Ulkosavolaisen joulukalenteri: 1. luukku

Huhheijaa, onpahan ollut vuosi. En tiedä, oletteko seuranneet uutisia tai kurkanneet ulos, mutta siellähän on maailmanlaajuinen pandemia menossa! 2020 on ollut pisin vuosi ikinä, kun taas toisaalta tuntuu, että vastahan meidät lähetettiin töistä kotiin koronaa karkuun. Ja se oli maaliskuussa.

Joku saattaa vielä muistaa minut reilut 10 vuotta sitten Kansasiin lennähtäneenä Lapinlahden lintuna (tai ruisleipäsistä), vaikka blogi onkin ollut täysin hiljaa kohta vuoden päivät. Olen ollut sen verran onnekkaassa asemassa, että olen voinut tehdä kotoa käsin töitä melkein koko koronakriisin ajan, ja vaikka minulla on ollut ikävä kirjoittamista tai mitä tahansa muuta luovaa tekemistä, koko päivän näyttöä tuijottaneena zombiena on ollut vaikea saada itsestä iltaisin mitään irti. 

Tässä olisi nyt kuitenkin oiva uhka ja mahdollisuus koota koronavuoden (hyvin vähäiset...) tapahtumat yksiin kansiin perinteisen joulukalenterin muodossa. 

Aloitetaan nyt vaikka siitä, että meillä on kaikki hyvin, fyysisesti ja henkisestikin, vaikka välillä jälkimmäisestä hyvinvoinnista ei ole voinut olla aivan varma. Siihen osannee moni samaistua. Keväällä korona-ahdistus oli huipussaan, kun Kansasissa tai erityisesti Kansas Cityssä ja näissä meidän lähiöissä pistettiin paikat kiinni, koulut mukaan lukien, välttämättömiä palveluita (kuten ruoka- ja hei, viinakaupat) lukuunottamatta tartuntapiikin välttämiseksi. Kotona neljän seinän sisällä oleminen tuntui vankilalta, vaikka samalla sitä yritti tiedostaa, että olimme (ja olemme) todella onnekkaita, kun molempien työpaikat ja samalla perheen elanto säästyivät ja säilyivät ennallaan. Ja meillä on sentään piha, jossa pystyi oleskelemaan. Ja mökki.

Se keväällä vältetty hyökyaallonharja on nyt sitten valitettavasti ihan nurkan takana, mutta nyt koko tilanteeseen on jo aika turtunut. Rajoituksia kiristetään luonnollisesti taas, mutta olen yllättynyt, ettei menty niin ahtaalle kuin keväällä. Ravintolat ja baarit saavat olla edelleen auki, vaikkakin vain kymmeneen asti rajoitetulla asiakasmäärällä, hallitseva Super Bowl -mestari (!!!!!!!!) Kansas City Chiefs saa jatkaa 25% yleisökapasiteetin edessä pelaamista, meidän kaupungin alakoululaiset käyvät fyysisesti koulussa, vaikka yläaste ja lukio palasivat eilen täysin etäopetukseen, eikä maskipakko enää edes tunnu missään, kun niiden käyttöä on tässä kesästä asti opeteltu.

Mie en enää romaha, kun joku suunniteltu juttu peruuntuu. Se nyt on vain #2020, eikä sille voi mitään. Tänä vuonna on jäänyt niin monta juttua tekemättä ja kokematta, mutta perhe ja ystävät ovet terveitä, ja siitä pitää olla kiitollinen. Harmittaako mummon ja ukin peruuntunut Kansasin-reissu, kun ei olla nähty yli vuoteen? No todella. Entäs se, ettei päästy huptsujen tyttöjen kanssa kesäkuussa Montrealiin katsomaan, kun Bottas voittaa formulat? Eipä vissiin. Kyllä välillä saa ärsyttää, ihan luvan kanssa. Onneksi teknologia on nykyisin mitä on, ja ahdistusta on pystynyt purkamaan pitämällä virtuaalisia häppäreitä ystävien kanssa. Ja satunnaisesti myös pukeutumalla milloin miksikin Tiger Kingin hahmoksi.

No emmää nyt sitte tiedä, onko tämä lopulta mulle mitenkään epänormaalia käytöstä.

Mitä teille kuuluu? Onko korona myllertänyt elämää tavalla tai toisella? Oletteko harrastaneet yhden hengen naamiaisia?

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 14. luukku

Näpyttelen tätä jälleen kerran autossa. Meidän joulukuiset viikonloput ovat olleet vähän hulinaa täynnä, eikä tämäkään viikonloppu ole poikkeus. Olemme matkalla ystävysten luo Missourin puolelle viettämään tänään ensin vähän synttäreitä, ja huomenaamuna suuntana onkin sitten Arrowhead Stadium. Toivottavasti ääni ei jää tällä kertaa sille reissulle. Go Chiefs!

Lapset menivät anopin ja appiukon luo yöksi. Siellä on serkkuseuraakin, joten tulee varmasti kiva ilta. Toivottavasti osaavat olla nätisti.

Naperot onnistuivat olemaan tänään yhtä aikaa kilttejä ja huonosti käyttäytyviä. Halusivat auttaa kotitöissä, mutta siinä kävi tietysti niin, että halusivat auttaa tasan samassa hommassa, eli imuroinnissa. 

Eipä tämä avuliaisuus kuitenkaan kummunnut mistään luonnollisesta hyväsydämisyydestä, ehei, vaan halusivat, että meidän tonttu kertoisi Joulupukille, kuinka hienoja ihmistaimia he ovat. Ennen mummolaan lähtöä meidän neiti kävi vielä viemässä tontulle piirustuksen, jonka halusi Korvatunturille kuljetettavan.

No, tulipahan lattiat imuroitua, vaikkakin sitten (nyrkki)tappelun kera.

Ai niin. Tein viimeinkin piparitaikinan.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 8. luukku

Olipahan hillitty heppakärriajelu, ainakin naapureiden valopanostuksen osalta. Muuten meillä oli kyllä hauskaa, sillä lasten serkut liittyivät seuraan. Ääntä siis riitti kavioidenkopseen lisäksi.

RIP viimevuotinen valosaaste.

Komeat konit.

Kerronpa vaan, ettei ehkä ollut ihan paras idea pakata kuppitolkulla kahvia mukaan iltakahdeksalta alkavalle retkelle. Valvottiin viime yönä kolmeen, ja tänään piti herätä reippaana tekemään punajuurilaatikkoa Kansas Cityn suomalaisten itsenäisyyspäiväjuhliin, jonne olemme parhaillaan matkalla. Pitäisi pikkuhiljaa uskoa, ettei sitä enää ole ihan viime kevään kananpoika, joka jaksaa kukkua yöt ja kiekua aamulla.

Kukaan ei oksentanut

Ei pitäisi nuolaista, ennen kuin tipahtaa. Maaliskuun alussa hehkutin saapunutta kevättä, mutta Jaskan marjat - eihän täällä ole edelleenkään puissa lehtiä. Viikonloppuna satoi lunta. Taas kerran.

Eipä se muuten olisi juurikaan haitannut (ainakaan paljoa...), mutta kun mökillä oli tarkoitus järjestää ystävän yllätyssynttärit tyttöjenillan muodossa. Vielä torstaina, kun kävimme tekemässä mökillä huolto- ja tarkastuskeikan, keikuttiin hellelukemissa. Perjantai-illalle ja lauantaille luvattiin sitten jo lunta ja jäätä, ja osaa pirskeisiin osallistujista, itseäni mukaan lukien, huolestutti mahdollisesti jäisillä ja mutkaisilla pikkuteillä ajelu. Kesärenkaat joka kelin renkaat alla.

Torstai-illan tunnelmia.

Mökki ja sauna valmiina viikonlopun viettoon. Joku oli käynyt tiputtamassa rantaan ison kalanraadon, joka ei ollut aivan välttämätön lisä.

Viime viikon lämpöaalto tuntui niin mahtavalta, mutta samalla myös melkoiselta kettuilulta. Kävimme torstaina mökkimatkalla Lawrence Beer Company -panimolla syömässä. Istuimme täpötäydellä patiolla, jossa soi livemusiikki. Tuuli kyllä niin kovasti, että hiukset meinasivat lähteä päästä, mutta muuten oli oikein leppoisaa. Samainen patio oli lauantaina tyhjä. Vain kova tuuli oli läsnä.

Perjantaina sääennuste näytti jo hieman paremmalta. Ei puhuttu enää mittavista lumimääristä, tai hengenvaarallisista olosuhteista, mutta viimaa ja pakkasta oli luvassa. Onneksi se ei saunassa haittaisi.

Scotty, joka on yleensä todella huono menemään yksin yhtään minnekään (paitsi töihin, jee...), läksi perjantaina töiden jälkeen entiseen yliopistokaupunkiimme Emporiaan keikalle synttärisankarin miehen kanssa, joka oli järjestänyt koko mökkireissun yllätyksenä vaimolleen. Vaikka Scottyn miniloma ei ollut alunperin ollenkaan riippuvainen synttäriylläristä, saimme punottua sen ansiosta vielä hämmentävämmän juonen, sillä Scotty toisi lauantaiaamuna pahaa-aavistamattoman sankarin ensin meille Kansas Cityyn, eikä suoraan mökille.

