Perinneperjantai: Joulu Yhdysvalloissa

Olin joulun 2007 ensimmäistä kertaa poissa kotoa ja kaukana olinkin. Joka puolelta silmille tursunut amerikkalainen joulu olikin sitten lopulta hyvin vähäeleinen ja lyhyt. Hajuton ja mauton, pyjamat päällä riipaistu. Se oli suomalaiselle jouluhupsulle pienoinen shokki.

Ehdimme kehittää kriisitilanteenkin vielä ennen joulua - varmaankin, koska tuleva ero ahdisti jo valmiiksi, mutta jouluna kaikki oli taas mitä mainioimmin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, vai miten se meni.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 24.12.2007 klo 08:50

Fifteen Minutes of Fame

Jouluaatto. Ensimmaista kertaa ulkomailla, ensimmaista kertaa ilman tuttua ja turvallista perhetta. Tallaiselle suomalaiselle jouluihmiselle joulu Yhdysvalloissa on vahan outo. Onneksi menossa mukana on tuttu ja turvallinen (?) mies, joka on kyllakin talla hetkella toissa. Tai ainakin matkalla sinne. Ei se onneksi koko paivaa siella kuitenkaan aikonut viettaa.

Mutta mitas tanne muuta. Torstaina ainakin kaytiin komediaklubilla nauttimassa stand up -komiikasta S:n siskon ja siskon sulhasen kanssa. Illan toinen esiintyja kysyi, onko paikalla ulkopaikkakuntalaisia, ja S herrasmiehena sitten meni nostamaan minun kaden ilmaan.

"Where are you from?" 

"Finland." 

"Well, that's way out of town! What are you doing here?" 

Osoitin S:aa. "Oh, kidnapping."

Siitahan se riemu sitten repesi. Jouduin mm. alkoholistivitsien kohteeksi. Muuta materiaalia eivat koomikkoparat oikein saaneetkaan Suomesta irti, kun eivat raukat tienneet mitaan. Sain kuitenkin omat 15 minuuttia julkisuudessa, kun kadulla kavellessamme eras nainen huudahti: "Hey, it's that girl from Finland!"

Jouduttiin kaymaan sattuneista syista S:n kanssa taas menneita aikoja lapi viikonloppuna. Voimat siina meinasi loppua, kun tosiaankin oli pakko kayda kevat ja alkukesa melkein hetki hetkelta lapi. Niita aikoja ei mielellaan muistelisi, teki kipeaa silloin, tekee kipeaa vielakin. Tilanne oli mahdoton ja toivoton, mutta tassa sita vain vietetaan joulua yhdessa, onnellisempana ja vahvempana kuin koskaan. Ei olisi uskonut. Nyt on kuitenkin viimeisetkin haamut karistettu kannoilta; enaa ei minkaan (tai kenenkaan) pitaisi tulla kummittelemaan.

Nyt keskitytaan nauttimaan joulusta ja viimeisesta reilusta viikosta yhdessa. Se on liian vahan, mutta enempaa ei talla kertaa voi saada. Saatiin kuitenkin yhteinen joulu, se on mukavaa se. Tuntuu tosin oudolta istua jouluaattoaamuna yksin tietokoneella, varsinkin kun tietaa, etta kotona Suomessa kello on jo melkein viisi ja jouluaatto jo oikein kunnolla vauhdissa. Mepa juhlitaankin vasta huomenna. Tanaan pitaa ostaa viela pari lahjaakin.

Hyvaa ja onnellista joulua meilta teille.

Keskiviikko 26.12.2007 klo 12:15

Korvikset ja sormus

Eilen aamulla avatuista paketeista loytyi mm. korvikset (S:n aidilta) ja sormus. Ei kuitenkaan se sormus, mutta ihana, kaunis, paras sormus se on. Nyt minun tarvitsee vain vilkaista oikeaa katta, jos tarvitsen muistutuksen siita, miten paljon S minusta tykkaa. Se mutisi jotain promise ringistakin, mutta taisi laskea leikkia. Ja mina kielsin sita ostamasta minulle mitaan, kun se on upottanut minuun rahaa muutenkin jo ihan liikaa.

Kaytiin jouluaattona syomassa ravintolassa hampurilaiset (kuinka amerikkalaista!), jonka jalkeen suunnattiin kirkkoon. Varoiteltiin S:n kanssa vahan muita, ettei kannata astua meidan kanssa yhta aikaa ovesta sisaan; sita kun ei koskaan tieda, jos vaikka salama iskee tms. Ei iskenyt, mutta kulttuurishokki iski, kun seurasin katolilaista messua. Ei luterilaisissa kirkoissa naureta tai kosketella toisia. Muistaakseni. Vahan valia piti seistakin. S teki hartaana katolilaisena puolet ajasta sudokuja.

Joulukirkosta ajeltiin kotiin ja tehtiin S:n kanssa vahan sangriaa. Tuli ehka hieman tujumpaa, kuin olisi tarvinnut, silla S:n sisko nukahti jo yhden mukillisen jalkeen. Me jatkettiin viela nautiskelua elokuvan parissa ennen kuin painuttiin untenmaille.

Eilen availtiin paketit, syotiin ja juotiin (sangriaa), seka pelailtiin koko perheen voimin Wiita niin paljon, etta nyt on koko oikea kasivarsi kipea. Ihan kuin olisi enemmankin urheillut. Riekuttiin S:n kanssa hereilla puoli neljaan ja tajuttiin, etta S:nhan pitaa lahtea aamulla toihin.

S:n (paketoima) lahja tulevalle lankomiehelle.

Joulu on taalla paljon lyhempi kuin Suomessa. Meilla ainakin vietetaan kolme rauhallista ja jouluisaa paivaa. Taalla joulukoristeet ovat olleet esilla kiitospaivasta lahtien, mutta nyt ne ovat poissa. Rauhallisia paivia ei ollut oikeastaan yhtaan. Joulu kesti tasan aattoillan ja eilisen paivan. Ihan eri meininki kuin kotipuolessa.

Nyt kun joulu on ohi, lahto tuntuu vielakin ajankohtaisemmalta. Viikon paasta istun jo koneessa. Onhan tassa kummiskin viela vahan aikaa, mutta kun ei viikko ole tarpeeksi. Pitaa ehtia tekemaan viela vaikka mita! Ja mitenhan sita taas jaksaa hyvastella, kun pitaa olla erossa ainakin kaksi ja puoli kuukautta... Olisi hyva olla murehtimatta sita nyt, mutta minkas teet, kun ahdistaa.

S on talla hetkella toissa ja tutkii Kuopion yliopiston sivuja. Ehka ensi vuonna tahan aikaan ei olekaan hyvastien paikka.

Perinneperjantai: Viimeinen sukellus

Piti käydä vielä kerran sukeltamassa syvyyksissä, ennen kuin pää alkoi pysyä pinnalla. Elokuun lopulla Scotty elätteli vielä toiveita siitä unelmien työpaikasta, joka hänellä oli ollut tavoitteena jo pidemmän aikaa, mutta kun kävi selville, ettei kyseinen virasto ollut palkkaamassa ketään budjettijuttujen vuoksi vähään aikaan, mies vaihtoi suuntaa. Kirjaimellisesti.

Sillä välin, kun Scotty selvitteli siirtoa Kansas Cityyn, minä selvittelin päätäni. En meinannut oikein kestää epävarmuutta tulevaisuudesta, enkä varsinkaan sitä, että tunsin, ettei minulla juuri ollut vaikutusvaltaa omaan onneeni, vaikkei jälkimmäinen tietenkään pitänyt paikkaansa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 19.8.2007 klo 17:44

Alakulotusta

Se on nyt viikonlopun aikana ollut allapäin. Syitä on useita. Se pyytelee anteeksi, kun se tuo ongelmansa minunkin tietoon. Sanoin, että sitä(kin) vartenhan täällä ollaan; tukena ja turvana. Sen mielestä se osoittaa vain heikkoutta, että se tukeutuu minuun. Minusta taas tuntuu hienolta, jos pystyn edes vähän auttamaan toista "hädässä".

Tänään se sanoi tienneensä tammikuusta lähtien, mitä haluaa tehdä. Siksi se on ollut onneton. Silti se on yrittänyt omien sanojensa mukaan juosta tunteitaan karkuun, huonoin seurauksin, toisaalta myös hyvin seurauksin. Huonoihin seurauksiin voitaneen lukea ainakin meidän molempien kyyneleet kevään ajalta ja se, että Ty(tt)ökaverin joskus ehkä haluttua enemmänkin kuin ystävyyttä, hänen (entinen/nykyinen) poikakaverinsa ei nyt halua, että S viettää heidän kanssa aikaa (vaikka viikolla, hänen poissaollesaan, salliikin Ty(tt)ökaverin ja S:n käydä yhdessä salilla, baarissa jne.), joten kaveripiiri kutistuu vääjäämättä. S:llä ei ole itärannikolla oikein sellaisia ystäviä, joihin hän Kansasissa on tottunut ja jotka hän ehdottomasti ansaitsee. 

No mutta onhan tästä seurannut ehdottomasti jotain hyvääkin. S itsekin sanoi, että tämä on tehnyt meistä vahvempia. Se, että ollaan molemmat yritetty siirtyä eteenpäin (huonolla menestyksellä, tosin), on vahvistanut tunnetta siitä, että halutaan ihan oikeasti olla yhdessä, vaikka kai me se ollaan jo valmiiksi tiedettykin.

S:n on ollut pakko olla sulkeutunut, koska meidän tilanteesta se ei ole voinut puhua. Ei voi oikein puhua vieläkään, mitä nyt juuri niille Kansasin kavereilleen. On hän onneksi viime aikoina alkanut avautua paikallisille kavereilleenkin, vähän, mutta kuitenkin. Yksi naispuolisista kavereista oli kysellyt S:ltä minusta ja sanonut, ettei hän voi uskoa, että S on vihdoinkin löytänyt jonkun, josta oikeasti pitää.

S sanoi, että välillä hän todella ihmettelee, miksi tämä päätöksenteko on ollut niin hankalaa. Sanoin sille, että sen pitääkin olla hankalaa, valtava päätöshän tämä on. En haluaisikaan olla ihmisen kanssa, joka päättäisi isoja, elämäämullistavia asioita tuosta vain. Onpahan harkittu juttu. Ei tarvitse sitten myöhemmin jossitella, kun muitakin vaihtoehtoja on kokeiltu ja mietitty. Minullakin on halutumpi olo, kun harkinnan jälkeenkin ylitän vielä kaikki muut vaihtoehdot.

Se syyttää itseään nyt ihan joka asiasta. On rankkaa seurata vierestä, kun toinen on alakuloinen. Ei, on hankalaa seurata näin kaukaa, ei läheskään vierestä, kun toinen on alakuloinen.

Kunnon halaus kun auttaisi paljon.

Torstai 23.8.2007 klo 

Nettitreffit

On tullut taas aika raapustella mietteitä ja menneitä tapahtumia muistiin. Kun vielä muistaisi jotain.

S:n asennoituminen minua kohtaan on muuttunut alkukesästä todella paljon. Nyt ei enää yritetä väkipakolla olla vainkavereita (vaikka emme saisi olla edes 'vain kavereita'), vaan nyt suunnitellaan tulevia reissuja, yhdessä asumista, elämistä, olemista. Se on kertonut vasta nyt (esimerkiksi viime yönä pienissä sievissä), mitä sen päässä oikeasti talven, kevään ja alkukesän aikana liikkui. Nyt se huolehtii, ettei meidän välille synny väärinkäsityksiä. Huolehtii, että minä tiedän, kuka sen sydämessä on ykkönen.

Se kysyi minulta tuossa yksi päivä, haluaisinko "tavata" Ty(tt)ökaverin webbikameran välityksellä. Kyllähän se passaa. No nyt meillä sitten on treffit perjantaille. Lämmittää mieltä, että S haluaa ottaa minut mukaan heidän illanviettoonsa, joka oli sovittu jo aiemmin. Tuleehan siitä jännää, mutta tulkoon.

