melkein ennätysajassa. Itsehillinnästä ei ole pienintä haisuakaan kulmasta viettelevästi auki olevan salmiakkipussin edessä. Antaudun! Syön sellaisella hartaudella, että kitalaki on halki vähintään neljästä kohtaa. Pureksin, koska en malta odottaa seuraavaa, sopivan suolaista, mutta ah, niin makeaa, pyörylää. Rouskrousk, loppuivat, pirulaiset.

Ostinpa karkinhimoissani liput Suomeen. Kaipa siellä tulee muutakin kivaa tehtyä, kuin tuijoteltua taivaallisia makeishyllyjä.

Päästään nyt ensimmäistä kertaa kokeilemaan yhden vaihtopysähdyksen taktiikkaa (normaalisti kaksi) Suomeen lentäessä. En edes oikein viitsinyt tutkia muita vaihtoehtoja kuin American Airlines; maksan mieluusti vaikka pikkuisen ylimääräistä lyhyemmästä matka-ajasta ja vähemmästä vaihtostressistä. Näin jälkikäteen huomasin, että taisipa olla jopa edullisin vaihtoehto. Win-win. Win.

Jännityksellä jäämme odottamaan, millaista on lentää sylilapsen-ikiliikkujan kanssa tällä kertaa. Ei ole enää vauva, joka torkkuu suurimman osan matkasta - koneessa, kentillä, kantorepussa. Pitänee oikeasti harkita valjaiden ja hihnan ostamista!

Ei onnistu enää. Kentällä nukkuminen, eikä Deltalla lentäminen.

Ihanaa kuitenkin on, että meillä on nyt konkreettinen jälleennäkemispäivä. Mies ja lapsukainen pääsevät viettämään ihan ensimmäisen Suomi-juhannuksensa, ja minä ensimmäisen kuuteen vuoteen. Mökkijuhannuksen, savusaunan ja rosvopaistin lisäksi agendassa taitaa olla matkailuautoilua, Muumeja, Turkua (random fakta #98234: en ole koskaan käynyt Turussa!), linnaa, Vaasaa. Hullua Pulloa. Kavereita, sukulaisia. Salmiakkia, jäätelöä. Itikoita hysteerisenä karkuun juoksemista.

Kesä!

Ei viime tippa tapa

Vaikka kotiäiteily kuulostaakin varmasti hyvin leppoisalta work from/at home -duunilta, niin kyllä tämä tämmöiselle laiskottelijalle ja viivyttelijälle on välillä melkoisen haastavaa. Varsinkin tämmöisinä päivinä, kun pitäisi pistää talo vieraskoreaan kuntoon lemmikkivahtia varten, ja varmaan jotain kampetta voisi myöskin viskellä matkalaukkuihin.

Se kuuluisa viime tippa on ollut aina luotettava ystävä. Viime tipassa on luettu tentteihin, joista on saatu hyviä arvosanoja, viime tipassa on myös kirjoitettu joitakin täysien pisteiden esseitä. Mitäpä tuota turhia stressaamaan, siis! Nyt olen kuitenkin huomannut, että tuo viime tippa ei toimi enää ihan niin hyvin; vauvan kanssa joutuu ennakoimaan pikkuisen enemmän.

Olen tapojeni vastaisesti kerännyt listaa pakattavista tavaroista jo monta viikkoa. Matkalaukut ovat toki vielä kellarissa (lähtöön alle 24 h), mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Tai niin olen kuullut, sillä en ole oikein koskaan elänyt tuon sanonnan mukaan. Paljon olisi opettelemista.

Nyt olisikin tarvetta kotiäidin tuotannonohjausjärjestelmälle! Olisi hyvä, jos joku ohjelmisto laskisi esimerkiksi vapaan aivokapasiteetin ja suhteuttaisi sen käytettävissä oleviin tunteihin. Hukkaprosentti täytyy muistaa, sillä vikkelän ryömijän ja kurottelijan kanssa tehokkaita työtunteja ei ole kovinkaan montaa. Vaikka jätin tälle päivälle vain kylppäreiden pesun, pakkaamisen ja lääkärikäynnin, joihin menee yhteensä ehkä noin kolme tuntia, niin kun yhtälöön lisätään tuo vahdittava ja ruokittava, tuleekin tehtävästä haastava. Mistään en pysty repäisemään kolmea perättäistä työtuntia; en ainakaan ennen, kuin daddy tulee kotiin. Hankalaa on, varsinkin tämmöiselle etanalle, joka on tosi huono aloittamaan mitään, ja alkuun päästyään tekisi mielellään homman kerralla loppuun.

Nytkin kirjoitan mieluummin tyhjänpäiväistä blogimerkintää, kuin kuuraan kylppäreitä.

M.O.T.