Minä vietin lämpöisän perjantain lasten kanssa puuhastellen. Neitokaisella ei ollut koulua, joten kävimme kaupassa ostamassa ulos virikkeitä ja illaksi vähän leffaherkkuja. Lapset riehuivat pihalla monta tuntia saippuakuplia jahdaten, ja vaikka pelkäsin etukäteen apokalyptisiä tappeluita, pieniä kärhämiä lukuunottamatta molemmat olivat kuin enkeleitä. Jopa tuo meidän uhmaikäinen, joka huutaa parhaillaan vieressä naama punaisena, koska ilmeisesti laitoin letun päälle hilloa väärin (?). Pahin jännitysmomentti oli se, kun kylmää ilmaa edeltänyt ukkosrintama kulki niin sen valtatien poikki, jolla daddy ajeli, kuin myös meidän talon yli, nakellen verrattain isojakin rakeita ikkunoihin ja kattoon. Selvittiin kuitenkin ilman vahinkoja. Ja tornadoja.

Olin tarkastamassa puhelimesta kauppalistaa, kun kaveri päätti tulla poseeraamaan.

Leffaillan jälkeen peittelin lapset meidän sänkyyn, sillä olin luvannut, että voisimme "retkeillä" siellä yhdessä yön yli. Tulin itse vielä alakertaan huokaisemaan ja nauttimaan hiljaisuudesta. Ja leipomaan marjapiirakan, jota en ollut ehtinyt päivällä tehdä. Puolen yön aikaan yläkerrasta kuului yökkäilyä ja yskimistä. Nousin rappuset ennätysvauhtia ja löysin kyyryssä istuvan puoliunisen tytön, jonka hiuksissa oli spaghettia.

Vein tärisevän lapsen kylpyyn ja petivaatteet tyynyjä ja peittoja myöten pesukoneeseen. Siirsin nukkuvan pienen miehen omaan sänkyynsä ja rauhoittelin potilasta. Pumppasin parvisängyssä normaalisti nukkuvalle tytölle ilmapatjan lattialle ja pari tuntia siivoiltuani ja käsiäni hysteerisesti pestyäni menin itse vierashuoneeseen, sillä meidän makuuhuone oli taudin nollapiste. Pelkäsin, että pienempi lapsi alkaisi oksentaa, joten siirsin hänet viereeni, jotta kuulisin varmasti, jos niin kävisi. Lähetin Scottylle viestin meidän sairastuvalta, jotta siellä päässä tiedettäisiin, että oli valitettavasti mahdollista, että minä en voisi osallistua tyttöjeniltaan, ja riennoille olisi löydettävä joku muu paikka kuin meidän mökki. Kuulostelin oloani ja heräilin vähän väliä kuuntelemaan lasten tasaista ja unista tuhinaa.

Kukaan ei oksentanut.

Heräsin ennen kahdeksaa siihen, kun potilas lauleskeli ja pyysi vettä. Ja ruokaa! Minulla oli edelleen hyvä olo, ja koska koko edellisen päivän pöpöjä siskoltaan saanut pieni mieskin oli terve, luotin siihen, että selvisin säikähdyksellä. Synttärisuunnitelmat pysyivät entisellään, ja kymmenen jälkeen meidän keittiössä istui hyvin hämmentynyt naisihminen, jolle mies oli antanut listan pakattavista tavaroista. Sankaritar tiesi sen verran, että tulisi viettämään illan naisseurassa, sillä mies oli kehottanut terottamaan sakset...

Puolen päivän aikaan olimme Lawrence Beer Companylla sankarin miehen tarjoamalla lounaalla, ja sieltä jatkoimme viiden naisen voimin matkaa pohjoiseen mökille harmaassa ja sateisessa, lopulta lumisessa säässä. Hello Kitty -ilmapallo ja sateenkaarikakku toivat kuitenkin väriä päivään, samoin kuin vähintäänkin värikkäät persoonat. Nauroimme ja itkimme, saunoimme ja kuuntelimme ihan kamalaa ja kamalan ihanaa musiikkia. Minä kävin jopa "uimassa" (eli hyppäämässä 8-asteiseen veteen pariksi sekunniksi) kahdesti.

Kukaan ei oksentanut.

Maalari maalaa taloa - pelkuri ei

Viimeinenkin matkalaukku on nyt purettu! Rasti seinään!

Vielä pari viikkoa sitten taivaalta tuli jäätä ja lunta, ja koulut olivat päivätolkulla kiinni. Sen jälkeen Kansasissa on kuitenkin ollut kovin keväistä viikon ajan, ja tekisi mieli mennä tonkimaan pihaa, kaataa puita, istutella uusia, ja maalata rakeiden kolhimia räystäslautoja, ennen kuin ne lahoavat paikoilleen. Vaikka viimeisin kuulostaa aika helpolta ja nopealta hommalta, niin lautojen maalaaminen onkin hieman kinkkistä, sillä meidän torppa ei ole ihan matalimmasta päästä, eikä meillä ole niin korkeita tikkaita, että katonrajaan yltäisimme. Eipä sillä, että sinne kumpikaan uskaltaisi kiivetä, meikäläinen varsinkaan.

Koska meidän pitänee joka tapauksessa nakittaa joku tekemään homma meidän puolesta, niin tulipa semmoinen juttu mieleen, että samallahan sitä voisi vaihtaa talon väriä... Pienellä lisävaivalla! Harmi vain, etteivät rahalliset rahkeet todellakaan riitä tällä hetkellä kokonaisen maalariarmeijan palkkaamiseen. Jos en olisi tämmöinen pelkuri, niin talohan olisi jo maalattu, sillä sainhan idean jo viikko sitten.

Rajoitteista huolimatta olen selannut inspiraatiokuvia netistä, ja pakkomielle vain kasvaa. Voihan hemmetti.

Kevät on tullut sisällekin. Pitkään kukattomana mököttänyt orkidea kasvatti uuden kukkavarren.

Kukkasia löytyy lisääkin. IKEAn aletuoli pääsi meille kukkapöydäksi.

Pitänee yrittää työntää mahtipontiset urakkahaaveet taka-alalle ja nauttia lämpenevistä ilmoista ja kohta hiirenkorville puhkeavista puista. (Tai sitten alan lotota ihan tosissaan.) Kevät on ihan parasta aikaa ulkoilla, kun ei ole vielä liian kuuma, eivätkä ötökät kiusaa. Uimakausikin on jo aloitettu mökillä - neljäasteisessa vedessä. Kai tässä joten kuten pärjätään, vaikkei talo uutta maalihuntua tänä keväänä saisikaan.

Käytiin lauantaina pelaamassa koko perheen (miinus hepulikoira Sisu ja kissat) voimin frisbeegolfia.
Tai Scotty pelasi, ja minä räpiköin pusikoissa. Miten voikin ihminen olla näin lahjakas kaikenlaisissa heittolajeissa?!

I'm Back!

On hieman hassua ajatella, että olen joskus aikoinaan perustanut IRC-Galleriaan ryhmän nimeltä Jahkailu, jotta voisin lisätä sen harrastuslistalle. Oi, kyllä.

Pelkästään tällä viikolla olen hetken mielijohteesta väsännyt sohvan taakse hyllykön IKEA:n puisista laatikoista ja lätkinyt takan laatoituksen päälle portaikkoprojektista ylijääneitä vinyylilautoja, vaikka en ollut edes oikeastaan varma, pysyisivätkö ne siinä. Molempiin kohteisiin meillä (minulla...) oli alunperin aivan erilaiset suunnitelmat - sohvan taakse oikein piirustukset - mutta näin kävi. Ihan ilman mitään jahkailua.

Jälkeen. Kai tuohon voisi vielä listatkin laittaa. Joskus.

Ennen.

Hyllykkö ja tyynyjä rakastava koira.

Vaikka arjen aikataulutus koostuukin nykyisin pelkästään lapsen kouluun viemisestä ja sieltä hakemisesta, keksin kyllä kaikenlaista puuhaa siihen välille. Rehellisyyden nimissä on toki mainittava, että suurin osa ajasta menee aivan tarpeettomaan haahuiluun, mutta jahkailua en enää harrastuksiini lukisi. Päikkärit kyllä pitää paikkansa edelleen. Tai niistä haaveilu.

Jep...

Hätiköidyn supertehokkuuden tasapainoksi meidän makuuhuoneen lattialta löytyy edelleen Suomen-reissun jäljiltä purkamaton matkalaukku, jossa on periaatteessa puhtaita vaatteita, mutta koska ne ovat olleet laukussa jo viikkotolkulla, niin ne pitäisi varmaan pestä ennen hyllyille laittamista. Purkaisin mieluummin vaikka jonkun väliseinän kuin matkalaukun. Mikähän ihme siinä on niin kamalan vaikeaa? Pitäisiköhän perustaa IRC-Galleriaan ryhmä nimeltä Matkalaukkujahkailu?