S on myös ollut ihan tohkeissaan passihakemuksen kanssa. On se ihan tosissaan tänne tulossa! Eilen tuli vain pieniä mutkia matkaan. S lähti kesken työpäivän trimmailemaan partaansa ja hoitamaan passiasioita. Se tuli takaisin linjoille ja kertoi, ettei kaikki ollut mennytkään suunnitelmien mukaan. USA:ssa nimittäin tarvitsee syntymätodistuksen passia hakiessa, ja S:n isä oli ystävällisesti vienyt S:n syntymätodistuksen mukanaan Kansasiin. Kysymättä S:ltä. Nyt sitten odotellaan (voi että pidän odottelusta!), laittaako isäpappa paperin postiin.

S oli viime yönä todella tunteellisella ja nostalgisella päällä. Se sanoi, että hänelle tietyistä asioista puhuminen on todella vaikeaa, mutta minulle hän uskaltaa kertoa kipeitäkin asioita. Niin sen pitää ollakin. Tuhrattiin sitten taas itkua, kun S kertoi, miten ensimmäinen erkaantumisyritys oli ollut hänelle vaikea ja miten tiukkaa oli ollut kertoa kavereille. Ikävän lisäksi sitä painoi syyllisyys. Se halusi, että minä pärjään. Sitten se sanoi, ettei se koskaan luopunut toivosta meidän suhteen, vaikka miten yritettiin. Minä olen aina ollut ykkönen, vaikka välillä olo olikin kakkainen.

Viime yönä en ehtinyt nukkua montaakaan tuntia. Ehkä yhteensä kaksi. Päivällä olin yllättävän virkeä töissä. Juteltiin vähän työkavereiden kanssa kaukosuhteilusta (en nimittäin ole meistä ainoa, jonka mielitietty asuu muilla mailla). Yksi työkaveri sanoi, että hänkin haluaa miehen ulkomailta. Se on niin romanttista. Onhan se, mutta eipä tämä mitään herkkua ole. Eikä toisaalta onneksi pysyväkään järjestely. En keksi muita hyviä puolia kuin, että tämä kasvattaa luonnetta ja toista osaa arvostaa paljon enemmän. Ei ainakaan pidä itsestäänselvyytenä sitten niitä oikeasti yhteisiä aikoja, joista tässä nyt vasta haaveillaan. Huonoja puolia on paljon. Aikaero, joka vaikeuttaa yhteydenpitoa ja sotkee unirytmit täysin (otin tänään viiden tunnin päikkärit, heh). Ikävä, joka aiheuttaa öisin järkyttävää kaipuuta toisen kainaloon ja joskus myös kiukuttelua ja turhautumista. Turhat kinastelut, jotka aiheutuvat ainoastaan siitä, kun ei voida olla samassa paikassa. Mustasukkaisuus, puolin ja toisin, vaikka luottamusta löytyy erittäin paljon. Katkeruus. Siinä nyt noin aluksi.

Silti en vaihtaisi tätä pois. Toki ottaisin S:n paljon mieluummin vaikka 7000 kilometriä lähemmäksi, mutta en luopuisi S:stä, vaikka se asuisi Marsissa. Välillä tuntuu, että sieltä se on ainakin kotoisin. Noh, kitkutellaan nyt loppuun, kun on kerran aloitettukin. Halailen peittoa ja pehmokisua siihen asti, kunnes pääsen halailemaan jotain vähän eloisampaa.

Eikä tämä nyt oikeasti niin kamalaa ole. Piti vain päästä kitisemään jostakin. Olen oikeasti erittäin tyytyväinen nykytilanteeseen, varsinkin kun tätä vertaa esimerkiksi puolen vuoden takaisiin olosuhteisiin. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olen onnellinen, että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut. 

Toivottavasti tulevaisuudenkin.

Tiistai 28.8.2007 klo 05:30

There's No Place Like Home

Parin päivän naureskelun ja hymistelyn jälkeen (oltiin kamerayhteydessä semmoinen puolitoista vuorokautta putkeen, repikää siitä huumoria) olikin jo aika puhua asiaa. S sai tänään sähköpostia sieltä työpaikasta, mutta masentui viestin sävystä. Itse en huomannut viestissä, varsinkaan sen sisällössä mitään masentavaa, mutta S poimi sieltä jotain vivahteita, jotka saivat hänet melkein luopumaan toivosta. Ahdistuksissaan (vielä töissä ollessaan) se alkoi sitten kaivata Kansasia ja alkoi miettiä, josko saisi siirron sinne, pysytellen nykyisessä firmassa.

Tarkoittaisi sitä, että minä pysyisin vielä taka-alalla, eikä S voisi tulla Suomeen kylään. Siinä vaiheessa minuakin alkoi ahdistaa, kävin tuulettamassa ajatuksia juoksulenkillä, jonka aikana sain lisää ahdistavia ajatuksia päähäni. Niistä pahimpana se, etten voi suunnitella tulevaisuutta. Voin suunnitella sen verran, että valmistun ensi keväänä, mutta koulujuttuja en oikein sen edemmäksi. Henkilökohtaista elämää en voi suunnitella ollenkaan, en edes parin kuukauden päähän. Kaikki on epävarmaa. Jos haluaisin ohjat käsiini, pitäisi luopua tulevaisuudesta S:n kanssa.

Taisin säikäyttää S:n, kun se tuli kotiin. Sanoin, etten tiedä, mitä tehdä. Se käsitti sen niin, että yksi vaihtoehdoista olisi tosiaan tuo yhteisestä tulevaisuudesta luopuminen. Puhuttiin sitten suumme puhtaaksi epäilyksistä, haaveista, tavoitteista, ja aika yksiinhän ne periaatteessa meni. Minua vain ahdistaa tämmöisenä nykyaikaisena, ylpeänä ja itsepäisenä naisena (tyttönä) se, että minun pitäisi tyytyä kaikkiin S:n ratkaisuihin, eikä minulla ole mitään sanottavaa mihinkään. Tilannehan ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta välillä pitää kapinoida. Ihan oman itseni takia.

Niin, eikä se S:n Kansasiin lähtö edes automaattisesti tarkoittaisi sitä, ettei S tänne voisi kylään tulla. Itse asiassa asuisinkin tulevaisuudessa ehkä mieluummin Kansasissa kuin itärannikolla. Kansasissa minullakin olisi kavereita. There's no place like home.

Toisaalta kotihan olisi siellä, missä S:kin on.

Kuis se kello on jo noin paljon?

Perinneperjantai: Sumuun eksyneet

Näitä elokuun 2007 merkintöjä on ollut paljon miellyttävämpi kahlata läpi kuin kevään ja alkukesän. Olimme molemmat saamassa vihdoinkin kiinni jostain, mistä ei kannattanut päästää irti. Paremmasta olosta, eheämmästä mielestä, tulevaisuudentoivosta, toisistamme.

Mitään varmuutta yhteisestä tulevaisuudesta ei kuitenkaan vieläkään ollut, ja mustia ajatuksia riitti. Suunta oli kuitenkin oikea, ja lopulta löysimme tien toistemme luo, vaikka vähän hakoteillä kuljeksimmekin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Lauantai 11.8.2007 klo 18:38

Opelle omena

Eilinen ilta oli sen verran raju, että tänään on sitten ollut tukka vähän kipeänä. Olenkin nukkunut melkein koko päivän S:n kanssa yhdessä. Se ei tosin ole oikein malttanut nukkua, koska on omin sanojensa mukaan levoton. Levoton, koska haluaa puhua minun kanssa niin paljon.

Yöllä puhuttiinkin jo aika paljon. Tulin kotiin juttelemaan S:n kanssa, vaikka tarkoitus oli jäädä yöksi kaverin luokse. Jutusteltiin ensin hetki, josta en juuri mitään muista. S:n kaveri tuli käymään. Nukuin tunnin, pari, ennen kuin S soitteli. Sitten puhuttiinkin pitkään. S opetteli lisää suomea, ja osasi jo yhdistellä sanoja saaden aikaan järkeviäkin juttuja, kuten "rakastan kalja" ja "kaunis tyttö".

Äsken sattui pieni vesivahinko, josta en voi syyttää kuin itseäni. Ja kissaa, jos haluaisin. Sattumien summana (kissa + hyppäys ikkunalle + ikkunalle hyppäämisen estämisyritys) vesilasi kaatui tietokoneeni päälle, ja nyt kone on tuossa kuivateltavana. Kone toimii, mutta kannettavan näppäimistö ei tainnut oikein tykätä pesusta. Jospa se vielä pelittäisi, ikää kun raukalla ei vielä ole paljoa.

Lopuksi se tärkein, se minkä takia oikeastaan aloin kirjoitella. Aamuisista lauseenrakenteluista yksi nousi ylitse muiden. "Rakastan Suomi-tyttö."

Opiskelija taitaa tietää, miten opettajalta saadaan hyvä arvosana.

Maanantai 13.8.2007 klo 03:09

Summa summarum

Sanoin S:lle puolisen tuntia sitten, että nyt tää menis nukkumaan. Eipä tullut nukkumisesta mitään, joten puretaanhan taas hajatelmia tänne.

Aloitetaan vaikka semmoisella ilouutisella, että kirjoitan tälläkin hetkellä kannettavalla tietokoneellani, jonka päälle vesilasi kippautui tuossa lauantaina. Ehdin jo vähän säikähtää, että siinä kosahti kone, tai ainakin kannettavan näppäimistö, ja semmoiset oireetkin oli ilmassa, ettei ilman huoltoa tilanteesta ainakaan selvitä. No vielä mitä! Parin tunnin nikottelun jälkeen kone alkoi pelittää, ihan kuin ennenkin.

Pelittämisestä tuli mieleen semmoinen juttu, että ollaan taas nörttäilty ihan kiitettävän paljon. Olen kyhjöttänyt melkein koko viikolopun erittäin epäergonomisessa asennossa sängynkulmassa luurit korvilla ja seikkaillut virtuaalimaailmassa. S:n kanssa. I wouldn't have it any other way.

Äsken se sanoi minulle, että hän on elänyt viimeiset kuukaudet kuin jossain sumussa. Sanoi, että minun pitää mennä sinne korjaamaan se. Kuulostaa tutulta.

Haluan tehdä sen kokonaiseksi. Haluan, että se tekee minut kokonaiseksi. Haluan meidän tarinalle lopun, johon voidaan olla tyytyväisiä. Tai oikeastaan uuden alun, josta olisi hyvä lähteä rakentamaan tulevaisuutta.

Kaikkihan alkoi viattomasta kohtaamisesta hämyisessä ravitsemusliikkeessä. Kohtaaminen johti yhteydenpitoon ja sovittuun tapaamiseen, jonka jälkeen ei oikein taidettu haluta erossa ollakaan. Välillä oli kuitenkin pakko, ja lopulta tuli yllättäen vastaan tilanne, jonka sanelemana tiemme näyttivät erkaantuvan väkisin. Sen jälkeen yritettiin, luovutettiin, nähtiin, eipä luovutettukaan, soudettiin, huovattiin... Ja nyt ollaan tässä, suunnitellaan yhteiseloa.

Koska halutaan molemmat olla ehjiä. Kai me toisistamme aika paljon tykätään, kun tuommoisen revohkan jälkeen vielä pusketaan toisiamme kohti.

Torstai 16.8.2007 klo 22:15

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

No niin, tilanteet muuttuvat. Muutama päivä sitten suunnitelma oli, että menisin käymään S:n luona kylässä lokakuussa, jonka jälkeen S tulisi tänne töihin/opiskelemaan/olemaan minulle kainalo, johon käpertyä. Nyt ei ole suunnitelmaa. Nyt odotellaan. S saattaa nimittäin saada työtarjouksen sieltä paikasta. Paikasta, johon hän on aina halunnut. Se paikkakaan ei tykkää varsinaisesti ulkomaalaiskontakteista, mutta kuitekin enemmän kuin nykyinen työpaikka, joka siis kieltää meitä olemasta missään yhteydessä. Ollaan toteltu todella kiltisti.

S tapasi entisen pomonsa tiistaina. S oli kertonut tilanteestamme ja oli sanonut, että kun hän lähti Kansasista, hän kuvitteli, että tästä selvitään suhteellisen helposti, vaikka se paljon sattuikin. Aiemminhan hänellä ei ole ollut mitään ongelmia eteenpäin siirtymisessä. S oli sitten sanonut pomolleen, että minussa oli kuitenkin jotain erityistä, jotain mistä hän ei voinut päästää irti. Pomo oli sanonut, että sellaista onkin todella hankala löytää. Eikä pomon mielestä tästä tarvitse luopuakaan.