*****

Koska meidän joululoma voi olla pikkuisen täyteen buukattu, niin toivottelen varuilta jo nyt oikein iloista joulua ja onnekasta uutta vuotta sinne ruudun toiselle puolelle! :)

Stressi

Miten voi "kotiinlähdöstä" tulla tämmöinen stressi? En ole varmaan koskaan ollut näin hyvin valmistautunut ennen reissua. Pakkaaminen jää varmasti viimeiseen iltaan kuten normaalistikin, mutta matkavakuutukset on kunnossa, pankkiasiat järjestetty, lemmikkien hoito hoidettu, lentokenttähotelli varattu ja joululahjatkin hommattu. With time to spare! Enää pitäisi sumplia siirtyminen lentokentälle täällä päässä, ja sit se olis siinä.

Mutta silti jokin jännittää. Ehkä vauvan kanssa matkustaminen tuo sen verran lisäkutinaa, että kaikkea joutuu miettimään vähän enemmän. Kyyti lentokentälle ei onnistu ihan tuosta vain, sillä autossa pitää olla turvaistuin. Käsimatkatavaroiksi ei riitä enää matkatyyny ja kirja. Nyt pitää olla vaippaa, ruokaa, vaihtovaatetta. Ja niin edelleen.

Sitten toisaalta kutittelu voi johtua tästä älyttömästä innosta. Voin verrata tätä vain kauan odotettuihin kyläilyihin S:n luo silloin joskus. Miten odotankaan sitä hetkeä, kun isovanhempani tapaavat ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa ensimmäistä kertaa. Aika iso juttu, meille kaikille! Jouluinen Suomi kuulostaa myöskin melkoiselta unelmalta saunoineen ja ruokineen. Mmm. Lumessakin olisi kiva möyhiä, vaikka maanantainen -7 celsiusta tuntui jo ihan liian kylmältä.

Onneksi nyt on taas joulukuiset 10 astetta plussaa.

Chicago

Mieleeni muistui, että käytiin vuosi sitten Chicagossa, enkä ole siitä juuri mitään tänne kirjoitellut, vaikka taisin luvata. Oho. No näin vuosipäivän kunniaksi olisi kai ihan soveliasta vihdoinkin matkapäiväkirja toteuttaa, vaikka aika on blurrannut yksityiskohtia aika sumeilematta. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän talokaupat olivat sopivasti tauolla katon uusimisen vuoksi juuri, kun lähtö Chicagoon koitti. Retki Lake Michiganin rannalle toi tervetulleen tauon talostressistä, ja olihan noita vanhempiakin tietysti ihan kiva nähdä pitkästä aikaa.

Reilun 800 kilometrin matka alkoi puolenyön aikoihin lämpöisestä Kansas Citystä. Minä nappasin ekan ajovuoron, joka kyllä tyssäsi jo vajaan tunnin päästä siihen, kun auto alkoi temppuilla (tuntui hyytyvän tielle), enkä uskaltanut nössönä ajaa. Eka stoppi olikin huoltoasema, josta ostettiin jotain bensanpuhdistajaa, jota sitten liruteltiin tankkiin toivoen parasta. Edessä oli kuitenkin vielä vähintään kahdeksan tuntia tien päällä, ennen kuin oltaisiin O'Harella.

Auto tuntui virkistyvän litkukäsittelystä, joten mooooooonta tuntia myöhemmin pääsimme kuin pääsimmekin perille Kansas Cityä paljon vilpoisamman Chicagon laitamille. Vanhempien lento oli vielä jossain Kanadan päällä siinä vaiheessa, joten me pistettiin auto parkkiin ja mentiin Terminal 5:een lounaalle (McDonald's) ja virvokkeille (kaljalle). Hyvin valvotun yön jälkeen olo oli vähän nuutunut siinä vaiheessa, kun SAS:n kone vihdoin laskeutui puoliltapäivin ja päästi sisuksistaan kaksi suomalaista matkaajaa.

Junailtiin itsemme ensin hotellille, joka sijaitsi kävelymatkan päässä monista nähtävyyksistä, kuten Willis Towerista (ent. Sears Tower). Käytiinkin ekana iltana syömässä chicagolaista deep-dish pizzaa mustan torninmöhkäleen lähellä. Pizza ei ollut mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kyllähän tuota nälkäänsä söi.

Willis Tower sen sijaan meinasi räjäyttää allekirjoittaneen korkeanpaikankammoisen tajunnan jo sitä jalat tukevasti maassa katsellen. Seuraavana päivänä tepasteltiin katsomaan, miltä Chicago näyttää 412 metrin korkeudesta, ja voin tunnustaa, että pelotti. Ostettiin aulasta CityPASSit, joiden sisältöä hyödynnettiin parhaamme mukaan pidennetyn viikonloppureissumme aikana, ja jonotettiin hissiin. Koululaisryhmän perässä. Oh joy.