Siirsin toissapäivänä Suomi-kuvat tietokoneelle. Toivoa siis on, että saan ne jossain vaiheessa käytyä läpi ja julkaistua joitakin otoksia blogin puolella. Olympialaisetkin loppuvat kohtsillään. Meillä oli aivan uskomattoman mukava loma, josta varmaan kannattaisi kirjoitella jotain ylös, ennen kuin unohdan sen koskaan tapahtuneenkaan. Muistan kyllä ikuisesti jonkun teininä tehdyn mokan, mutta kaikki muu meinaa unohtua. Kuten nyt esimerkiksi blogin kirjoittelu.

Pojat on poikia...

Koko rautakaupalle kävi taas kerran selväksi, mikä kuopuksemme nimi on. Aika monta kertaa jouduin hylkäämään ostoskärryn ja spurttaamaan räkäisesti nauravan karkulaisen perään. Karkulaisen, joka kiipesi juuri sinne parvelle, jossa luki "NO CHILDREN" ja veti hyllystä kamaa alas sen kun kerkesi. Huoh.

Onneksi tuo osaa olla suloinenkin. Muuten saattaisin palauttaa.

Eräs vanhempi herrasmies huomasi enimmäkseen henkisen mutta hieman fyysisenkin titaanien taistelumme ja kulki vierellämme kassoille asti blokaten kärryllään karkkihyllyt, joita kohti napero yritti tehdä täsmähyökkäyksiä. "Minulla oli kaksospojat. Tiedän, millaista se on."

Niin paljon kuin hänen elettään arvostinkin, niin väkisinkin tuli jälleen kerran mieleen, kuinka poikien perseily on jotenkin hyväksyttävämpää. Joka paikkaan kiipeilevän/juoksevan/pomppivan Tarzanin äidille vinkkaillaan silmää ja sanotaan, että "Boys... Am I right?" Kolme vuotta sitten saman ikäisen tytön äitinä en muista saaneeni sympaattisia katseita, vaan kaupan lattialla huutojoogaavaa lasta vilkuiltiin nenänvartta pitkin. Samoin kuin uhmailuun täysin väsynyttä äitiä. Etkö nyt oikeasti saa lastasi kuriin?

Viisivuotias huutojoogaa paljon vähemmän kuin kaksivuotias. Ja pysyy tarpeeksi pitkään paikoillaan kuvan ottamista varten.

En yhtään kiellä, etteivätkö vanhan kansan uskomukset tyttöjen ja poikien eroista pitäisi yleisellä tasolla ainakin osittain paikkaansa. Yksilötasolla on kuitenkin sanottava, että meidän tyttökin oli aivan yhtä hurja kiipeilemään ja riehumaan kaksivuotiaana. "Tyttömäisyys" on tullut esille vasta paljon myöhemmin, mm. itse päätetyn pukeutumisen ja tietoisesti valittujen ja varmasti alitajuisestikin ympäristön muokkaamien mielenkiinnon kohteiden myötä. Minulla kesti paljon pidempään innostua korkkareista ja meikeistä. Parikymppiseksi asti. 

En tiedä. Ehkä olen unohtanut. Ehkä kohdalle sattunut otanta ei kuvasta koko totuutta. Jotenkin vain tuntuu, että pienestä pitäen meille opetetaan, että pojat saavat olla vähän luvan kanssa villejä, koska he ovat poikia

Eräs nimeltämainitsematon istuva presidentti voitti vaalit, vaikka jäi ennen äänestystä kiinni naisten sukupuolielimiin kajoamisella uhoamisesta. Se kuitattiin miesten pukuhuonepuheena. Isotkin pojat, aikuiset miehet, ovat poikia, ja se siitä.

Huono käytös on huonoa käytöstä, löytyipä jalkojen välistä mitä tahansa. Aion olla, ja toivottavasti jo olenkin, aivan yhtä tiukka vanhempi molemmille lapsille. En halua ainakaan tietoisesti kasvattaa lapsiani eri tavalla, mutta tämä nyt voi taas olla jälleen kerran niitä juttuja, että kymmenen vuoden päästä teinin ja esiteinin äitinä nauran paskaisesti tämänhetkisille harhatiedoilleni. Ehkä kaikki stereotypiat pitävätkin paikkansa, ja minä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun haluan murtaa myyttejä ja jääräpäisesti ajatella lapsiani yksilöinä, en sukupuolensa edustajina.

Ehkäpä joudun vaatimaan tytöltäni enemmän, sillä hän joutuu todennäköisesti tekemään enemmän töitä ja kestämään (vähintään) tytöttelyä saavuttaakseen unelmansa, varsinkin jos hän pyrkii ns. miesten hommiin. Jää nähtäväksi. Ehkä yhteiskunnan asenteet ja valta-asetelmat muuttuvat seuraavan 15 vuoden aikana. Suunta ei valitettavasti tällä hetkellä näytä lupaavalta. Sen eteen haluan kuitenkin tehdä kaikkeni, ettei kumpikaan, tyttö tai poika, koskaan ajattele, että on oikein tarrata kiinni toisen ihmisen kroppaan ilman lupaa. Olivatpa he sitten perusduunareita, toimitusjohtajia, kotiäitejä tai -isiä, taviksia, julkkiksia tai presidenttejä.

Eikä kaupassa riehuta.

Tuuliviiri rauhaton

Heinäkuu meni jotenkin sumussa. Haaveillen milloin erakoitumisesta ja talon rakentamisesta keskelle ei mitään, milloin yli satavuotiaan puutalon ostamisesta läheisen kaupungin eläväisestä keskustasta, milloin tämän nykyisen asumuksen remontoimisesta. Olen kriiseillyt paikalleen jämähtämisestä, kokenut tämän lähiöelämän jotenkin välimallin olemiseksi ja elämiseksi. Rauhallista on, mutta ei tarpeeksi rauhallista. Kävellen pääsee kauppaan, mutta ei kaupoille. Kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin, mutta silti... Tätäkö tämä nyt sitten on, aina ja ikuisesti? Tiedättehän?

Ehkä minulla on kolmenkympin kriisi.

Juhlistettiin heinäkuun 9. päivä 8-vuotista avioliittoa Moscow Mule -drinkeillä.
Ilman mitään kriisejä.

Vaikka on tehnyt mieli tehdä vaikka mitä radikaalia, en ole ostanut urheiluautoa, lävistänyt napaani, tatuoinut otsaani, en edes värjännyt hiuksia. Olen iloinnut elämästä, perheestä, ystävistä. Kuten jo sanoin, kaikki on periaatteessa hyvin, todella hyvin.

On kuitenkin ollut vähän pelottavaa tajuta, kuinka syvällä juuret alkavat tässä maaperässä olla. Eikä pelkästään oma juurakko, vaan jälkikasvunkin. Isompi lapsi on jo sen ikäinen, että on ihan oikeasti oma persoonansa, eikä vain meidän vanhempien jatke. Rakentaa omia elämänmittaisia muistoja - aloittaa kohta varsinaisen koulutaipaleenkin! Vaikka itse tekisi mieli repäistä ja myllätä elämä mullinmallin, se ei ehkä olisi ihan reilua noille naperoille. Ei varsinkaan pelkästään sen takia, että äitiä vähän kyllästyttää.

Mökillä ei ahdista!

Mutta sitten toisaalta. Jos isompia muutoksia haluaa, niin nyt olisi ehkä nimenomaan siihen paras aika, kun lapset ovat verrattain pieniä, eivätkä vielä teini-ikäisiä jurrikoita, joilla on vankka ja todennäköisesti erittäin rasittava kaveripiiri. Harmi vain, etten ole vieläkään voittanut lotossa, ja se unelmien puutalo on liian kallis. Niin, ja työprojektikin lopetettiin maanantaina ihan puun takaa.

Keskenkasvuiset päikkäreillä.

Sekin vielä. On ollut jotenkin helpompaa olla pohtimatta sitä, mitä minusta sitten isona tulee, kun on ollut edes jonkinlaista työtä, josta on saanut maksaa verot. Olin taaperrellut tyytyväisesti vihellellen suht' kuopatonta ja mutkatonta polkua, mutta nyt tulin yhtäkkiä tienhaaraan. Ajatus "pelkästä" kotiäiteydestä tuntuu hassulta, varsinkin nyt, kun toinen lapsi on lähdössä kokopäiväisesti kouluun, ja toinenkin täyttää kohta kaksi. Jos olen pystynyt tekemään töitä tähänkin asti, niin hemmetti soikoon miksen pystyisi nyt päivien rauhoittuessa. Olen ollut asennoitunut olemaan kotona siihen asti, kunnes pieni mieskin lähtee kouluun, mutta jos en löydä etänä tehtäviä töitä, niin... Niin.

Kindergartenilainen ensimmäisessä konsertissaan (Journey!) pari viikkoa sitten.

Ukkonen valitettavasti keskeytti ja lopulta peruutti koko keikan kolmen kappaleen jälkeen.
Neidin lempilaulu, Don't Stop Believin', jäi kuulematta.

Noh. Odotellaan pari viikkoa, ja enköhän ole taas sitä mieltä, että tämä talo ja tämä naapurusto ja tämä lähiö on meille just hyvä. Taidan olla semmoinen tuuliviiri rauhaton. Kyllä se tuuli taas kääntyy. Niin aina.