Joten nyt siis todellakin odotellaan. Odotellaan, saako S unelmiensa työn. Odotellaan, saanko mennä kylään. Odotellaan, saako S tulla minun luokse kylään. Odotellaan, luenko maisteriksi asti täällä Suomessa vai maksaako S minun opinnot rapakon takana.

Eilen meinattiin saada kina aikaiseksi. Taidettiin saadakin. Minulla oli eilen jotenkin outo päivä. Masentava. S:n oli tarkoitus tulla kotiin, pelailemaan ja juttelemaan minun kanssa, mutta Ty(tt)ökaveri (jolla on muuten nykyisin poikakaveri) pyysi S:ää ulos ja S suostui. Vanhat tuntemukset varasuunnitelmana olosta ja kakkosvaihtoehdosta nostivat ikävästi päätään, ja kun S käsitti kommenttini väärin, jouduttiin sanasotasille.

S:llä on tapana vastata hyökkäykseen hyökkäyksellä, joten hän saa usein jo valmiiksi pahan oloni tuntumaan vielä pahemmalta. Minusta tuntuu pahalta, että minusta tuntuu pahalta. Noh, selviteltiin sitten ongelmia kirjoitellen. Sanoin S:lle, että tarvitsen häntä tänään (eilen). Kysyin, olisiko hän koskaan minun tukena, jos ei nytkään pysty olemaan. Kysyin, juoksisiko S aina ongelmia pakoon, kuten eilen yritti. Sain molempiin onneksi minua miellyttävät vastaukset, ja S sanoi tulevansa ajoissa kotiin, että voidaan jutella.

Ja lopulta S tuli kotiin suoraan töistä. Kun hän ehdotti Ty(tt)ökaverille, että hän kävisi baarissa yhden tai kahden kaljan verran ja lähtisi sitten ajoissa kotiin, Ty(tt)ökaveri vetäisi herneet nenään ja sanoi: "Turha lähteä sitten ollenkaan, mene vain kotiin juttelemaan Annin kanssa." Her loss. Juteltiin sitten asiat taas kuntoon, ja kerroin epäilyksistäni. Koska onhan niitä. Paljon.

Esimerkiksi se epäilyttää, että pari vuotta sitten en olisi voinut kuvitella seurustelevani S:n kaltaisen ihmisen kanssa. Siitä ei yksinkertaisesti olisi tullut mitään. Ollaan molemmat niin itsepäisiä, enkä silloin todellakaan osanut antaa periksi, ennen kuin oli pakko. Höyrysin ja raivosin ja tarvitsin ihmisen, joka antaa mennä raivokohtausten toisesta korvasta sisään ja toisesta samantien ulos. Nyt olen harkitsevampi ja ajattelen ennen kuin alan raivota. Toki onneksi tuo kielikin ehkä rajoittaa pahimpia ärräpäitä. Vaikka englanti alkaa olla jo aika sujuvalla tasolla, kun sitä on jo joutunut aika pitkään melkein päivittäin höpöttelemään, niin silti suomeksi on helpompi ärähtää ja puuskahdella.

Taas lähdettiin rönsyilemään. Asiaan. S ei siis vastaa sitä mielikuvaa ihmisestä, jonka kanssa aikaisemmin kuvittelin päätyväni yhteen. Silti en muuttaisi hänessä mitään. No ehkä pistäisin sen syömään vihanneksia, heh, mutta muuten pitäisin ihan ennallaan. Epäilykseni S:n kanssa elämisestä, olemisesta ja toimeentulemisesta on siis turha. Hyvin ollaan tultu juttuun tähänkin asti, vaikka olosuhteet ovat olleet vähintäänkin stressaavat ja vaikeat. Ehkä olen muuttunut, aikuistunut, vahvistunut parin vuoden aikana niin paljon, että nyt pystyn elämään villihevosen kanssa ilman, että minun pitäisi alkaa sitä kesyttää.

Eikä se nyt niin villi ole. Juuri sopiva.

Perinneperjantai: Kamelin selkä

Elokuun alussa oltiin siinä pisteessä, että jotain oli tapahduttava. Olimme henkisesti, vähän fyysisestikin, niin uupuneita, että oli otettava loikka suuntaan tai toiseen.

En ehkä vieläkään ihan täysin käsitä, mikä ihmeliima meidät piti toisissamme kiinni. Itsepäisyys? Olosuhteet olivat meitä vastaan, emmekä varsinaisesti tehneet itsellemme tai toisillemme tilanteesta ainakaan helpompaa. Olimme ihan varmasti nähneet toistemme rumimmat puolet, sillä väsyneenä, välimatkan turhauttamana, ei jaksanut esittää yhtään mitään. Ehkä siinä sitten oli sitä jotain.

Ja hyvänen aika, olihan siinä. Sitä ei vain mitenkään voinut tuolloin vielä tietää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 31.7.2007 klo 01:48

As Good as It Gets

S juttelee parhaillaan isänsä kanssa siitä, olisiko hänen mahdollista tulla Suomeen. On kai turha sanoakaan, että eiliset ja tämänpäiväiset pelot katosivat. Uudet jännitystä lisäävät tunteet kyllä tulivat pintaan, kun S alkoi puhua siitä, ettei jaksa odottaa enää vuotta, puolta vuotta, kolmea kuukautta. Se olisi jo aika valmis jättämään unelmatyöstä unelmoinnin taakseen ja tulemaan tänne. Vähän hymyilyttää. Ja pelottaa.

Tämä oli yksi niistä vaihtoehdoista, joihin en voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa. En usko vieläkään, eihän se ole totta, ennen kuin (jos) S:n tossut tämähtävät Suomen kamaralle. Mutta silti. Hurjaa. Hurjaa hurjaa hurjaa. Olin itse varautunut siihen, että nähtäisiin aikaisintaan joululomalla.

Ja nyt on, jälleen kerran, laitettava jäitä hattuun. Odotetaan rauhassa. Sillä hyväähän kannattaa tunnetusti odottaa.

Keskiviikko 1.8.2007 klo 22:29

It's Becoming Reality

S yllätti minut taas eilen puheillaan. Se on niin valmis tulemaan tänne, että sen vakavuus ja toimekkuus alkoi ihan melkein pelottaa, mukavalla tavalla tosin. Heti puhelun aluksi se sanoi, että eiköhän hoideta tämä ensi viikolla. "Niin mikä?" "Arvaa." "En arvaa." Vasta tunnin, parin päästä se sanoi, että no hänen Suomeen tuleminen tietty. Jospa kuitenkin hankkisi ensin passin. Otettiin sen jälkeen yhdessä vielä käytännönasioista selvää, mietittiin aikatauluja, paperisotaa, lentolippuja, työ- ja raha-asoita.

Suurimmaksi ongelmaksi paljastui yllättäen niinkin maallinen juttu kuin raha. Nykyisestä tilanteesta liukeneminen maksaisi S:lle sievoisen summan rahaa, eikä se täällä eläminenkään nyt ilmaista olisi. Tuosta minun opintotuesta ei välttämättä riitä varoja kahden ihmisen elättämiseen. Onneksi tässä on nyt vähän heitelty semmostakin mahdollisuutta ilmassa, että S voisi vähän hankkia taskurahaa Suomessa ja samalla saada työ- eli oleskeluluvan.

On ihan epätodellinen olo. Tästä on nyt tulossa totta, kuten S eilen asian ilmaisi puhelun päätteeksi. En tosin vieläkään uskalla luottaa siihen, että pian näkisin S:n oikeasti, enkä vain unessa, kuten hetki sitten. Äskeisillä pikkuruisilla päikkäreillä (kolme tuntia) tunsin S:n hengityksen niskassa, kosketuksen iholla ja kuulin sen äänen korvissani ilman netin tarjoamia sivusärinöitä.

Nyt on epätodellisen olon lisäksi huolestunut olo. S oli nimittäin aamulla, jo minun töissä ollessani, kirjoitellut viestejä, vaikka tiesi minun olevan poissa. Oli niin masentuneen kuuloista tekstiä, ettei se kuulostanut enää S:ltä ollenkaan. Voi kun olisinkin voinut olla paikalla, kun se minua noin kovasti tarvitsi. Nyt minun pitää odottaa vielä jonkin aikaa huolesta soikeana, ennen kuin saan tietää, mistä oikein oli kyse.

Tulisi jo tänne, niin voisin halata sen huolet pois.

Torstai 2.8.2007 klo 22:55

Huolia

Huolestuin eilen töistä tultuani S:n masentuneista ja kuuntelijan tarpeesta kielineistä viesteistä. Illalla huolestuin pikkuisen lisää, kun se ei töistä tultuaan jutellutkaan minulle. Kirjautui sisään, kyllä, mutta katosi saman tien. Aamulla huolestuin vielä lisää, kun se ei ollut käynyt netissä pikakirjautumisen jälkeen eikä siis vastannut sähköpostiinikaan, jossa pyysin häntä kertomaan, mikä oli vialla. Tänään huolestuin sitten vielä monta kertaa ja paljon enemmän, kun yritin soitella S:lle kännykkään, mutta tämä ei vastannut.

Jos eilistä merkintää kirjoittaessani olin huolesta soikeana, niin iltapäivällä olin jo huolesta kahdeksankulmiona. Lopulta, vähän vaille neljä, mesevahti äiti tuli sanomaan, että nyt kannattaisi käväistä vähän toimiston puolella. S siellä ilmoitteli itsestään, oli jo onneksi kuulemma parempi olo. Se ei silti suostunut kertomaan, mikä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä oli vaivannut. Se oli nukkunut koko yönä vain puolisen tuntia. Toivottavasti se tänään kertoo yön ankeista hetkistä hieman tarkemmin.

Keksittiin taas uusi tapa rikkoa sääntöjä. Tai S keksi. Ollaan nyt sitten oltu S:n töihin lähdönkin jälkeen vähän juttusilla, tosin mistään vakavasta ei voida keskustella. Enkä oikein voi sanoa mitään, mikä paljastaisi, että olen ulkomaalainen. Ehkäpä tästä lähtien kuitenkin sitten tiedän, mihin aikaan S töistä kotiin lähtee, ettei tarvitse viettää koko iltaa epätietoisuudessa.

Here's to hoping.

Perjantai 3.8.2007 klo 03:04

Lisää huolia

Joskus annan S:n talloa ylitseni ihan surutta, koska en yksinkertaisesti jaksa hermostua. Tänään ei ollut semmoinen päivä. Ymmärrän sen, että miehillä ja naisilla tahtoo olla tapana nähdä asiat hieman eri tavalla. Varsinkin minulla ja S:llä, ainakin välillä. Se kuvittelee, että jos olen hyväntuulinen ja nauravainen, olen unohtanut kaikki ikävät taustalla lurkkivat asiat. Ei se niin mene. Jos en ole pahoittanut mieltäni tai osoittanut pahoittavani mieltäni erinäisistä syistä (S jätti eilen soittamatta minulle, vaikka viestitteli surullisia ja ankeita juttuja edellisenä yönä ja tiesi, että minä olin huolissani, ja syy soittamattomuuteen oli, yllätys yllätys, Ty(tt)ökaveri), se ei tarkoita sitä, etten haluaisi ja tarvitsisi tänään puhua.

Vaan S:n mielestäpä se taitaa olla niin. Se lähti suoraan töistä "parille drinkille" Ty(tt)ökaverin kanssa. Jos tilanteesta haluaa etsiä positiivisia puolia, niin nytpähän ainakin tiesin tämän, ettei tarvinnut tyhjänpanttina odottaa sitä kotiintulevaksi. Se sanoi, että jos se tulee tarpeeksi aikaisin kotiin, se voi soittaa minulle ennen kuin lähden töihin. Se, että olen valveilla vielä tähän aikaan, kertoo ehkä jotain. En usko, että se soittaa myöhemmin, joten loppuyön unet ovat turvatut. En usko, että se soittaa, vaikka pyysin sitä tulemaan kotiin ajoissa. Toivon, että olen väärässä.