Skydeck on ihan ympäriinsä katettu, joten mikään pahin mahdollinen painajainen se ei ollut. Paitsi ne lasiparvekkeet. Ja niillä hyppivät koululaiset. Vastustelin parvekkeiden lähellekään menemistä mahdollisimman kauan, mutta käytin lopulta molempia jalkoja lasin päällä noin nanosekunnin ajan, koko ajan seinästä tiukasti kiinni pitäen. Voinpahan sanoa, että kokeilin!

Suosittelen kyllä Willis Toweria kaikenkarvaisille ja -kammoisille ihmisille; on sieltä sen verran huikeat näkymät. Me nähtiin sateinen ja sen vuoksi melkoisen harmaa Chicago, mutta komia oli sekin!

Parin seuraavan päivän aikana käveltiin jalat kipeäksi, lähinnä museoissa, mikä olikin oikein mainiota sadekelin ajanvietettä. CityPASSilla saatiin sisäänpääsyt The Field Museumiin, Shedd Aquariumiin ja Adler Planetariumiin. Enempää ei ehditty näkemään, vaikka passissa olisikin ollut vielä yksi lippu jäljellä (John Hancock -torni tai tiedemuseo).

Varsinkin kaksi ensiksi mainittua olivat aivan uskomattomia kokemuksia. The Field Museumissa meillä loppui jo aika ja puhti kesken; näkemistä nimittäin riitti! Tehtiin se virhe, ettei varattu museolle koko päivää, sillä sen verran sen läpikoluaminen vähintään vie. Juostiin osa näyttelyalueista läpi, ja osa taisi jäädä näkemättä kokonaan, sillä jotkut veivät aikaa kiitettävästi kiinnostavuutensa vuoksi. Dinosauruksia ja alkuasukkaiden tekeleitä tuli tutkittua jo melkein mikroskoopilla.

Meidän vanha kamera, jolla reissun kuvat napsimme, on sen verran surkea, että museokuvista ei saa oikein mitään selvää, joten en edes viiti niitä tähän yhteyteen liimailla. Pitänee tehdä uusi reissu USA:n Lahteen, ihan vain parempien kuvien toivossa.

Kaiken kaikkiaan tämmöisen pintaraapaisun jälkeen Chicagosta jäi todella positiivinen kuva. Downtownissa tietää olevansa suurkaupungissa, kun ympärillä nousee toinen toistaan korkeampia rakennuksia, ja L-junan kolina ja kalina muistuttaa toimivasta julkisesta liikenteestä. Downtownissa tuntuu myös pääsevän kävellen vaikka minne, mm. Soldier Fieldille katsomaan amerikkalaista jalkapalloa. Jos ei pääse, niin juna vie.

Chicagossa ei tullut mitenkään ahtaanpaikankammoinen (jopas näitä kammoja nyt riittää!) olo, vaikka melkoisen muhkeita rakennuksia ympärillä olikin. Olen käynyt New Yorkissa pari kertaa, ja Manhattanilla oli hankalaa kuvitella olevansa missään muualla kuin jättimetropolissa. Vaikka Chicago on USA:n kolmanneksi suurin kaupunki, siitä välittyi jotenkin tuttu ja turvallinen keskiläntinen kotoisuus. Lake Michigan toi avaruudentuntua kaupunkiin, eikä keskustakaan tuntunut niin tukkoiselta ja kiireiseltä, kuin olisi voinut kuvitella.

Suunnistaminen ei ollut tämmöiselle suuntavaistottomalle yhtä vaivatonta kuin esimerkiksi New Yorkissa (ja Kansas Cityssä!), sillä iso osa normaalisti numeroiduista kaduista oli nimetty, ja numerot alkoivat vilistä silmissä vasta vähän kauempana keskustasta. Eksyminen on silti aika hankalaa, sillä eräskin jykevä maamerkki (Willis Tower, tietenkin...) on melko helppo paikantaa. Kartta ja puhelimen GPS:kin ovat hyödyllisiä. Ja hyvän suuntavaiston omaava mies. Semmoinen kannattaa pakata mukaan.

Yksi reissun kohokohdista oli ehdottomasti myös blogiystävän Pilvin tapaaminen ihan livenä. Chicagossa on käsittääkseni melko paljon suomalaisia, enkä yhtään ihmettele, miksi. Kaupungilla on tarjottavanaan ihan kaikkea, kuten esimerkiksi NHL-lätkää. Tuomo Ruutukin siellä ennen asusteli, nykyisellään pitäisi tyytyä johonkin Sami Lepistöön. No, Tuomo taisi mennä taannoin naimisiin (niin muistaakseni menin minäkin), joten asukoon missä tahansa.

Niin mistäs minä olinkaan äsken kirjoittamassa?