Töiden vähentyessä ja lopulta tyrehtyessä kokonaan on sentään ollut aikaa askarrella...

...lahjoja ystävien vauvoille.

Toissapäivänä saatiin konkreettinen muistutus siitä, että pitäisi elää hetkessä, eikä unelmoida aina vain, no, jostain muusta. Meidän karvaisimmalta perheenjäseneltä löytyi rakosta kasvain sekä selkärangasta melko paha reuma. Ei ollutkaan kyse virtsatientulehduksesta. Märehdin koko keskiviikon, mutta eilen otin itseäni niskasta kiinni. Jos potilasta itseään ei diagnoosi haittaa, en anna sen haitata minuakaan. En vielä. Usvalla ei näyttäisi olevan kipuja, sen pörröinen peppu pyörii entiseen malliin. Nyt vain huolehditaan, että elämänlaatu pysyy hyvänä, toivottavasti vielä piiiiiitkään, rapsutellaan ja leikitään ehkä entistä enemmän, ei lasketa herkkuja.

Elämä risaiseksi - Usva kävi eilen panimolla!
Temmelsi lasten ja muiden koirakavereiden kanssa epätavallisen viileässä kesäillassa.
Tyhmistä diagnooseista välittämättä.

Semmoinen heinäkuu.

Suorituspaineita

Havahduin hiljattain siihen, kuinka arjesta on tullut jollain tavalla suorittamista. Sietämistä. Viikonlopun odottamista, jolloin en ole koko päivää yksin mökkihöperöityneiden lasten ympäröimänä yrittämässä keskittyä töihin. Tai kotitöihin. Moni tunnistanee tunteen.

On ollut hieman vaikeaa, tunteikastakin, sisäistää ja myöntää todeksi se raaka viisaus, että tämä rasittava arkeni on jälkikasvuni lapsuus. Ja he saavat vain yhden.

Keskenkasvuiset syöttämässä muita keskenkasvuisia.

En todellakaan halua, että heidän lapsuusmuistonsa koostuvat mahdollisimman hiljaa olemisesta, "koska äiti tekee nyt töitä" tai siitä, kun se töitä tekevä tai tekemätön äiti ärähtelee vähän väliä milloin mistäkin, koska on venyttänyt olemattomat hermonsa liian kireälle. Ihan ite.

En todellakaan voi syyttää (täysin) töitä arjen haastavuudesta. Peruslaiskalle ja mukavuudenhaluiselle luonteelle on ihan tarpeeksi hankalaa tanssia muiden (lasten) mielivaltaisen pillin mukaan joka ikinen päivä ilman ulkoisia suorituspaineitakin. Voi kuinka ärsyttävää onkaan, kun ei saa tehtyä yhtään mitään askaretta kerralla loppuun. Sillä sekunnilla, kun upotan kädet vaikkapa nyt leipätaikinaan, joku muu on upottanut nakkisormensa itse leipomaansa rieskaan. Ja ei kun pesulle.

Tämä on sen verran vauhdikas kaksikko, että löytävät itsensä milloin mistäkin kiipelistä.

Kaiken keskeneräisyyden ja kaaoksen keskellä on ollut hämmentävää huomata, kuinka hieno tyyppi tuosta isommasta lapsesta on kasvanut. Ihan totta. Eihän se kovin mieltäylentävää varsinaisesti ole, kun tuore viisivuotias lapsi käyttäytyy joissain tilanteissa kypsemmin tai kärsivällisemmin, kuin hampaiden välistä uhkauksia pihisevä äiti, mutta ylpeä hänestä on silti pakko olla. Silloinkin.

Ehkä me ollaan sittenkin tehty jotain oikein. Tai ehkä luonnolla on ollut tässä enemmän näppinsä pelissä kuin kasvatuksella (nature vs. nurture). Oli miten oli, olen saanut rinnalleni pienen kotiapulaisen, joka jaksaa leikkiä apinan pikkuveljen kanssa silloinkin, kun äidin kapasiteetti on jo totaalisen loppu. Halaa, pelleilee, kutittelee, harhauttaa. Helpottaa niin kovasti tätä arkea.

Toivon kuitenkin, ettei hän vain koskaan kokisi, että siroilla harteilla on liian iso taakka, velvollisuus äidin jaksamisesta. Kyllähän minä sen hänen puolestaan kannan, ja enemmänkin. Kuten kuuluukin.

Ei minua haittaa, jos lapset muistavat minun menettäneen usein hermoni. Kunhan eivät muista pelkästään sitä. Kunhan vain eivät ajattele, ettei heitä olisi rakastettu aivan täydestä sydämestä, sillä se ei ihan oikeasti voisi olla kauempana totuudesta.

Raivolla ja rakkaudella tätäkin synttärikakkua leivottiin.

Pitää kuitenkin muistaa olla itselleen armollinenkin. Onneksi niinä hetkinä, kun ei sitä muista tehdä ja on sellainen olo, että olen ihan oikeasti #paskamutsi, joka on epäonnistunut noin suurinpiirtein kaikessa, mies keksii kiittää. Silloin tajuan taas, että kyllä minä riitän, äitinä ja puolisona. Että olen lopulta itse itseni kovin kriitikko. Vanhemmuus ei taida lopulta kuitenkaan olla suorittamista, vaikka se siltä joskus tuntuukin.

Halauksista ja suu sepposen selällään moiskautetuista pusuista päätellen lapset eivät vihaa minua, ja eiköhän sillä saa jo suoritusmerkinnän (S) kuvitteelliseen äitiystodistukseen. Pitää vain muistaa harrastaa, huom., ei suorittaa, niitä lukujärjestyksen ulkopuolisiakin tehtäviä, eikä tyytyä minimivaatimukseen, eli lasten hengissä ja (semi)järjissään pitämiseen päivästä toiseen. Mukavat yhteiset hetket, ne muistot, auttanevat pitämään rauhan maassa ja välit kunnossa pidemmälläkin tähtäimellä. Lapset ovat minun panokseni takia tai siitä huolimatta onnellisia, ihan silminnähden.

Teiniaikoja odotellessa.

Pahaa unta

"Äiti, I had a bad dream last night", lapsi sanoi, kun olin viemässä häntä alkuviikosta kouluun. "I didn't sleep very well."

"Voi kulta. Millaista unta?"

Lapsi oli ollut hiljaa viimeviikkoisesta ampumatapauksesta. Oli kertonut koulussa, että hänen oli pitänyt jättää mac & cheese ravintolaan, mutta muuten asia ei näyttänyt häntä vaivaavan. Kunnes sitten kertoi minulle "pahasta unestaan". Kuvaili tarkkaan sen keskiviikkoillan tapahtumat. Olimme ravintolassa, kuului kova pauke. Meidän piti juosta piiloon, poliisit tulivat. Ravintolan ulkopuolella oli bad guy, kävelimme kotiin. Hän lauloi, jottei meitä pelottaisi. Katsoimme telkkarista uutisia ravintolasta.

"Pelottiko sinua?"

"No, I was brave."

Hän oli nähnyt toisenkin painajaisen. Olivat olleet pikkuveljen kanssa kävelemässä, eivätkä olleet meinanneet löytää kotiin. Kun sitten lopulta olivat päässeet kotiin, olimme olleet daddyn kanssa naamarit päässä. "That scared me a little."

Autojonossa kerroin hänelle, että hän voisi kertoa opettajalle "pahasta unesta", jos hän haluaisi. Opettaja oli edellisenä perjantaina jutellut lasten kanssa vihanhallinnasta ja siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia, mutta se on rikkaus, eikä erilaisuutta tarvitse pelätä. Elämän perusasioita, hyviä, kasvattavia eväitä.

Vielä kun 51-vuotiaat rasistit saataisiin esikoulun penkille, niin maailma olisi parempi paikka.

Kun yritimme illalla jutella hänen kanssaan varovasti painajaisesta, hän oli hämillään. "It wasn't a dream. It really happened." Niin. Niin tapahtui ihan oikeasti. Halasimme häntä kovasti ja kerroimme hänelle, että hän on turvassa. Äiti ja daddy suojelevat. Samoin isovanhemmat. Opettaja. Ettei tarvitse pelätä, mutta jos pelottaa, se on ihan ok.

Keskustelin eilen tapahtuneesta lasten lääkärin kanssa pikkumiehen puolitoistavuotistarkastuksen yhteydessä. Hän oli järkyttynyt kuullessaan, että olimme olleet paikalla. Pyysi ottamaan yhteyttä, jos vanhemman lapsen painajaiset jatkuvat. Hän suosittelisi siinä tapauksessa terapiaa. Voisimme yrittää auttaa lasta käsittelemään asiaa piirtämällä tai leikkimällä kotonakin.

Ei ole ihmekään, että neljävuotiaan mielessä myllertää. Tämä on ollut aikuisellekin vaikea juttu. Ensin en halunnut myöntää, kuinka järkyttynyt oikeastaan olinkaan, sillä minä en ollut tilanteessa uhri, kohde, minä säilyin (fyysisesti) ehjänä. Se ei ollut minun tragediani, vaan jonkun muun. Satuin vain olemaan sitä todistamassa.