Onhan se nyt selvää, että kaukosuhde on rankka, mutta välillä tuntuu, että toinen osapuoli tekee tästä vielä rankempaa, ihan omaa ajattelemattomuuttaan. Tänään väänsin jo aika paksusta rautalangasta sille, ettei tämmöinen peli vetele. Tavoite olisi olla oikeasti yhdessä muutaman kuukauden päästä, ja tiedän, että olisin silloin onnellistakin onnellisempi. Mutta: jos minulla on siihen asti toissijainen olo, mitä tästä muka voi tulla? Miten jaksan? En halua enkä voi luopua omista näkemyksistäni ja periaatteistani ihan vain sen takia, että miellyttäisin toista. Enhän? En, koska silloin en olisi enää minä. Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kerta kiellon päälle: Tiedän, että se välittää minusta paljon, todella paljon. Välillä se ei vain tunnu siltä, ja se onkin sitten vähän huonompi juttu. Suurimman osan ajasta onneksi tiedän ja tunnen, että se välittää ja haluaa olla minun kanssa. Eniten.

Noh, viikonloppuna on aikaa puhua ja selvitellä asioita, Ty(tt)ökaveri kun ei vissiin omi sitä tulevina päivinä. S-raukallahan ei muka ole asiaan koskaan mitään sanomista...

Joku voisi pikakelata kolme kuukautta eteenpäin. Jookos?

Lauantai 4.8.2007 klo 01:50

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin

S ei soitellut minulle aamulla, kuten arvelinkin. Lähetin sille sitten aamulla kiukunpuuskassa aika kiukkuisia viestejä, kertoen tasan tarkkaan, miten S oli minua satuttanut ja niin edelleen. Tärisin vihasta ja pettymyksestä. En ollut mikään päivänsäde.

Töihin päästyäni aloin välittömästi katua viestien tiukkaa sävyä. S:llä on rankkaa, eikä se tarvitse äkäisiä ja ylidramaattisia viestejä lisäämään draamaa sen elämään. Sanoin kyllä ihan asiasta, sitä en katunut, mutta tapa jolla asiani esitin olisi ehkä voinut olla hieman ystävällisempi.

Kun tulin kotiin, minua odotti muutama viesti. S pyysi anteeksi ja kertoi, että oli kertonut Ty(tt)ökaverille aikeistaan tulla tänne. Minun luo. Se sanoi tarvitsevansa minun tukea, vaikka siitä ei juuri nyt olekaan minulle aina tueksi. Se oli myös viestitellyt, että toivoisi minun ilmoittelevan itsestäni, kunhan kotiudun. Niin tein, ja se pyysi vielä uudestaan anteeksi, ja niin pyysin minäkin. En kuitenkaan perunut sanojani, tarkoitinhan niitä. Olin minä.

Ollaan tässä nyt sitten pitkästä aikaa puheyhteydessä. Tosin tällä hetkellä se on puhelimessa äitinsä kanssa, keskustelemassa tulevaisuuden vaihtoehdoista. S pyysi minua vierailulle luokseen ennen kuin muuttaa. Muutettaisiin sen tavarat yhdessä Kansasiin, ja toisin mukanani sitten Suomeen mukavan tuliaisen. Miehen. Se on nyt melkoisen varma, että se lähtee nykyisestä paikastaan. Lähes satavarma. Aikataulukin on melkein selvillä. Matkaisin rapakon taakse jo parin kuukauden päästä.

Iih.

Perinneperjantai: Kaksoiselämää

Pikakelausta heinäkuun lopulle. Pidimme molemmat itsemme kiireisinä töiden ja sosiaalisen elämän puolesta. Minä vietin suomalaista kesää festareilla, risteilyillä ja urheilukatsomoissa, kun Scotty taas reissasi DC:ssä ja New Yorkissa ja viihdytti Kansasista saapuneita vieraitaan. Vanhoista kirjoituksista kuitenkin käy aika selväksi, että vaikka jalat viipottivat Olusilla, pää ja erityisesti sydän olivat jossain ihan muualla.

Jos olisin lukenut noita juttuja ulkopuolisen silmin, olisin saattanut kokea pakottavaa tarvetta käydä kommentoimassa tytönhupakolle, että unohtaa vain amerikkalaisen häntäheikin. Ihme, etten sellaisia kommentteja saanut - päinvastoin - sain paljon kannustavia viestejä, vertaistukea ja jopa blogituttavuuksia, jotka ovat kantaneet tänne saakka.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Sunnuntai 15.7.2007 klo 22:00

Kolme kovaa kuukautta

Eipä olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että nyt oltaisiin tässä tilanteessa. Siitähän on tasan kolme kuukautta, kun olen viimeksi päässyt halamaan S:ää. S kertoi minulle vähän aikaa sitten, että viime tapaamisemme oli oikeasti ollut tarkoitus olla viimeinen tapaamisemme. Viimeinen kerta, kun puhutaan. Sen sijaan se toikin minulle kaulakorun ja toiveita yhteisestä tulevaisuudesta.

Ty(tt)ökaverikin oli kehottanut S:ää olemaan puhumatta minulle. Kokonaan. S oli sanonut, ettei hän todellakaan pysty siihen. Ei se edes yritä. Ollaan oltu tämän vuorokauden puolella vaatimattomat 12 tuntia webbikamerayhteydessä, vuoroin ja vuorotellen nukkuen, vuoroin jutellen. Eiköhän se kohta taas soita. Yöllä, Oluset-reissun jälkeen, juttelin S:n äidinkin kanssa. En nyt ihan sanasta sanaan muista, mitä sanoin, mutta toivottavasti en hölissyt mitään äärimmäisen tyhmää.

Kolme kuukautta sitten olin rikki. Olin turta. Olin epätoivoinen. Olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Tänään katselin, kun S nukkui. Ja hymyilin. Toisaalta kaipuu toisen luo on niin uskomaton, että vähän sattuukin. Aika paljonkin, välillä. Pelottaa, ahdistaa. Itkettääkin. Ja sitten välillä olen hymy niin sanotusti berberissä.

Mikähän tilanne on tästä kolmen kuukauden päästä? Eipä voi tietää. Sen verran tulevaisuudesta kuitenkin tiedän, että huomenna lähden Tallinnaan.

Torstai 19.7.2007 klo 05:00

Ei eipäilyksen häivääkään

Kellohan on jo myöhä, mutta kerrottakoon sen verran, että nyt hävisi kaikki, ainakin melkein kaikki epäilykset mielestä. Juttelin justiinsa S:n ja sen siskon (ja siskon kihlatun) kanssa. Sain kutsun maaliskuisiin häihin. Sanoin, että olisi mahtavaa päästä juhlimaan. Jos se olisi sallittua, siis. S sanoi, että minähän saatan asua hänen luonaan jo siinä vaiheessa. Epäilystenhävittäjä numero 1.

Ja se oli yrittänyt lähettää minulle tekstiviestiä, jossa se pyysi anteeksi sitä, ettei soittanut enää sunnuntaina takaisin. (Epäilystenhävittäjä numero 2.) En vain koskaan saanut viestiä. Se oli tänäänkin kiirehtinyt kotiin vieraidensa kanssa, että pääsee juttelemaan minulle. S:n sisko sanoikin, että hän lensi 1000 mailia ihan vain sen takia, että pääsee juttelemaan minulle.

Yhteenveto: nyt kyllä hiljeni tuo epäileväinen Erkki tuolla minun päässä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun S:n sisko kertoi S:n ikävöivän minua, ja sitten S ihan itse kertoi oikein yleisön läsnäollessa, miten sillä on minua ikävä. (Epäilystenhävittäjä numerot 3-100.) Voi kun se Erkki pysyisikin hiljaa. Sitten olisin oikein tyytyväinen.

Nyt (takaisin) nukkumaan. Huomenna, tai no tänään, pitää jaksaa olla kahdeksan tuntia töissä ja ajella töiden jälkeen vielä katsomaan Puijolle superpesistä, kas kun vastustajajoukkueessa pelaa semmoinen mukava tuttu.

Maanantai 23.7.2007 klo 02:58

Itkisitkö onnesta

Olen hymyillyt paljon viime aikoina, vaikka ei olla edes juteltu S:n kanssa pariin päivään, miekkonen kun on ollut vähän reissuamassa siskonsa ja siskon kihlatun kanssa. Silti ne keskustelut, joita olen käynyt sen kanssa ja joita se on käynyt ystäväni kanssa männäviikolla, sekä sähköposti, jonka se lähetti minulle, ovat pitäneet mielen positiivisena ja iloisena. Joskin ikävöivänä ja muista asioista etäisenä.

Pääsin eilen vaihtamaan kuulumisia vanhan tuttavan ja ystävän kanssa, jota en ollut nähnyt reiluun puoleen vuoteen. Kyllä siinä melkein silmäkulmat kostuivat molemmilta, kun kertasin menneiden kuukausien tapahtumia. Tapahtumia, joista en ole tännekään kirjoittanut mitään. En minä nyt sentäs ihan niin lörppä ole, että kaikki salaisuuteni julkiseen levitykseen laittaisin.

Välillä tulee itsellekin ihan epäuskoinen olo, kun juttelee asiasta kavereille. Olen kuullut useasti kommentit "Tämä on ihan kuin jostain roskaromaanista!" tai "Ihan kuin jostain elokuvasta!". Niinhän se vähän on, kun tarkemmin miettii. Arkea tämä meille kuitenkin on. Kivuliasta ja omituista sellaista, tosin. Olisikin välillä mukava pystyä seuraamaan sivusta tapahtumia, edes hetken verran. Ainakin silloin synkkinä hetkinä, kun kaikki toivo tuntuu kadonneen. Niitä toiveikkaita ja onnellisia hetkiä en vaihtaisi mihinkään. En mihinkään. Silloin olen elossa.

Haluaisin helpottaa S:n taakkaa. Se tuntee vieläkin syyllisyyttä siitä, että se on aiheuttanut minulle pahaa mieltä. Se kantaa tilanteessa suurimman taakan harteillaan, eikä se voi oikein puhua tästä kenellekään muulle kuin minulle, ja hyvin valikoivasti perheelleen ja muutamille kavereilleen. Siitä ei ole edes pitkä aika, kun se sanoi minulle, että joka kerta töihin mennessään se muistaa, mistä se on luopunut ja mitä se on voinut vaarantaa ikuisiksi ajoiksi. Se sanoi ajattelevansa minua jatkuvasti, eikä se ole aina kivutonta. Tiedän tunteen. Ikävä on joskus aika ikävä asia.

Ajattelen S:ää ensimmäisenä asiana aamulla ja viimeisenä illalla. Huomaan katselevani sen kuvia vähän väliä, hymyilen surullista tai iloista hymyä sen hetkisestä olotilasta riippuen. Keskellä yötäkin herään monesti tarkistamaan, onko S ilmoitellut itsestään mitään. Yritän elää muuta elämää, elänkin, mutta en oikein osaa ajatella muuta kuin mahdollista yhteistä elämää S:n kanssa. Tai sitten niitä onnellisia, yhteisiä, jo menneitä aikoja. None the less, S pyörii mielessä 24/7, vaihtelevalla tehokkuudella.

Ja tuolla rapakon takana se toinen tekee ja kokee samoin. Tiedän ja tunnen sen. Se on sanonut niin.

Maanantai 30.7.2007 klo 01:50

Aattelepa ite

Kaksoiselämä on hankalaa. Fyysisesti elän tässä hetkessä, tässä paikassa. Mieli liitelee jossain aivan muualla, menneessä tai tulevassa. Fyysisesti olen ehtinyt tekemään tämän kesän aikana vaikka mitä, mieli on taas jumittunut jonnekin kuukausien taa ja tähyilee tulevaa. Välillä mieli on maassa, välillä taivaissa.

Nyt se on vähän maan ja taivaan välillä. En oikein tiedä. Ajatukset sinkoilevat ristiin rastiin, välillä tuudittaen minut luottavaiseen uneen, välillä ne sitten taas saavat minut näkemään hyvin todentuntuisia painajaisia. Eivätkä nuo unet ja painajaiset rajoitu siihen, kun nukun. E-hei. Päivälläkin huomaan joskus hymyileväni ääliömäisesti tai synkisteleväni toivottomana zombina. Olen muissa maailmoissa.