Nyt kun tapahtumasta on reilu viikko ja uhrit ovat antaneet haastatteluja, tapahtumien etenemisestä on melko selkeä kuva. Intialaiset kaverukset olivat olleet nauttimassa lämpimästä illasta töiden jälkeen katetulla terassilla heille tutussa ravintolassa. Miehet olivat puhuneet keskenään englantia; siitäkin huolimatta, että heillä oli yhteinen äidinkieli telugu.

Adam Purinton, kusipää, oli lähestynyt heitä vihainen ilme kasvoillaan ja alkanut tentata heiltä heidän viisumeistaan ja maassaolon luvallisuudesta. Srinivas Kuchibhotla, joka menehtyi ammuskelussa, oli vastannut kohteliaasti sormellaan heitä osoittaneelle ventovieraalle miehelle, että he olivat Intiasta ja laillisesti maassa H1B-viisumilla. Purintonia oltiin pyydetty poistumaan paikalta, ja mies oli lähtenyt - palatakseen puoli tuntia myöhemmin aseen kanssa. Hän oli vain alkanut ampua, ilman minkäänlaista välikohtausta tai selkkausta, kohteenaan kaksi intialaista insinööriä. Myöhemmin hän oli kertonut kuitenkin piilopaikkaa etsiessään ampuneensa kaksi iranilaista miestä.

Tapaus olisi aivan yhtä kamala, vaikka miehet olisivat olleet täysin laittomasti maahan ja Maahan tulleita marsilaisia. Se kertoo kuitenkin jotain tästä "isämmaallisesta" antisankarista, ettei hän näe mitään eroa Iranin ja Intian välillä, tai Iranin ja äärijärjestöjen välillä, vaan niputtaa kaikki tummemmat maahanmuuttajat samaan kastiin. Ahkera intialainen insinööri on hänen mielestään uhka tälle maalle. Aivan naurettavaa, ja niin turhaa ja surullista, etteivät sanat riitä.

Purintonin sukulainen kertoi viime viikolla paikallisuutisille, ettei mies ole rasisti. Hänellä on vain ongelmia alkoholin kanssa ja oli tehnyt "bad decision", huonon päätöksen. Hän oli päättänyt provoisoitua aivan turhaan, päättänyt hakea aseen, päättänyt palata takaisin, päättänyt ampua. Päättänyt tappaa. Näin punaista, kun luin sukulaisen vähätteleviä ja puolustelevia kommentteja. Minusta ei ole ainakaan vielä kertaakaan tullut rasisti parin kaljan jälkeen, mutta nyt ehkä kannattaa alkaa pelätä sitäkin vaihtoehtoa. Ei hemmetti.

En ole tavallaan halunnut tehdä omasta kokemuksesta liian isoa numeroa, mutta tästä itse tapauksesta ei voi pitää tarpeeksi kovaa älämölöä. Tällaista ei saa tapahtua. Tätä ei saa hyväksyä tai vähätellä. Tästä ei saa olla hiljaa (looking at you, tweeter-in-chief).

On kuitenkin ollut jollakin tavalla pysäyttävää huomata, kuinka huolestuneita ihmiset ovat olleet, kun ovat kuulleet meidän olleen paikalla. Itselle on tehnyt hyvää puhua asiasta, saada "lupa" olla vähän (paljon) järkyttynyt. Samalla olen kuitenkin myös tiedostanut sen, kuinka suojeltua ja helppoa elämää olen tähän asti saanut elää. Tälläkin suurkaupunkialueella on naapurustoja, joissa on pelko läsnä joka päivä - puhumattakaan ihmisistä, jotka elävät sodan keskellä. Millainen moukantuuri onkaan käynyt, että minun elämäni pelottavin kokemus on ollut se, että satuin jonkun hullun rasistin kanssa yhtä aikaa ravintolaan.

Parasta, mitä tällä hetkellä voimme tehdä, on jatkaa normaalia, iloista elämää, vaikkakin ehkä vähän enemmän ympärilleen vilkuillen, ympäristön tiedostaen. Meidän tärkein tehtävä tällä hetkellä on varmistaa, ettei lapsille jää tästä pelkoja tai traumoja, ja toisaalta tarjota heille yhtä turvallinen ja peloton kasvuympäristö kuin meillä vanhemmillakin on ollut. Onneksi meillä on paljon tukijoukkoja, mm. se ihana, myötätuntoa pursuava opettaja, jota en voi ylistää tarpeeksi. Miksei maailma voisi olla täynnä hänenlaisiaan ihmisiä?

Teimme tänään lapsukaisen kanssa kiitoskortin opettajalle. Ope kuulemma rakastaa sateenkaariponeja.

Virkkasin kiitoskortin kaveriksi pöllön.

Lisää aiheesta:

CNN:n artikkeli
Ilta-Sanomien artikkeli

Kun muukalaisviha konkretisoituu

"Pääsen kohta lähtemään, vihdoinkin. Pitääkö käydä kaupassa? Mitä haluat ruoaksi?"

"Jotain helppoa varmaan. On ollut pitkä päivä, ja sen huomaa."

"Pakasteruokaa vai kävelläänkö Austinsiin?"

"Kävellään Austinsiin, ei mene koko lämmin päivä hukkaan töiden takia sinullakaan."

Paska, nälkävuodelta tuntunut alkuviikko. Scotty oli joutunut painamaan töitä melkein kellon ympäri, ja minun vastuulle oli jäänyt omat työt ja arjen pyörittäminen. Pieni happihyppely perheen kanssa tekisi terää hump dayna, pikkulauantaina. Olihan myös kansallinen margaritapäivä. Maksani saisi palata pieneltä lomaltaan.

Scotty tuli kotiin, ja pakkasimme pienemmän naperon rattaisiin. Isompi "pelasi jääkiekkoa" jalkakäytävällä meidän edessä, tehden välillä täyspysähdyksiä rattaiden eteen. "Say 'go Suomi, go'! Louder!"

Vilkaisin kelloa. Olisimme ravintolassa juuri kiireisimpään illallisaikaan. Toivoin, että saisimme pöydän suhteellisen äkkiä, sillä maha valitti jo ääneekkäästi, ettei kuusi näkkileipää ollut ollut tarpeeksi yhden päivän aikana. Vihjailin hienotunteisesti lätkätytöllemme, että voisi kävellä vähän rivakammin.

Ravintolan parkkipaikka oli aika täynnä, mutta siellä täällä näkyi lupaavia aukkoja. Ehkei odotus olisi kovin pitkä. Ai niin... Kansas Universityhän pelasi parhaillaan koripalloa, eikä urheiluhullu yleisö haluaisi lähteä telkkareiden edestä ennen kuin peli olisi ohi. Terassilla näytti olevan hieman tilaa, mutta pöydät olivat korkeita, eivätkä siksi lapsiystävällisiä. Vastasin terassikuikuiluni huomanneen nuoren miehen hymyyn ja nyökkäykseen.

Saimme kuin saimmekin heti ison pöydän keskeltä eläväistä ruokasalia. Tarjoilija tuli ottamaan juomatilauksemme ja kertoi meille päivän annostarjouksen, pihvi ja uuniperuna, $12. "I'm totally lying. The sirloin special is tomorrow, Thursday. Today's special is a chicken fried steak with garlic mashed potatoes and sweet corn for seven dollars", hän sanoi päätän pyöritellen ja hymyillen. "Sorry about that. Also, 20-ounce domestic draws are $2.95."

Tilasimme juomat, minä ison ja paljon kaivatun margaritan, ja Scotty otti tavoistaan poiketen kissanpissaoluen ruoan kanssa. Kun halvalla sai. Emme tarttuneet päivän kanapihvitarjoukseen, vaan tilasimme jo vakioksi muodostuneen tulisen kanapala-annoksen ja perusnachot naposteltavaksi. Vanhempi lapsi nosti päätään väritettävästä lastenmenusta sen verran, että sanoi haluavansa itselleen juustomakaroniannoksen ranskalaisilla, ja pikkuveli voisi ottaa pizzan, josta hän haluaisi pari palaa.

Saimme ruoat todella nopeasti, kuten yleensäkin Austinsissa. Laitoin pienelle miehelle ruokalapun, ja hän odotti suu ammollaan omenasosetta. Kello 19:15 isosisko teki ruoanjakotoimenpiteitä, ja minä olin ottamassa esille haarukkaa, jotta voisin ottaa ensimmäisen suupalan herkullisen näköisistä kanapalasista, kun ulkoa kuului kova ääni. Pop, pop, pop, pop.

Ihmismieli on jännä. Vaikka alitajuisesti tiesinkin heti, että joku ampui muutaman metrin päässä ikkunan takana, en antanut aivojeni hyväksyä sitä vaihtoehtoa. Halusin uskoa, että joku paukutteli ilotulituksia, ei käsiaseella. Ei meillä vain tapahdu tuollaista, ei varsinkaan keskiviikkoiltana rauhallisessa, vaikkakin koripallo-ottelun vuoksi äänekkäässä perheravintolassa.

Olisin varmasti jäänyt jähmettyneenä paikoilleni, ellei ikkunan vieressä seissyt ja terassille nähnyt tarjoilijamme olisi huutanut "Oh my God!", ellei kova, tasainen pauke olisi edelleen jatkunut, ellei Scotty olisi ruvennut riuhtomaan puolitoistavuotiastamme syöttötuolista irti ja sanonut "Let's go!".

Vaikka muistan, mikä päivän annos oli, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, miten pääsin takaovesta ulos. Tajusin vain yhtäkkiä olevani ulkona, neljävuotias lusikkaansa edelleen pitelevä lapsi sylissä ja kamala, epätietoinen tunne, kun ei tiennyt, mitä selän takana tapahtui. Miten ihmeessä suojelisin lasta, jos ammuskelija tulisi perässä? Oliko tuolla oikeasti ammuttu? Kyllä oli. Scotty huusi "Run, hurry, this way!" ja ohjasi meidät pimeään nurkkaan ison puun taakse, kauas takaovesta tai ravintolan sivusta.

Scotty yritti soittaa hätänumeroon, mutta kukaan ei vastannut. Minun puhelin oli jäänyt pöydälle, käsilaukku tuolille. Pienellä miehellä oli jalassa vain yksi kenkä, sillä toinen oli tarttunut syöttötuolin remmiin kiinni ja tippunut kaoottisen ravintolan lattialle. Silittelin lapsia ja hoin heille, ehkä enemmän itselleni, että kaikki oli hyvin. Ei mennyt kuin pari minuuttia, kun sireenit ja välkkyvät valot piirittivät ravintolan joka suunnasta. Scotty lopetti puhelun - joku muu oli saanut hätäkeskukseen yhteyden.

Kun näimme, että ihmisiä alkoi kulkea takaisin sisälle ja poliisit juttelivat rauhallisesti ihmisille, uskalsimme lähteä kolmen muun ihmisen kanssa jakamastamme piilopaikasta. Kysyimme meidät pöytään saattaneelta työntekijältä, joka poltti kädet täristen tupakkaa, voisimmeko hakea tavaramme. Hän sanoi, että toki voisimme, mutta kannattaisi olla varovainen, sillä lasia oli joka paikassa. Scotty meni sisälle, minä jäin lasten kanssa ulos vaihtamaan epäuskoisia katseita ja sanoja muiden ravintolasta paenneiden kanssa.

Yhtäkkiä viereeni ilmestyi pieni, ehkä kymmenvuotias tyttö, jonka kauhu oli käsinkosketeltavaa. "I can't find my mom. I don't want her to be dead, I just want to go home!" Yritin rauhoitella häntä ja kyselin, miltä äiti näytti ja missä hän oli viimeksi äidin nähnyt. Etsimme yhdessä poliisin, joka lupasi auttaa tyttöä. Muutama minuutti myöhemmin jonkun avatessa takaovea, jonka edessä odotin kuumeisesti Scottyn paluuta, näin tytön kuvaileman pitkän naisen, jolla oli vihreä laukku, huutavan tyttönsä nimeä. Äiti ja lapsi löysivät toisensa.

Tiedonmurusia tippui sieltä täältä, kun ihmiset yrittivät hahmottaa, mitä oli tapahtunut. Kolmea oli ammuttu, se oli selvää. Joku sanoi, että ampuja oli heitetty ravintolasta ulos, mutta oli palannut takaisin aseen kanssa. Kuulosti siltä, että ampuja oli vakioasiakas, sillä hänen henkilöllisyys tuntui olevan tiedossa. Joku sanoi, että tekijä oltiin saatu kiinni. Minä ajattelin, että ehkä tässä oli kyse humalaisesta baaritappelusta, ja siinä missä Suomessa olisi otettu nyrkit esiin, täällä kaivettiin taskusta ase. Todellisuus oli lopulta sitäkin kamalampi.

Scotty tuli takaisin ulos pienen ikuisuuden jälkeen. Hänellä oli mukana lasten ruoka-annokset, koska oli ajatellut, että heille tulisi kotimatkalla nälkä. Meidän tarjoilijamme tuli varmistamaan, että me olimme kunnossa, ja Scotty kysyi häneltä, voisimmeko viedä lautaset kotiin. Tarjoilija sanoi, että tietysti, mutta hän voisi kyllä hakea meille laatikon tähteitä (voiko koskemattomia ruoka-annoksia kutsua tähteiksi?) varten. Scotty meni hänen kanssaan uudelleen sisään, ja kun palasi takaisin ulos, hän oli kaatanut melkein koskemattoman margaritani muovimukiin, koska ajatteli, että tarvitsin sitä nyt vielä enemmän kuin aiemmin. Oikeassa oli.

Entisen murhatutkijan lapsena Scotty tiesi, miten tilanne etenisi. Jos jäisimme antamaan lausuntoa, olisimme siellä tuntikausia. Koska emme olleet nähneet varsinaisesti mitään, meidän tiedoilla ei olisi välitöntä apua tutkintaan ja voisimme soittaa myöhemmin tutkijoille, jos tarve sitä vaatisi. Kävelimme hitaasti ravintolan eteen ja poliisien ohi, eikä kukaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota. Toimittajia ei näkynyt vielä paikalla, vaikka myöhemmin heitä siellä laumoittain olikin. Taitaa olla vieläkin.

Kävimme lasten kanssa läheisessä eläinkaupassa katsomassa käärmeitä ja lintuja, jotta varsinkin se nelivuotias saisi ajatuksensa muualle. Hän sanoi, että oli pelästynyt kovaa "vasarointia" ja tietysti näki meidän järkytyksen. Eläinkaupassa töissä olleet kolme nuorta poikaa sanoivat, etteivät olleet ihan varmoja, pitäisikö liikkeen ovet sulkea, sillä tekijä oli ilmeisesti vielä vapaalla jalalla. Varmistuksen siihen saimme, kun ovelle tuli poliisi, joka pyysi pitämään silmät auki ja ilmoittamaan, jos näkisimme valkoisen keski-ikäisen miehen, jolla on huivi päässä.

Läksimme kuitenkin kävelemään kotiin. Se vajaa kaksi kilometriä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, ja askel askeleelta kävely tuntui hölmömmältä idealta. Mitä, jos ampuja oli juossut meille päin karkuun? Loogista se ei toki olisi ollut, mutta ei kai tulen avaaminen täydessä perheravintolassakaan ole. Miksi me hölmöt ei jääty eläinkauppaan odottamaan kyytiä, vaikka anopilta? Isänsä harteilla keikkunut lapsi lauloi Baa, Baa, Black Sheepiä, jottei meitä pelottaisi.

Siinä vaiheessa, kun ohi ajanut poliisi huusi meille, että menkää äkkiä kotiin, Austinsissa on ammuttu, jalat liikkuivat entistä nopeammin. Kanavoin toista lapinlahtelaista Sari Essayahia, kun harpoin rattaiden kanssa kotiin, margarita läikkyen. Kun ovi lopulta sulkeutui takana, kävin heti vetämässä verhot ikkunoiden eteen ja loin itselleni ja perheelle turvallisen kuplan. Soitimme naapureille, etteivät avaisi ovea kenellekään. Avasimme telkkarin ja seurasimme tilanteen kehittymistä. Ravintolan lähellä sijaitseva ampujan kotitalo oli piiritetty, eikä leikkipuistoissa olleet ja samassa naapurustossa asuvat lapsiperheet päässeet takaisin koteihinsa.

Minua pelotti. Pelotti niin, että tärisin. Pelotti se, mitä olisi tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua, ja olin surullinen heidän puolesta, jotka olivat ammuskelussa loukkaantuneet. Siinä vaiheessa kaksi oli kriittisessä tilassa, ja yhden tila oli vakava. Pyysin Scottya jäämään seuraavana päivänä kotiin, ja hän suostui empimättä. Minusta tuntui, että tein tapahtumasta liian ison numeron, mutta toisaalta tuntui, etten tehnyt tarpeeksi isoa. Tämä ei ole, eikä tämä saa olla normaalia. Ei varsinkaan sen perusteella, mitä tiedän nyt.

Lapset eivät onneksi tilanteesta olleet silmin nähden järkyttyneitä, mutta annoimme silti meidän sänkyyn elokuvaa katsoessa torkahtaneen lapsen nukkua meidän välissä. En tiedä, kenelle siitä oli enemmän turvaa, hänelle vai meille.

Aamulla heräsimme järkyttäviin uutisiin. Yksi uhri oli menehtynyt vammoihinsa. Tekijä oli saatu kiinni puolentoista tunnin ajomatkan päästä tapahtumapaikalta, kun hän oli istunut baaritiskillä juomassa olutta ja kerskunut baarimikolle ampuneensa kaksi "Lähi-Idästä kotoisin ollutta" ja oli kysynyt, tietäisikö baarimikko hyvää piilopaikkaa.