S tulee huomenna kotiin viikonloppureissustaan. Edellinen keskustelukerta (keskiviikkona) loppui vähän ikävissä merkeissä, ja sen jälkeen onkin ollut tyhmä olo. Soittaisin kännykkään, mutta se maksaa miljoonia, miljoonia. Soittaisin kännykkään, mutta Ty(tt)ökaveri olisi luultavasti parin metrin säteellä S:stä, emmekä voisi puhua kunnolla. Jos ollenkaan.

Onneksi sain torstaina S:ltä sähköpostin, jossa se pyysi anteeksi käytöstään, jolla se kyllä kieltämättä hieman satutti ja loukkasi minua. Se kirjoitteli pelkästään rohkaisevia juttuja, mutta silti yritän väkisinkin lukea rivien välistä jotain ihan muuta. Yritys on ehkä tuottanut tulostakin, sillä oikeasti pelkään huomista pitkää juttutuokiota, jonka S "sopi" sähköpostissaan.

Välillä haluan juosta karkuun. Pelkään satuttavani itseni todella pahasti, jos (ja kun) roikun kiinni tulevaisuudessa, joka ilkkuu minulle mahtavuudellaan, mutta on sen verran kaukana, etten saa siitä kiinni kuin sormenpäillä. Olen nyt elellyt reippaan puoli vuotta rikkinäisenä ihmisenä, pitäen kynsin, hampain kiinni yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka välillä se näyttikin täysin mahdottomalta. Missään vaiheessa en ole saanut koottua itseäni kunnolla, ja jotta voisin olla taas kokonainen, S:n pitää joko korjata minut tai sitten rikkoa kokonaan, jolloin voin tavallaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Se päättää.

Tietenkin voisin itse päättää ja jättää leikin kesken. Silloin rikkoisin itse itseni, enkä voisi syyttää tilanteesta ketään muuta. Eipä sillä, minulla ei ole tällä hetkellä tarpeeksi voimia tehdä niin. Eikä halua, ei varsinkaan halua.

Joten katsellaan nyt taas. Huominen selkeyttää tilannetta varmasti, suuntaan tai toiseen. S:llä on ollut nyt aikaa miettiä, ainakin sitä se toivoi. Miksi tuo miettiminen muuten kuulostaa aina niin uhkaavalta? Silloinkin, kun toinen oikein kirjoittaa, ettei tarvitse pelätä, hän ei tee mitään hulluja päätöksiä. Silloinkin, kun se kirjoittaa, että sen pää on mennyt sekaisin minusta hyvällä tavalla. Silloinkin, kun se kirjoittaa välittävänsä minusta ja ikävöivänsä minua.

Ehkä minua pelottaa, että se tulee järkiinsä liiasta miettimisestä. Itsehän olen elävä esimerkki siitä, miten miettiminen järkevöittää.

Perinneperjantai: Haisevat mustat sukat

Epäileväinen olo jatkui heinäkuun aloitellessa toista kokonaista viikkoa. Iltavuoroviikko mahdollisti vielä hullumman vuorokausirytmin, mutta onneksi mihinkään kaamosmasennukseen ei valoisina kesäöinä tarvinnut vaipua. Valmistin itseäni koko ajan henkisesti siihen, että Scotty päättää jättää Suomi- ja Anni-haaveet sikseen, mutta en uskaltanut tai edes halunnut olla itse kuoliniskun antaja.

Tuosta kahden vuoden päästä olimme naimisissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 9.7.2007 klo 01:08

Kestääkö karpaasi?

On taas jotenkin todella inhottava olo. Ihan pelkän ikävän takia. Tiesin kyllä jo perjantaina, etten pääse juttelemaan sen kanssa enää tänä viikonloppuna, sen (ja minunkin) kaverit kun lähtevät vasta tänään pois, ja poikien pitää maksimoida hauskanpito siellä. Tuo seitsemän tunnin aikaero vaikeuttaa yhteydenpitoa sen verran, että aikatauluja on todella hankala sovittaa yhteen. Silti olen koko päivän elätellyt toiveita, että se ilmestyisi linjoille. Ja nyt masentaa.

Välillä huomaan ajattelevani, että olisi varmaan ollut molemmille parempi, jos S ei olisi alkanut puhua Suomeen tulosta, yhteisestä tulevaisuudesta ja sen semmoisista. Asioista tuli paljon monimutkaisempia, mahdollisesti myöhemmin myös kipeämpiä.

Mitä sitten tapahtuu, jos S päättää jäädä sinne? En voi tai jaksa käydä läpi väkisin erkaantumista enää neljännen kerran, mahdollinen seuraava eli kolmas kerta saa olla viimeinen. Ihan oman itseni takia. Ei sitä loputtomiin voi itseään kiusata, varsinkin kun muistaa erinomaisen hyvin, miten kivuliaita kaksi edellistä "ollaan pelkkiä ystäviä" -yritystä ovat olleet.

Negatiivisten ajatusten jälkeen tulee yleensä kirkas hetki, jolloin todella tajuan, miten paljon haluan S:n kanssa olla. Se on paljon se. Samalla kirkastumisen hetkellä huomaan ajattelevani, että on hyvä, että S alkoi herätellä toiveita yhteisestä tulevaisuudesta. Sitähän me halutaan. On ainakin yritettävä, vaikka tämä nyt kidutukselta tuntuukin. Ollaan se tavallaan meille velkaa. Kiusaan itseäni monesti vielä lisää katselemalla sen kuvia, lukemalla vanhoja sähköposteja ja keskusteluja, muistelemalla syksyisiä ja keväisiä yhteisiä aikoja ja niin edelleen. Se ei tietenkään lievitä ikävää ollenkaan, ja olo vain pahenee.

Pahinta kai tässä on tiedottomuus ja epävarmuus. Epävarmuus siitä, milloin pääsen sen kanssa juttelemaan. Epävarmuus tulevasta erityisesti. Tekisi mieli kiskoa ratkaisu S:stä ulos mahdollisimman pian, mutta tiedän, että silloin ratkaisu ei miellyttäisi minua. Joten odotan.

Onneksi välillä on todella onnellinen ja turvallinenkin olo siitä ihmisestä. Itse asiassa melkein aina, kun jutellaan. Varsinkin lentosuukottelujen ja ikävöivien viestien aikana/jälkeen.

Karpaasi kestää. Mutta kyllä tämä miestä syö.

Tiistai 10.7.2007 klo 02:22

Vihreäsilmäinen hirviötär

Hmm. Menin nukkumaan jo puolenyön jälkeen, heräsin noin kaksi sekuntia sen jälkeen kun S kirjautui sisään. Juteltiin sen kanssa äsken hätäisesti kymmenisen minuuttia. Sillä oli vaihteeksi kiire salille, arvaatte kai kenen kanssa. Se oli tosin ajatellut, että se lähtee huomenna töistä hieman aikaisemmin, jotta voidaan jutella rauhassa, joten annetaan kuntoilu sille anteeksi.

Tosin nyt iltavuoroviikolla olisin ihan hyvin voinut jutella sen kanssa saleilun jälkeenkin, mutta ei: Ty(tt)ökaveri haluaa katsoa jotain sarjaa. Gaaaah. Että S:n puhelimen soittoääni saakin minun ihokarvat nousemaan pystyyn ja verenpaineen kohoamaan! No, riittää siihen ihan pelkän Ty(tt)ökaverin nimen mainitseminenkin. Vaikka tiedän, kuka S:n sydämessä on ykköspaikalla. Vaikka kuvittelin, etten ole enää mitenkään hurjan mustasukkainen ihminen. Ottaisin mieluusti haisevat mustat sukat pois jalasta, jos voisin heittää ne päin Ty(tt)ökaverin pläsiä. Oon niin herttainen. Ja mustasukkainen.

No mutta eihän puhelutuokio S:n kanssa voi täysin pyllystä olla. Se sanoi kertoneensa ajatuksistaan ja aikomuksistaan Kansasin kavereilleen, joiden kanssa minäkin juomapelailin viikonloppuna. Toinen heistä ei tekisi ikinä mitään tytön takia (ei for eikä because of), toinen oli ollut ymmärtäväisempi. S oli sanonut jälkimmäiselle, että hän odottaa jotain merkkiä suuntaan tai toiseen, että tietäisi, mitä hänen kannattaa tehdä. Perjantaisen pelisession jälkeen kaveri oli sanonut, että eiköhän se merkki ollut siinä.

Sitten pirahtikin jo tuo edellä mainittu soittoääni soimaan. Ennen lähtöään S kuitenkin kiitti minua vielä perjantaista ja poikien härskin huumorin kestämisestä. Ja sanoi, että on ikävä.

Silti jäi jotenkin outo olo puhelun jälkeen. Vihreäsilmäinen olo ainakin. Asiaa ei taas varmaan auttanut sekään, että mietin koko päivän (illan) töissä, ettei se tänne nyt voi mitenkään tulla. Keksin ihan itse aina syitä, ihan vain että itsellä olisi mukava ja helppo olo. Joten jos S tarvitsee vakuuttelua suuntaan tai toiseen, niin täältä pesee, mulla on jo pitkä lista valmiina syitä ja seurauksia. Tai ei pese. Tämän on oltava sen päätös. Valmistaudun kuitenkin siihen päivään, jolloin se (mahdollisesti) sanoo, ettei tulekaan tänne.

Mutta silti olen todella varma, että haluan olla sen ihmisen kanssa. Kuten tänään sanoinkin ihanalle ja rakkaalle ystävälle; pidän itsestäni vähän enemmän kun olen S:n kanssa. S:stä pidän vielä silti paljon, paljon enemmän.

Nyt on semmoinen olo, että olisin vasta herännyt päikkäreiltä. Mitähän keksisi? Jos katsoisi pari Alfred J. Kwakia. Alfred ajaa pois hirviöt, silmienväriin katsomatta.

Keskiviikko 11.7.2007 klo 04:06

Todennäköisyyksistä

Pelkäsin taas koko päivän (illan) töissä tulevaa puhelua S:n kanssa. Peruspessimisti. Turhaan pelkäsin. Olihan herkkää. Sillä oli ollut vähän huono päivä töissä. Huono puoli vuotta. Kuuntelin, kun se puhui. Se puhui, puhui, puhui oikein kunnolla. Ja sitten se kiitti minua. Olin kuulemma saanut sen paremmalle tuulelle. En tiedä, mitä muka tein auttaakseni sitä. Tunsin oloni niin voimattomaksi, kun en päässyt halaamaan. Sitä se olisi tarvinnut. Jotain kuitenkin tein oikein, kun se oikein monta kertaa kiitti.

Se sanoi, että teen sen ihan liian onnelliseksi. Sen takia sillä on ollut vaikeuksia sopeutua työpaikkaansa, asuinpaikkaansa, kaikkeen. Koko kevät ollaan itketty toistemme perään, minä ehkä avoimemmin (ainakin täällä, S:lle en ole heikkouttani niinkään rehellisesti myöntänyt). Se tuntee tarvitsevansa minua. On kai turha sanoakaan, että tunne on molemminpuolinen.

Seitsemänkymmentä prosenttia ajasta se on kuulemma seitsemänkymmentäprosenttisen varma, että se tulee tänne. Kolmekymmentä prosenttia ajasta se on sitten kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei ole järkeä lähteä. Onhan minullakin epäilykseni. Tänään uskalsin puhua niistä S:lle ensimmäistä kertaa. Välitän siitä ihmisestä nimittäin sen verran paljon, että minun on oltava rehellinen. En voi olla niin itsekäs, että houkuttelisin sen tänne väen vängällä ihan vain katsoakseni, toimiiko tämä. Sen, ja minun, on oltava satavarmoja, että sen tänne tulo (tai minun sinne meno) on oikea ratkaisu molemmille. Mieluummin vielä sitäkin varmempia.

Onhan tuo seitsemänkymmentä prosenttia paljon parempi todennäköisyys kuin taannoin antamani yksi prosentti. Se haluaa tulla tänne. Se haluaa olla minun kanssa. Kansasin kaveri oli sanonut perjantaisen pelailun jälkeen, että jos tämä tuntuu oikealta, niin antaa mennä vain.