Teon idioottimaisuutta lisää se, että hänen uhrinsa eivät todellakaan olleet Lähi-Idästä. Hän oli huutanut kahdelle intialaiselle insinöörille, jotka olivat töissä läheisessä Garminin päämajassa, että heidän pitäisi poistua hänen maastaan. "Get out of my country!" Insinööreistä toinen on nyt kuollut, ja toinen loukkaantui vakavasti ja menetti ystävänsä. Kolmas uhri oli yrittänyt taltuttaa ampujan, mutta tuli myös itse ammutuksi. Hän oli myös pyytänyt rasistisia ääliömäisyyksiä viljellyttä miestä poistumaan ravintolasta, mutta mies palasi hetken päästä takaisin aseen kanssa.

Vas: Srinivas Kuchibhotla, 32, joka menehtyi, Alok Madasani, 32, ja väliin mennyt Ian Grillot, 24. Kuva: BBC.

Veikkaan, että tiedän, ketä ampuja äänesti presidentinvaaleissa. Veikkaan, ettei hänen äänestämänsä presidentti ota tähän tapaukseen, kuten moneen muuhunkaan vastaavanlaiseen, mitään kantaa. Tämä murhaaja on toki ollut rasistinen idiootti jo paljon ennen Trumpin valtakautta, mutta Trump on teoillaan (tai tekemättömyydellään) oikeuttanut näiden hullujen sairaassa mielessä tällaisen käytöksen. Osoitan sormella paitsi 51-vuotiasta Adam Purintonia, myös Valkoista taloa.

Ääliö. Kuva: BBC.

Viharikos tekee vihaiseksi. Olisin vihainen, vaikka en olisi ollut perheineni, lapsineni, paikalla. Tämä tuli kuitenkin nyt henkisesti ja fyysisesti niin lähelle, että jättää väkisin arvet. Vaikka nyt onkin melko selvää, että olisimme todennäköisesti olleet turvassa, vaikka olisimme istuneet pöydässämme koko välikohtauksen läpi, emme sitä aseen paukkuessa muutaman metrin päässä ikkunan takana tietenkään voineet tietää. Jokin alkukantainen vaisto otti ohjat ensimmäistä kertaa elämässä, kun juoksin oman ja lapseni hengen edestä. 

Lapsi palasi tänään kouluun. Hänen opettajansa on ollut aivan järkyttynyt koko tapauksesta ja tarjosi apuaan. Halusi keskustella luokan kanssa tänään tapahtuneesta (meidän luvalla), jutella vihanhallinnasta ja toisista ihmisistä välittämisestä ja askarrella uhreille sekä heidän perheilleen kortit. Sai meiltä täyden tuen, sillä tiedolla ja "erilaisuuden" hyväksymisellä kitketään tästä tulevasta sukupolvesta mahdollisimman monta itävää vihan ja raukkamaisuuden siementä pois.

Koska tyttö ei ole itse puhunut juuri asiasta, emmekä me ole halunneet tehdä tästä hänelle isompaa juttua kuin sen tuon ikäiselle tarvitsee olla, emme ole oikeastaan hänen kanssaan vielä käyneet koko asiaa läpi. Kerroin tänään kuitenkin hänelle ennen kouluun viemistä, että opettaja haluaa jutella tänään siitä, mitä keskiviikkona tapahtui. Kysyin häneltä, tietääkö hän, mitä tarkoitan. "Yes, the restaurant boom." Kysyin, pelottiko häntä. "Yes." Luulen, että hänelle tekee hyvää käydä tämä läpi omien kavereiden ja erityisesti ammattilaisen kanssa, joka osaa puhua asiasta lapsille tekemättä siitä liian pelottavan. Neljävuotiaan ei tarvitsisi vielä pelätä mitään.

Luulen, että olen vielä jonkin aikaa vähän säikky. Ehkä vilkuilen alitajuisesti ravintoloissa käydessä valmiiksi pakoreitit, säpsähdän äkkinäisiä ääniä, mutta eihän tässä nyt elämistä voi silti lopettaa. Aion palata Austinsiin, voin jopa istua samassa pöydässä. Juoda margaritan, syödä kanaa. Minähän en p*rkele suostu rajoittamaan elämääni rasistipaskiaisten takia.

Mutta minähän en ollutkaan tässä uhri. En silmittömän ja täysin perusteettoman vihan kohde. Vaikka olen maahanmuuttaja, en näytä tai kuulosta siltä. Minun ei tarvitsekaan pelätä, ei sen enempää kuin ennenkään. Vaan miltähän tuntuu noista muualta muuttaneista ihmisistä, jotka ovat tulleet tänne luomaan itselleen menestystä ja maksamaan veroillaan Adam Purintonin toivottavasti pitkän ja tuskaisen vankilatuomion? Miltä tuntuu päästää lapsi oman kodin turvasta, kun tietää, että joku vihaa häntä ihan vain ihonvärin tai uskonnon perusteella? Vihaa tarpeeksi tappaakseen. En voi edes kuvitella.

Onneksi meidän yhteisö koostuu enimmäkseen hyvistä ihmisistä, ja uhrien perheille on tulvinut tukea. Pelkästään rahaa on lahjoitettu satoja tuhansia dollareita. Ihmisyys ei ole kadonnut eikä katoa mihinkään. Sen näytti konkreettisesti Ian Grillot, joka puolusti kahta tuntematonta kanssaihmistä. "We are all humans", hän sanoi sairaalassa.

Kaikki, paitsi Adam Purinton.

Asiakaspalveluhaluttomuus

Olen aina pitänyt meitä suomalaisia suoraselkäisenä ja rehellisenä kansana. Sanotaan, mitä tarkoitetaan, eikä pölistä turhia. Tällä puolen Atlanttia taas leperrellään ja lirkutellaan suomalaisesta näkökulmasta ehkä liikaakin, eikä kaikkea uskalla, tai edes kannata, ottaa ihan kirjaimellisesti. Ollaan kohteliaita kohteliaisuuden vuoksi. Hymyillään vaikka väkisin.

Lirkutteluun jo hyvin tottuneelle ulkosavolaiselle onkin ollut pieni kulttuurishokki, kun on (valitettavasti) joutunut olemaan viime aikoina yhteydessä suomalaiseen asiakaspalveluun. Kun toisessa päässä ei käytetäkään aikaa korulauseisiin, vaan suhtaudutaan asiaan kylmän asiallisesti. Tai pahimmassa tapauksessa kylmästi.

Meidän joulukuun alussa lähettämä lahjalähetys Suomeen on kadonnut. Ihan teille tietämättömille. 7.12. se on lähtenyt Chicagosta, ja sen jälkeen ei mitään havaintoa. Otimme yhteyttä paikalliseen postiin, USPS:ään, jotka lupasivat selvittää asiaa Suomen Postin kanssa. Olin itsekin yhteydessä Suomeen ennen joulua, jolloin ystävällinen ja asiallinen asiakaspalvelija kertoi, että joulukiireiden takia he eivät voi tehdä asialle oikein mitään, mutta jos ottaisin uudelleen yhteyttä joulun jälkeen, niin he voisivat kenties aloittaa etsinnät siellä päässä. USPS:hän ei pakettia enää voinut paikantaa, sillä se oli lähtenyt maasta.

Joulu tuli, joulu meni. Avasin taas asiakaspalveluchatin ja kerroin koko saagan uudelleen. Sieltä minulle kerrottiin ensin, että antamani lähetystunnus ei ole suomalainen. Että olisiko toista? Huuli pyöreänä selitin uudelleen asiani ja kerroin jälleen kerran, että seurantanumero on lähtöisin USA:sta ja toimii ihan normaalisti. Sitten minulle kerrottiin, että pakettia ei ole kirjattu Suomen järjestelmään. Aijaa. Kerroin, että edellisellä viikolla ystävällinen asiakaspalvelija oli sanonut, että tässä tilanteessa Suomen Postikin voisi alkaa jo selvittää asiaa.

"Emme ole siihen velvollisia."

Tuijotin ruutua epäuskoisena. Niin, ettepä olekaan. Olisiko siltikään haitannut antaa jokaiseen mahdolliseen oljenkorteen tässä vaiheessa jo epätoivoisesti tarttuvalle asiakkaalle hyvä mieli? Vaikkapa sanoa, ettei asialle oikein voi tehdä mitään? Valitettavasti ja anteeksi. Kyllä minä olisin sen ymmärtänyt. Tai avata vaikka se tutkintapyyntö? Tehdä jokin pienenpieni ele, eikä vain nostaa käsiä pystyyn ja sanoa, että kuule, tämä ei ole minun ongelmani?

Tässä ei nyt sitten käynyt näin onnellisesti. Pakettia ei ole vieläkään paikannettu, ja USPS:kin on tainnut luovuttaa sen löytymisen suhteen saatuaan Suomesta erittäin avuliaan vastauksen ("pakettia ei ole toimitettu vastaanottajalle"). Harmittaa aivan vietävästi, varsinkin kun soppaan lisätään vielä Postin (tai ehkä lähinnä vain erään yksilön) asiakaspalveluhaluttomuus, mutta eipä tämä oikein ole mitään verrattuna siihen, miten Finnair meitä pompotteli tässä taannoin.