Jos. Pieni sana. Suurensuuri merkitys.

Edit: Omista pitkän matematiikan ajoista on jo pitkä aika, pidempi kuin itse matematiikka, mutta silti tänään töissä mietin, ettei S:n tänne tulemisen todennäköisyys todellakaan ole seitsemänkymmentä prosenttia. Se on vähemmän. Veikkaan 49 prosenttia, kun en laskukaavojakaan enää muista. Pitkämatikkalaisena osaan kuitenkin laskea ja päätellä sen verran, että se on edelleen parempi kuin tuo yksi prosentti. Paljon parempi.

Perinneperjantai: "Aika katkera akka"

Salaisuudenverho alkoi lepatella kesätuulessa, kun Scotty oli koko ajan enemmän ja enemmän vakavissaan Suomeen muuton suhteen. Olin siitä onnellinen, mutta olin myös samalla aivan uskomattoman mustasukkainen, koska Scotty vietti niin paljon aikaa tietyn naisihmisen, joka nyt sattui olemaan oikeastaan hänen ainoa kaverinsa, kanssa.

Olimme molemmat tuolloin nykytilanteeseen verrattuna tietysti paljon nuorempia, mutta myös tietyllä tapaa rikkinäisiä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin - olemme tehneet toisistamme ehjät. Sekin oli tosin pitkä prosessi, eikä ollut päässyt kesäkuussa 2007 edes vielä alkuun. Päinvastoin.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 18.6.2007 klo 00:58

Myrskyn jälkeen

Miten tämä tämmöiseksi meni? Miten voidaan puhua yhteisestä tulevaisuudesta, vaikka ei olla edes yhdessä? Viimeiset päivät ovat olleet todella outoja. On naurettu, hymyilty, kiristelty hampaita, mutristeltu suuta, oltu toiveikkaita ja toivottomia, onnellisia ja onnettomia.

Eilen meinasi olla ilmassa pientä kriisinpoikasta. Mainitaan nyt vaikka taikasana Ty(tt)ökaveri, se riittänee. Olin vierailulla kaverin luona, kun musta pilvi hiipi ylle, ja piti soittaa S:lle ihan kännykkään. Juteltiin siinä sitten tovi mesessä, yritettiin selvittää asiaa.

Tänään puhuttiin ja selviteltiin sitten lisää. En nyt todellakaan jaksa enkä voi mennä yksityiskohtiin, mutta aika kipeistäkin asioista keskusteltiin, puolin ja toisin. Rauhallisesti ja asiallisesti, tosin. Selitettiin toisillemme, miksi tämä tilanne on vaikea ja ahdistava (se joutuu elämään valheessa, edelleen, eikä se voi puhua kenellekään tunteistaan minua kohtaan, kun minä taasen joudun seuraamaan vierestä sen ja Ty(tt)ökaverin läheisiä välejä ja märehtimään täällä omaa surkeuttani voimatta asialle mitään). S turhaantui tapansa mukaan keskustelun pitkittyessä, ja minä turhaannuin siitä, että se turhaantui. Se ei ole hyvä käymään tällaisia keskusteluja, ja se ahdistuu siitä. Minä taas tarvitsen selvyyden asioihin, jotten analysoisi turhaan ja väärin, ja se onnistuu vain keskustelemalla.

Välillä tuntuu, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, ettei yhteiselosta tulisi mitään. Toisaalta sitten muistan "yhteiselomme" Emporiassa, eikä meillä mitään ongelmia ollut. Eihän reilun kuukauden toisen luona loisimisesta saa mitenkään oikeaa kuvaa siitä, mitä yhdessä asuminen ja eläminen oikeasti olisi, mutta jotain osviittaa nyt kuitenkin. Ja meillä oli oikein mukavaa. Vähintäänkin. Oli ehkä jotain parasta käpertyä sen kainaloon tai hassutella yhdessä piirrettyjen pyöriessä taustalla. Mutta miksipä en voisi saada tuommoista jonkun toisenkin kanssa? Jonkun, joka ei joutuisi luopumaan mistään minun vuoksi. Jonkun, joka olisi samalta mantereelta noin nyt ainakin aluksi. Toisaalta se mies on tehnyt minut onnelliseksi. Silloin joskus, välillä vieläkin.

Alkukangistelun jälkeen päädyttiin taas naureskelemaan ja jutustelemaan mukavia. Reiluksi neljäksi tunniksi. S oli eilen jopa puhunut Ty(tt)ökaverille mahdollisuudesta tulla Suomeen opiskelemaan. Että on se sitten vissiin aika tosissaan asiaa miettinyt. Ty(tt)ökaveri oli sanonut, että siitä vaan, kyllä hän ainakin lähtisi. Se pyysi minua lupaamaan kaksi asiaa, jos hän tulee tänne: Minun pitää pysyä kuumana aina (auttaisi asiaa, jos olisin nyt jo hottis) ja minun pitää välittää hänestä välittämättä siitä, miltä hän näyttää. Reilu peli, eikö? Puhui se semmoisestakin, että jos hän Suomeen tulisi, ei hänellä olisi välttämättä enää mitään syytä palata Yhdysvaltoihin pysyvästi takaisin. Hui.

En tiedä. En tiedä, mitä haluan, mikä olisi parasta. Tai tiedän, mitä haluan, mutta tiedän myös, että se on todella epätodennäköistä. Tiedän senkin, että jos jatketaan itsemme kiusaamista tällä monen asian kohdalta erittäin epäselvällä ja koko ajan pitkittyvällä tilanteella, meistä tulee katkeria, eikä todellakaan voida enää olla ystäviä. Minusta tuntuu, että alan olla jo nyt aika katkera akka. Tiedän tavallaan senkin, mikä olisi parasta. Se, että pääsisimme toisistamme yli. Silloin ei tarvitsisi asioida suurlähetystöjen kanssa eikä käydä paperisotaa eikä tuntea paineita siitä, että se olisi luopunut unelmatulevaisuudestaan minun takia.

Toisaalta tuo "paras" vaihtoehto tarkoittaisi sitä, etten enää voisi käpertyä nimenomaan S:n kainaloon tai hassutella piirrettyjen pyöriessä taustalla.

Tiistai 19.6.2007 01:56

Jänistää, ei jänistä, jänistää, ei jänistä

Töissä oli taas aikaa miettiä, vaikka vähän hektistä touhu olikin. Metallikappaleet lensivät välillä kädestä, liekö syynä ollut huolimattomuus vai muissa maailmoissa (mantereilla) elely, mutta onneksi pieniltäkin vahingoilta vältyttiin.

Tänään ollaan sitten vaihteeksi eletty epäileväistä vaihetta. Jänistyspäivät. Mitä, jos minä en riittäisikään sille? Olisiko tämä oikeasti hyvä ja järkevä ratkaisu pidemmän päälle? Jne. Noh, kaipa se on aika varma minun riittävyydestä, jos se kerran tänne muuttoa edes suunnittelee. Ja järkihän on kadonnut molemmilta aikoja sitten. Notta turhaa spekulointia, taas kerran. Vieläpä asian suhteen, joka on itsekin vielä täysin spekuloinnin tasolla.

Se tuli kotiin tuossa puoli kahdentoista maissa, eli puoli viiden tienoilla omaa aikaansa. Se sanoi, että on kiire, pikapikapuhelu edessä. Se oli miettinyt koko päivän töissä kysymyksiä, joihin se tarvitsee selvyyden ja joihin se myös tarvitsee minun apua. Suurin osa liittyi käytännönasioiden, kuten maksujen ja paperisodan selvittelyyn, mutta olipa sillä minullekin kysymyksiä, kuten olisinko valmis vaihtamaan paikkakuntaa ja yliopistoa sen takia. Ehkä minulta nyt paikkakunnanvaihto onnistuisi, jos se vaihtaisi mannerta. Aika tasan menisi, minun mielestä.

Selvittelin sitten oleskelulupa- ja opiskeluasioita. Se olisi voinut kyllä periaatteessa selvitellä nuo jutut itsekin, mutta en antanut sen seikan häiritä itseäni. En antanut senkään häiritä, että se jätti minut tutkimaan nettisivuja yksin, koska sillä oli kiire uima-altaalle Ty(tt)ökaverin kanssa.

En oikein vieläkään ymmärrä, että se taitaa olla melko tosissaan tämän jutun kanssa. Se puhui opintojen aloittamisesta jo ensi tammikuussa, nopealla aikataululla tässä oltaisiin etenemässä. Melkein alkoi pelottaa tuon puhelun jälkeen. Mitä jos tämä toteutuu? Välillä hymyilyttää, välillä hirvittää. Välillä pitää myös muistaa elää tässä hetkessä eikä tulevaisuudessa, joka ei välttämättä koskaan toteudu. Oman pääkopan kannalta on äärimmäisen tärkeää, etten innostu liikaa, jotten sitten täysin romahda, jos tämä ei toteudukaan.

Noh, jos tämä "suunnitelma" karahtaa kiville, niin onneksi tänään keksittiin jo äidin kanssa minulle ihan supisuomalainen sulhanen. Sulhanen ei vain itse vielä tiedä asiasta, eikä sen tarvitsekaan tietää. Lähetän sille sitten joskus vaikka hääkutsun postissa.

On hyvä olla varasuunnitelmia.

Keskiviikko 20.6.2007 klo 03:45

Raum o ain Raum

Nyt on lippu Raumanmeren juhannukseen takataskussa. Huomenna pitää enää pakata teltta ja makuupussi, ja matka voi alkaa. Kiva päästä nollamaan pää ja nolaamaan itsensä. Tulee tarpeeseen.

Mitäpä olisi merkintä ilman parisuhdekuvioita tässä nykyisin niin maailmanpoliittisessa ja yhteiskunnallisesti kriittisessä asiablogissa. Tänään risteytettiin sukset S:n kanssa, kun hän lähti taas mieluummin Ty(tt)ökaverin kanssa punttisaleilemaan, kuin jäi minun kanssa jutustelemaan. Olen sentäs lähdössä netin ulottumattomiin koko loppuviikoksi! S sanoi, että minulla on pari minuuttia aikaa vannoa kuolematonta rakkauttani sitä kohtaan (ei muuten olla koskaan oikeasti puhuttu rakkaudesta, vaikka kommenttiboksissakin niin voimakas tunne monesti mainitaankin), mutta taisipa tulla vannottua jotain ihan muuta kuin rakkautta.

Lähetin sille puhelun jälkeen piiiiitkän sähköpostin, jossa selitin näkemyksiäni ja omaa tilannetta, hänellä kun ei ollut tänään aikaa kuunnella. Se ilmestyi kotiin tuossa hetki sitten ja lupasi vastata eeppiseen romaaniini illan aikana. Se jutteli minulle taas mukavia. Voi että se tietää, mistä naruista vetää. Olin jo kummiskin lähettänyt vuodatukseni hänelle, ja hyvä niin. Kyllä nuo asiat pitää saada purettua muuallekin kuin tänne. Ihan S:n luettavaksi ja ymmärrettäväksikin.

Olin onneksi jo hieman leppynyt ennen kuin aloin rustailemaan mailia, siitä menee ehkä kiitos eräälle mesekeskustelulle. Oli hyvä vähän purkaa sydäntä, ehkä puolin ja toisin. Kirjoittaessa lepyin vielä lisää, enkä lähetysvaiheessa ollut enää ollenkaan möksis. Jätinpä viestiin silti tietoisesti aika piikikkäitäkin kommentteja. Kyllä sen on ne kestettävä, rakentavaa kritiikkiä ne kummiskin ovat ainakin olevinaan. Nämä taistelut on nyt käytävä paljain nyrkein eikä mitkään silkkihansikkaat kädessä. Meidän on oltava täysin varmoja, että molemmat haluavat olla yhdessä siinä vaiheessa, kun (jos) muutto tulee ajankohtaiseksi (S puhui joulukuusta). Parempi puhua suu puhtaaksi nyt kuin sitten, kun (jos) lentoliput on tilattu.

Vet inte. Toivottavasti RMJ:n jäljiltä pääkoppa olisi hieman paremmassa järjestyksessä. Jotenkin epäilen sitä.

Kellonajasta voi päätellä sen, että tonttu ei oikein saa unta. Tai sai, mutta heräsi.

Perinneperjantai: Toivonkipinä

Vaikka kiduttavat kevät- ja kesäkuukaudet tuntuivat niitä eläessä ikuisuudelta, kesäkuun puolessa välissä, vain vajaa kuukausi Suomeen paluuni jälkeen, Scotty väläytteli ensimmäistä kertaa mahdollisuutta Suomeen muuttamisesta. Se ei poistanut kaikkia ongelmia, ei eheyttänyt säröisiä sydämiä, mutta se toimi valonpilkahduksena pitkän, synkän tunnelin päässä.

En kyllä tuolloin oikeasti uskonut, että reilun vuoden päästä olisin hakemassa miestä ja kissaa Helsinki-Vantaalta. Se oli kaunis haave, oljenkorsi, jonka oletin taittuvan pienestäkin tuulenvireestä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 14.6.2007 klo 01:26

Sekoitat mun maailman

Ohhoijaa, nyt meni maailmankirjat totaalisesti sekaisin. Eilen ihmettelin, miksi S tiedusteli minulta minun tulevaisuudensuunnitelmista, kyseli, tekikö se minun mielestäni virheen muuttaessaan itärannikolle. Tänään se selvisi, vaikka sainkin lisää ihmettelemisen aiheita.

Se alkoi jutella heti töistä tultuaan, kuten tavallista. Sanoi heti ensi töikseen, että töissä oli ollut tylsää, enkä minä ollut auttanut asiaa. Se ei ollut saanut mitään aikaiseksi, kun oli miettinyt minua ja eilistä puhelua. Se oli lähdössä uimaan Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta ei haittaa. Se voisi olla minun puolesta tällä hetkellä uimassa miljoonan tytön kanssa. Tiedän ketä se ajattelee.

Eihän tuommoinen vielä mitään maailmaa mullista, ei todellakaan. Here goes: Pikapuhelun päätteeksi se sanoi minulle, etten saa innostua liikaa, mutta... Sillä oli minulle tehtävä. Minun pitää selvittää, voisiko se suorittaa maisterintutkinnon Suomessa (tähän triljoona huutomerkkiä). Yritin jatkaa keskustelua hyvin coolisti, mutta leukahan siinä loksahti auki.

Puhelun jälkeen olen enimmäkseen naureskellut ja pudistellut päätäni. Niin, ja tehnyt tutkimusta. Olisihan se mahdollista, S:n täällä opiskelu nimittäin. S:n tänne tulo vain tarkoittaisi vaatimattomasti sitä, että se ei voisi enää saada unelmatyötään. Valtava päätös. Valtava uhraus. Valtavan epätodennäköistä.

Välillä tunsin itseni jo melkein sinkuksi, käyttäydyin kuin sinkku, mutta enää ei oikein ole vapaa olo, sillai kivalla tavalla. Koska eihän pelkän kaverin perässä muuteta mihinkään maahan. Eikä varsinkaan luovuta unelmatyöstä.

Ei semmoista edes suunnitella.

Sunnuntai 17.6.2007 klo 17:59

Leffatähti

Tämä on kuin eläisi jotain elokuvaa. Draamakomediaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, käsikirjoittajilta eivät ole ideat loppuneet. Olisi vain kiva, jos ei itse olisi yksi (toinen) päähenkilöistä. Olisi kiva voida istahtaa nojatuoliin, ehkä avata kalja ja seurata sivusta. Voisi vaikka kelata leffan loppuun. Tietäisi nopeammin, onko loppu onnellinen. Voisi myös painaa pausea, jos meno käy liian rankaksi.

Tunnustaa vähän, että tässä eletään taas ratkaisun aikoja. Molemmat ollaan sekaisin, se ehkä vielä enemmän. Sen pitää päättää tulevaisuudestaan (ja tavallaan myös meidän tulevaisuudesta) aika pian, ei tässä enää kovin kauaa jaksa roikkua näin. Mielenterveys menee, molemmilta. Se lähti juuri käymään kaupassa, sen jälkeen on tiedossa tiukahko keskustelu.

On tuntunut siltä, että viimeisten kuukausien aikana ollaan erottu parin viikon välein. Tämä on semmoista jatkuvaa luopumista. Ei oikein tiedä, miten pitkään tässä jaksaa ehjänä, minä tai se. Toivoa on toki vielä, ehkä vähän liikaakin, koska siitä luopuminen saattaa olla tappoisku. Kun toivoa ei ole, meitä ei ole.

Nyt tarinan sankari (tai pahis, katsontatavasta riippuen) saapui kotiin. Se on menoa nyt.

Perinneperjantai: Vaikutuksen alaisena

Jos olisin löytänyt kahdeksan vuotta sitten vanhan blogini ja lukenut sitä ulkopuolisen silmin, olisin tuntenut kirjoittajaa kohtaan sääliä. Sääliä, koska tilanne oli epätoivoinen. Koska mies selvästi leikitteli kirjoittajan tunteilla. Koska mies tiesi, mistä naruista vetää, ettei kirjoittaja vain karkaisi liian kauaksi, jotta leikittely voisi jatkua.

Todellisuus ei varmasti ollut ulkopuolisen lukijan mietelmistä kovin kaukana, vaikka en minä silti tainnut mikään vastentahtoinen uhri olla. Tai uhri ollenkaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 7.6.2007 klo 02:00

Telepatiaa

Se tuli tänään kotiin ihan ihmisten aikaan juuri kun mietin, että nykyisin saattaa silläkin kotiinsaapuminen viivästyä hiljattain pidentyneen työmatkan takia, ja sehän tarkoittaisi minulle vielä myöhempään valvomista. Se sanoi, että eilen oli pitänyt päästä taas tuulettamaan ajatuksia, kun oli paljon mielen päällä.

Se luuli, että voi jättää asian sikseen, mutta siinä se erehtyi. Pyysin tietysti selitystä, vaikka arvasin, mikä sitä oli mietityttänyt. Näin sen eilen sen silmistä, mutta halusin kuulla sen: Meillä oli taas liian mukavaa yhdessä. Meillä oli hyvä keskustelu, ja sehän sillä oli sitten ollut koko illan mielessä. Ei tämä ole helppoa sillekään.

Tänään oli rauhallinen päivä töissä, erityisesti kun sitä vertaa eiliseen. Eilen juoksin ja porasin ja senkkasin ja nostelin ja hikoilin ja väänsin kampea sen kun kerkesin. Hakkasin käteeni myös jo viime kesältä tutun pahkuran. Eilen ei ehtinyt liikoja maailmanmenoa murehtimaan, mutta tänään ehti sitten siitäkin edestä. En tosin murehtinut, vaan muistelin hymyä piilotellen eilistä puhelua. Jotenkin tuli tosi toiveikas olo.

Peruspessimistinähän tässä on heti mainittava, että kohta tiputaan ja korkealta. S:n eiliset katseet jäivät vain niin voimakkaasti mieleen, en voi nyt olla ajattelematta muuta. Enkä varsinkaan voi olla nyt surullinen. Ehkä vielä joku päivä, vuosien päästä, päädytään juttelemaan, viihtymään ja katselemaan toisiamme kaihomielisinä viimeöiseen tapaan, jolloin horroksessa olevat vanhat tuntemukset taas heräävät. Ehkä siinä on se porsaanreikä, minkä läpi joskus vielä voidaan yrittää ahtautua yhteiseen tulevaisuuteen.

Sitten joskus. Ehkä. On se mukava ajatus, vaikka vähän mahdottomalta tällä hetkellä tuntuukin. Eikä siihen ajatukseen pidä jäädä roikkumaan, on elettävä elämää tahoillamme eteenpäin. Tai ainakin yritettävä. Onhan se taas helpommin sanottu kuin tehty.

Tiistai 12.6.2007

Mielen päällä

Kirjoitusinspiraatio taisi kadota S:n mukana Kansasiin retkeilemään. Jos raapaisi hieman muistiin viikonlopun tapahtumia. Niitähän riitti.

S soitti minulle torstaina, puhuttiin ja pelattiin taas, like old times. Olihan se vähän omituista, kun puhelun loppuessa se alkoi pakata retkelle, jonne olisin halunnut todella paljon mukaan, ja nyt Ty(tt)ökaveri, punainen vaate, verivihollinen (noin niinkuin ihan vähän liioiteltuna) pääsi sinne. Sanoinkin S:lle, että toivon todella, että pääsisin mukaan. S sanoi kaksi kertaa, hyvin hiljaa, että niin hänkin. Tiistaisen puhelun jälkeen meidän välit jotenkin muuttuivat, lähenivät. Esimerkiksi tapa, jolla S puhuu Ty(tt)ökaverista on nykyisin erilainen. Varovaisempi. Etäisempi. Oli ainakin viime viikolla. Tiedä nyt sitten, mitä retkellä on tapahtunut. Tänään kai se on sieltä kotiutunut. Enkä tiedä, milloin pääsen kuulemaan tuoreimmat kuulumiset. Toivottavasti pian.

Viikonlopulle piti kehitellä tapahtumia, eihän minun passannut istua kotona miettimässä ja märehtimässä S:n retkeilyä. Oli parempi yrittää saada ajatukset muualle, huomasin nimittäin toivovani, että S:n (ja minun) kaverit eivät pitäisi Ty(tt)ökaverista ollenkaan. Pois tuommoiset myrkylliset ajatukset oli saatava, hyi hyi. En sitten keksinyt parempaa keinoa kuin myrkyn korvaaminen toisella myrkyllä.

Perjantaina lähdettiin armeijasta viikonlopuksi kotiutuneen velipojan ja hänen kavereidensa kanssa paikalliseen terassille. Jotenkin siinä tuli sitten illan aikana nautittua itse maksettuja ja muiden tarjoamia virvokkeita sen verran, että päädyttiin mm. lapsuudenkaverin kanssa (oli muuten kiva nähdä piiitkästä aikaa) uimaan ja saunomaan. Tulipahan heitettyä talviturkki tälle kesälle. Kansasissa uima-altaassa rypemistä ei vissiin lasketa.

Lauantain seurauksena pääsin töissä kuulemaan rekkamiesvitsejä, -lauluja ja -runoja. Käytiin vähän baarihyppelyllä Iisalmessa, kun Kuopion keikka karahti kuskin puutteeseen. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Kojootissa, joka on jo ehkä jonkinlainen saavutus lapinlahtelaiselle tenuttelijalle. Kojootissa jutustelin paikallisen rekkamiehen kanssa, siitä siis rekkamiesjutut. Työpaikkakiusoittelusta kärsin, niin.

Olen tähän aikaan hereillä vielä siksi, että 1) nukuin tänään reippaat päikkärit ja 2) toivon S:n tulevan kotiin, hyvin mahdollisesti turhaan. Tuohon edelliseen kirjoitukseen oli tullut kommentti, jonka sisältöä olen tässä jo pidemmän aikaa miettinyt. Onhan tämä tyhmää valvoa yönsä, kun odottaa miestä kotiin. Olen järjestelemässä rytmiäni sen miehen takia. Miehen takia, jonka kanssa ei edes seurustele. Miehen takia, joka saisi soittaa minulle mihin vuorokaudenaikaan tahansa, enkä pahastuisi. Miehen takia, jolla on vieläkin minuun enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla pitkään aikaan.

Samaisen miehen takia jätän nyt tietokoneenkin päälle siinä toivossa, että se pirauttaisi. Haluan kuulla sen äänen, nähdä sen kasvot.

Hyvää yötä, kauniita unia, rekkamiehen kuvia.

Keskiviikko 13.6.2007 klo 02:30

Great Expectations and Assumptions

Pohdiskelin tänään töissä taas asioita. Oli mietittävääkin. Eilenhän S ei ilmestynyt linjoille ollenkaan, ei siis päästy vielä vaihtamaan kuulumisia (syyksi selvisi tänään öinen kotiintuloaika). Odotan kuitenkin aina, joka ilta, että se heti töistä tultuaan ottaa minuun yhteyttä. Se on oikeasti oletusarvoista, vissiin molemmille, koska se jatkuvasti tekee niin, viestittelee ja soittelee. Eniten tänään mietitytti oma reaktio siihen, jos S ei ryntääkään kotiin juttelemaan minulle. Minä petyn. Aika pahastikin. Miksi? Millä oikeudella minä odotan siltä tuommoista? Miksi minä annan itseni pettyä? Mehän ollaan kavereita. En minä odota kaikilta kavereiltani jokapäiväistä yhteydenpitoa. Enkä varsinkaan selontekoa jokaisista liikkeistä.