Lensimme Suomesta takaisin toiseen kotimaahan elokuussa. Helsinki-Chicago-lento lähti myöhässä catering-ongelmien vuoksi, ja koska meillä oli jo valmiiksi tiukka vaihtoikkuna O'Harella, jatkolentoa operoinut American Airlines oli ystävällisesti (?) tehnyt meidän puolesta ratkaisun ja siirtänyt meidät myöhemmälle lennolle, ettei meidän tarvitsisi juosta pää kolmantena jalkana kentän läpi. Ainoa ongelma oli, että uudet liput olivat seuraavalle aamulle.

Meidät ohjattiin maahantulomuodollisuuksien jälkeen AA:n jonoon. Pitkään, kiemurtelevaan jonoon. Odottelimme melkein tunnin, koko ajan samalla lähtevien lentojen taulua seuraten. Lento Kansas Cityyn oli reilusti myöhässä. Olisimme ehtineet.

Kun viimein oli melkein meidän vuoro, Finnairin lennolla olleet matkustajat ohjeistettiin poistumaan jonosta ja siirtymään Finnairin tiskille. Tiskille, jonka takana ei ollut ketään. Tässä vaiheessa olimme jo tutustuneet kahteen mukavaan suomalaiseen tyttöön, jotka olivat menossa Emporiaan (!!!) vaihtoon. Odotimme yhdessä asiakaspalvelijaa, joka ei koskaan tullut.

Kun olimme seisoneet tumput suorina tarpeeksi pitkään, eli puolisen tuntia, eräs lentokenttävirkailija neuvoi meitä menemään yläkertaan lähtevien lentojen tiskille. Koska emme muutakaan voineet, raahasimme matkatavarat sekä kiukkuiset ja nälkäiset lapset seuraavaan jonoon.

Tiskillä ei ollut yhtään suoranaisesti Finnairille työskentelevää ihmistä, mutta sentään pari puhuvaa päätä, joille selitimme tilanteen. Meille luvattiin hotelli sekä aterialipukkeita hotellin ravintolaan. Koska jatkolennoilta "myöhästyneitä" oli monta muutakin, seisoimme tiskin edessä niin kauan, että meidän neljävuotias nukahti lattialle. Ja vielä pitkään sen jälkeenkin.

Meidän maihinnousukorttien kanssa oli epäselvyyksiä, joiden selvittelyyn tuntui menevän ikuisuus. Toinen virkailija yritti auttaa meitä parhaansa mukaan, mutta hänen työvuoronsa oli jo ohi. Toi meille kuitenkin vesipullot, ja me jatkoimme odottelua. Lopulta paikalle jäänyt virkailija nosti kuvainnollisesti kätensä ilmaan ja siirtyi palvelemaan muita asiakkaita. Pyysi meitä odottamaan jotain toista ihmistä, Finnairin edustajaa. Ja meidän lapsi nukkui kovalla kivilattialla.

Kun se toinen virkailija saapui lopulta paikalle, olimme olleet lentokentällä neljä tuntia. Hän läksytti edellisen asiakaspalvelijan meidän edessä, otti kuvan minun puhelimellani (?!?) heidän järjestelmästään, jossa maihinnousukorttitiedot olivat oikein. Katsos jos aamulla tulisi ongelmia lähtöselvityksen kanssa... Meidät hoputettiin ulos odottamaan hotellille vievää pikkubussia.

Lattialta herätetty pieni enkelimme huusi koko matkan hotellille. Rääkyi.

Olimme hotellilla vähän ennen puolta yötä, mikä tietysti tarkoitti sitä, että hotellin ravintola ei enää tarjoillut ruokaa. Söimme huoneessa Suomesta tuotuja Muumi-keksejä ja menimme vähän vähemmän nälkäisinä nukkumaan, vain herätäksemme neljältä ja palataksemme kentälle.

Kansas Cityyn lopulta päästyämme lähetin Finnairille palautetta. Kerroin, kuinka äärimmäisen pettynyt olin asiakaspalvelun puutteeseen. Kuinka se, että yliväsynyt lapsi nukkui lattialla, ei saanut tulta kenenkään hännän alle. Tai se, että meillä oli vauva mukana. Kuinka meitä pompoteltiin jonosta toiseen. Ja niin edelleen.

Reilun viikon päästä sain pahoittelut. Meidän perheelle tarjottiin 200 euron matkalahjakorttia Finnairille, joka pitäisi käyttää vuoden sisällä. Olin jopa vähän positiivisesti yllättynyt, vaikka lahjakorttia emme koskaan käyttäisikään.

Meni muutama viikko. Juttelin tasan samoilla lennoilla olleiden suomalaisten vaihtareiden kanssa heidän viikonloppureissusta Kansas Cityyn, ja Finnair tuli samalla puheeksi. He olivat myös olleet yhteydessä lentoyhtiöön ja saaneet hieman eri kaliiberia olevat korvaukset. Moninkertaiset, ja halutessaan käteisenä. Vetäisin herneen niin syvälle otsaonteloon kuin mahdollista ja lähetin palautetta uudemman kerran. Pyysin Finnairia selittämään, kuinka tämä oli heidän mielestä reilua.

Se sama, meille 200 euron lahjakortin luvannut asiakaspalvelija osoitti sormella heti minua. "Et pyytänyt erikseen EU-säädösten määrittämää korvausta. Koska nyt pyydät, maksamme ne teille."

Siis mitä? Minun, satunnaisen asiakkaan, olisi pitänyt tietää EU-säädöksistä? Eikö edellinen palautteeni ollut tarpeeksi selkeä? Enkö ollut tarpeeksi äkäinen tai töykeä? Enkö oikeasti artikuloinut selvästi viivästyksestä ja kohtelusta koitunutta harmia ja harmaita hiuksia? Ehkäpä en käyttänyt viestissäni juuri oikeita taikasanoja, mutta kyllä sieltä rivien välistä olisi pitänyt se ymmärtää. Jos olisi halunnut.

Inhottavampaa näitä kohtaamisista tekee se, että olen tosi huono valittamaan mistään. Tai siis, valitan kyllä, mutta hyvin harvoin virallisia kanavia pitkin. Pitää olla jo todella ala-arvoinen kokemus, jos kehtaan siitä antaa palautetta. Yleensä minulle tulee joka tapauksessa jotenkin syyllinen olo. Entä jos minä teinkin jotain väärin ja aiheutin koko kaaoksen? Oliko se sittenkään niin kamalaa? En siis todellakaan tarvitse koppavia vastauksia huonon olon saavuttamiseksi.

Myönnän, että Finnairin koppavuus tai Postin välinpitämättömyys voi hyvin olla ihan omassa päässä. Luetusta tekstistä on helppo muodostaa juuri sellainen kuva, kuin itse haluaa. Sisäistää sen juuri sellaisella sisäisellä äänensävyllä, josta verenpaine nousee eniten. Olen itsekin ollut siellä luurin toisessa päässä ja tiskin takana, aina ei ole helppoa. Ylemmältä taholta tulevia ohjeita on seurattava, eikä sooloilulle juuri ole tilaa. Asiakkaat osaavat olla kettumaisia, eikä aina jaksa hymyillä sitä dollarihymyä. Sen ymmärrän. Voi olla, että halusin loukkaantua. Voi myös olla, että oli oikeasti syytä repiä hiuksia päästä.

Lopputulemahan saattaa olla aivan sama asiakaspalvelun tasosta riippumatta. Asiakas sai korvauksensa. Paketti on edelleen kadoksissa, tekipä kuka mitä vain. Mutta se matka, se kokemus... Miten se tehtiin? Jäikö hyvä mieli? Haluanko käyttää samaa palvelua uudestaan? Suosittelisinko kaverille?

Mitähän hyötyä Finnairille oli yrittää ensin pissiä meitä silmään ja tarjota verrattain mitätöntä hyvitystä ja sitten lopulta pulittaa kuitenkin meille laillisesti kuuluva korvaus? Eikö olisi ollut kaikille osapuolille mukavampi, jos olisi toimittu alusta asti reilusti ja rehdisti, eikä asiakas ei olisi kokenut saaneensa osakseen epäirelua kohtelua ja palaisi ilomielin sinivalkoisten siipien kuljetettavaksi? Ei minun jalkojani tarvitse todellakaan suudella, tai muutenkaan madella edessäni, mutta naamalle räkimistä en kuitenkaan siedä.

Ei minulla kovin kummoista valtaa vaikuttaa ole, mutta seuraavia lentoja varatessani Finnair taitaa olla vaihtoehtolistalla aika alhaalla, vaikka niillä EU-säädösten mukaisilla korvauksilla meillä remontoidaankin pian vähän taloa. Finnairin sponsoroimana. Seuraavat joululahjat lähetän jollain luotettavamalla tavalla. Tai vien itse. Voin päättää tukea vähäisillä dollareillani palveluja, joista koen oikeasti saaneeni osakseni palvelua, enkä koe olevani heille taakka. Joskus voisi vähän lirkutella.

Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei.

Edit 10.2.2017: Paketti löysi kuin löysikin tiensä perille lopulta 1.2.2017 - päivää vaille kaksi kuukautta lähettämisestä.