Tänään muistin taas, miksi annan itseni pettyä, miksi haluan niin kovasti päästä juttelemaan sen kanssa. Koska se on mahtava ja mukava ja hauska ja sillä(kin) on vielä selvästi tunteita. Se kertoili retkestään, enkä ollut edes mustasukkainen Ty(tt)ökaverin mukanaolosta. Koko puhelu oli jotenkin hyväntuulinen. Ehdin tuossa illalla jo miettiä, pelätä on ehkä oikeampi sana, onko tämä viiden päivän mittainen keskustelutauko etäännyttänyt meitä. Ei ollut, ehkä päinvastoin. Se kertoi minulle hauskan minuun liittyvän jutun, jonka se oli kuullut reissullaan, mutta pyysi minulta ensin vastapalvelusta. Päädyttiin sitten semmoiseen ratkaisuun, että seuraavan kerran kun nähdään (haha, ties milloin se on), pussaillaan oikein kunnolla. Olipa tilanne mikä tahansa, sopimus on sopimus. Joka tapauksessa, tässä lähennytään nyt taas pelottavan paljon. Se kyseli minulta tulevaisuudensuunnitelmistakin, sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan.

Nyt pitää mennä nukkumaan ja lepuuttamaan pollaa. Jollekin hermolomalle tästä melkein joutaisi. S:n takia ja esimerkiksi sen takia, että tänään meinasi räjähtää pää, kun kuulin PMMP:n rasittavan ränkytyksen radiosta ehkä sen seitsemännensadannen kerran tunnin sisään. Oikeasti, jaksaako joku kuunnella sitä vapaaehtoisesti? Onneksi huomenna jaksaa taas kuunnella mitä vain, kun pääsin höpöttelemään S:n kanssa pitkästä aikaa.

Voisikohan se tyyppi pikkuisen laimentaa tuota vaikutusvaltaansa minuun? Hyvässä ja pahassa. Noh, eipä se sen käsissä ole, minunhan tässä pitäisi antaa sen olla vaikuttamatta minuun näin paljon. Sanotaan nyt vielä kerran, että "entä jos ei halua?".

Perinneperjantai: Märkivä haava

Itsekidutus ja mustasukkaisuus saivat aivan uusia ulottuvuuksia toukokuun lopulla, kun Scotty kertoi kutsuneensa koko ajan läheisemmäksi käyneen naispuoleisen työkaverinsa ja oikeastaan ainoan itärannikkolaisen ystävänsä mukaan float tripille, jonne minutkin oli kutsuttu ja jonne oli menossa paljon yhteisiä tuttujamme.

Kesällä 2007 rämmimme molemmat pohjamudissa ja näytimme varmasti rumimmat puolemme toisillemme. Vaikka dramaattisemmat käänteet suhteessamme olivat tapahtuneet jo aiemmin keväällä, niin itsekkäästi ajatelleen se oli minulle helpompaa aikaa, sillä vietin vielä vaihtovuotta ja olin kunnon sosiaalinen perhonen. Suomessakin minulla oli toki hauskaa kavereiden kanssa, mutta kuten aiemmin totesin, myös oikeita velvollisuuksia, enkä voinut viettää kaikkea aikaani pakoillessa kipeitä asioita ja todellisuutta kuten Emporiassa. Suomessa tilanne kääntyi päälaelleen - käytin kaiken mahdollisen ajan analysointiin ja märehtimiseen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

30.5.2007 klo 02:28

Haavat auki

Onhan se tämäkin aika kirjoitella, varsinkin kun pitää aamulla mennä kasiksi töihin. Ei vain hirveästi väsytä, kun parin päivän aikana on tullut nukuttua vissiin yhteensä seitsemän ja puolen tunnin verran päikkäreitä. Äskeinen nettipuhelu S:n kanssa vei viimeisetkin unenrippeet silmistä.

Pelailtiin ja juteltiin niitä näitä, kunnes se yhtäkkiä kysyi, lupaanko olla suuttumatta, jos hän kertoo minulle jotain. Sydän pomppasi tietysti kurkkuun. Se sanoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin retkelle Kansasiin, jonne minutkin kutsuttiin (ja jonne en sattuneesta syystä pääse). Sanoi kutsuneensa hänet kuukausi sitten, kertoi vasta nyt, kun oli yrittänyt löytää hyvää aikaa kertoa asiasta. Siinä vaiheessa pysyin vielä yllättävän rauhallisena.

Vaan sitten juttu levisi käsiin. Kysyin S:ltä, onko heidän välillään menossa jotain (täältä kaukaa seurattuna on vaikuttanut siltä, että koko ajan on pienet viritelmät menossa). Se vastasi: "Ei juuri nyt." Täh? "Ei tällä hetkellä." Lopetin pelaamisen siihen paikkaan ja pyysin pientä selvennystä. Se sanoi, että he ovat nyt kavereita, ei muuta. Entä tulevaisuudessa? "En minä tiedä."

Jos kyse olisi kenestäkään muusta kuin Ty(tt)ökaverista, en kokisi asiaa läheskään yhtä voimakkaasti. Hän on minulle kuin punainen vaate. Here's why: Kun S alkoi hengailla Ty(tt)ökaverin kanssa helmikuussa, meidän välit etääntyivät välittömästi. Lukekaapa vaikka helmikuun merkintöjä, kyllä sieltä huomaa muutoksen aika selvästi. Enkä ihan kaikesta tietysti kirjoittanutkaan. Ty(tt)ökaveri on siis koko ajan ollut minulle uhka, kilpailija, enkä todellakaan halua seurata vierestä, jos heidän välilleen nyt sitten kehkeytyy jotain muutakin kuin ystävyyttä. Sanoinkin S:lle, etten voi pyytää häntä tekemään yhtään mitään, mutta voin vaikuttaa siihen, miten paljon haluan asian kanssa itseäni kiusata.

Ja sitten S otti sanansa takaisin. "Lupaan, ettei meidän välillä tule olemaan koskaan mitään", se sanoi hiljaa. Ja hetken päästä: "Haluatko tietää, jos jotain tapahtuu?" Ahhh, miehet! Siinä sitten yritin selittää, miksi en tykkää Ty(tt)ökaverista ollenkaan, miksi minusta tuntuu tältä, diipa daapa. Ja S meni taas välittömästi perusmoodiinsa, eli puolustuskannalle, marttyyriksi. Meidän tavat keskustella asioista ovat täysin erilaiset, mutta jotenkin me aina saadaan asiat selvitettyä. Niin tänäänkin.

S sanoi, että häneen(kin) sattuu. Hän ei todellakaan ole päässyt yli tapahtuneesta ja hän vielä syyttää itseään kaikesta. Sanoin, etten minä syytä häntä, eikä hänenkään siis pitäisi. Syyttää kuulemma silti. Se sanoi, että viimeisen puolen vuoden aikana se on käynyt tunnetasolla asioita läpi 20 vuoden edestä. Ja osasi se jotenkin päätellä minun äänestä tai puheista, en tiedä, että haluan kuulla sanat: "Älä koskaan epäile, ettenkö välittäisi sinusta." Se luetteli vielä todisteita siitä, miten hän on osoittanut välittämistään teoilla ja sanoilla. Kaulakorunkin se mainitsi monta kertaa. Sanoi vielä ihan puhelun lopuksi, että jos minulle ikinä tulee semmoinen olo, ettei hän välitä, niin minun pitää vain katsoa kaulakorua ja hymyillä. Koska hän haluaa saada minut hymyilemään. Aina. "Haluaisin tehdä kaikkeni, että voisit olla minun kanssa täällä."

Sain sen jäämään kotiin vielä joksikin aikaa, vaikka sillä olikin vähän kiire tuulettumaan (arvatkaa kenen kanssa). Se sanoi, että se haluaa päästä juomaan (alkkis), koska se on pahoittanut minun mielen. Lopetettiin puhelu kuitenkin hyvillä mielin ja hymyssä suin, muisteltiin "vanhoja" hyviä aikoja. Varsin hyviä ne olikin. Eikä ajan ole tarvinnut edes kullata muistoja, ei kai tässä muuten enää toisessa roikuttaisi. Toisaalta tieto siitä, että siellä sekin kärvistelee samojen tunteiden kanssa kuin minäkin auttoi, toisaalta taas ei yhtään. Miten tästä nyt edetään? Pysytäänkö paikoillaan? Ei, ei voida. Jos se, muka järkiperäinen ihminen, ei ole päässyt vielä minusta yli, mitä mahdollisuuksia minulla, valitettavan tunneperäisellä ihmisellä, on päästä siitä yli?

Onpa taas harvinaisen heikko olo. S sanoi minulle, että ollaan molemmat oltu yllättävän vahvoja asian suhteen. Heikommat olisivat kuulemma romahtaneet aikoja sitten. Monesti ollaan noustu syvästä kuopasta, ja vieläkin näköjään taistellaan. Ei ehkä pitäisi. Olisi molemmille paljon helpompaa, jos siirryttäisiin eteenpäin, mutta itse prosessi olisi varmasti vaikea. Ärsyttää myöntää, mutta luultavasti ainoa keino päästä S:stä yli on löytää joku uusi miekkonen tilalle. Siinäpä olisi uusi suhde terveellä pohjalla. Olisi kiva, jos voisin väittää olevani niin vahva nainen, etten tarvitse mitään miehiä elämääni, mutta nyt on näköjään semmoinen tilanne, että pitää vain hypätä toisesta liaanista toiseen. Minusta ei ole nyt hyppäämään tyhjän päälle.

Mutta entä jos ei halua päästää edellisestä köynnöksestä irti?

31.5.2007 klo 17:54

Too Many Questions

Eilen oli töissä aikaa enemmän kuin tarpeeksi miettiä yöllistä puhelua. Aamulla piti jo melkein taistella kyyneleitä vastaan. Melkein. Siinä päivän edetessä työkavereiden kanssa jutustelu ja pelleily sai ajatukset onneksi hetkeksi muualle, mutta muutama kysymys pyöri mielessä.

Halusin päästä selvittelemään asioita illalla, kuten tarkoitus oli. S kysyi minulta yöllisen puhelun päätteeksi, haluanko jutella hänen päästyä töistä. Ei pelata. Jutella. Noh, kävi toisinto viime keskiviikosta. Jäi sitten kysymykset kysymättä.

Kysymykset, kuten: Miksi et haluaisi kuulla uusista viritelmistäni mitään, jos kerran olisit onnellinen puolestani, kuten sanoit? Jos olisit onnellinen puolestani, olisitko onnellinen vain sen takia, että voisit päästää irti syyllisyydentunnostasi? Olisitko kutsunut miespuolisen kaverin mukaan retkelle? Viettäisitkö näin paljon aikaa miespuolisen kaverin kanssa?

Ja luottamus. Mietin nyt, missä asioissa voin luottaa S:ään ja missä en. Mitä se kertoo, mitä jättää kertomatta. Mitä on tapahtunut, mitä se tietää tapahtuvan. Tänään oli sitten kiva jatkaa töissä näiden mietteiden pyörittelyä. Pitikin ehkä hölmöillä vähän tavallista enemmän. Onneksi muillakin oli jäänyt aamulääkkeet ottamatta.

Enkä tiedä, milloin asianomaisen kanssa pääsee asiasta keskustelemaan. Haluaisin nyt jotain selvyyttä tähän tilanteeseen. En vain jaksa roikkua enää. En jaksa, koska tämä sattuu. Joka kerta, kun S lähtee Ty(tt)ökaverin kanssa ulos, sydämeni särkyy vähän. Kun S kertoi kutsuneensa Ty(tt)ökaverin mukaan retkelle, pumppuun taisi tulla aika iso särö, joka suureni heti rotkoksi, kun S ei kieltänyt romanttisten viritelmien mahdollisuutta. Haluaisin kuitenkin selvitä tästä tilanteesta edes kohtalaisen ehjällä sydämellä.

Se taitaa vain olla toiveajattelua. Me on hävitty tää peli.