Ulkosavolaisen joulukalenteri: 9. luukku

Matkailu on jäänyt tänä vuonna sattuneesta syystä erittäin vähälle, mutta pääsimme sentään vierailemaan naapuriosavaltiossa Coloradossa Yhdysvaltain itsenäisyyspäiväviikonloppuna heinäkuussa. Vuokrasimme ystäväperheen kanssa Airbnb-asunnon Keystonesta ja ajelimme eräänä torstaipäivänä länteen.

Olimme ensimmäisen yön hotellissa Denverissä, jonne on meiltä noin 9 tunnin (970 km) matka. Coloradossa on ollut koko ajan kovemmat koronarajoitukset kuin meillä Kansasissa, mutta silloin sai vielä esimerkiksi syödä sisällä ravintolassa, vaikkakin kaikkialla oli hyvin rajoitetut aukioloajat ja asiakaskapasiteetti.

Denverin-varikkopysähdyksen jälkeen kipusimme Kalliovuorille puolentoista tunnin (110 km) päähän Keystoneen reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Haukoimme henkeä, ei välttämättä niinkään hapenpuutteen takia, vaan ihan rehellisestä ihmetyksestä. Oli aivan uskomattoman kaunista, aivan kuin eri planeetalla - varsinkin juuri lättänän läntisen Kansasin läpi ajaneille.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä ihmettelimme porukalla vuorenrinteeseen rakennettua frisbeegolf-rataa, kunnes vuorten yli vyörynyt ukkonen pisti vähän vauhtia töppösiin yhdeksännen reiän kohdalla, kun könysimme jyrkkää rinnettä pitkin takaisin autoille. Päätimme ottaa ilon irti sateisesta päivästä ja huristelimme läheiseen Breckenridgeen, jossa on iso ja suosittu laskettelukeskus. Kaupungin keskusta oli todella kaunis ja idyllinen, enkä malta odottaa aikaa koronan jälkeen, kun voimme palata sinne ja nauttia kaikista sen antimista.

Muistimme illalla, että 4. heinäkuuta tarkoitti muutakin kuin vain heinäkuista lauantaita vuonna 2020. Grillailimme asunnolla herkkuruokaa ja juhlimme itsenäisyyttä vähän eri tavalla kuin muina vuosina.

Toisin sanoen kukaan ei räjäytellyt yhtään mitään, sillä Coloradossa oli todella tiukat tulentekorajoitukset metsäpalojen estämiseksi.

Seuraavana aamuna lauloimme Maamme-laulun, kun Bottas voitti kauden ensimmäisen formulakisan. Sen jälkeen nousimme vielä korkeammalle vuoristoon, toisin sanoen Loveland Pass -solalle, jossa sijaitsee myös vedenjakaja Atlantin ja Tyynenmeren välillä. Meidän neidillä oli seuraavana päivänä 8-vuotissynttärit, mutta koska se vietettäisiin autossa, askartelimme hienot kruunut ja läksimme ne päässä vaellukselle juhlimaan.

Synttärisankari 3 655 metrissä.

Reippailimme reilun tunnin vuorenrinteillä, josta iso osa meni kyllä maisemien ihasteluun. Korkeimmillaan kävimme GPS-kellon mukaan noin 3,8 kilometrin korkeudessa. Reitti oli sen verran helppo, että meidän 4- ja 5-vuotiaatkin jaksoivat ja pärjäsivät siellä hyvin, vaikka välillä korkeanpaikankammoisten äitien mielestä olisi ollut paljon mukavampi jättää tyypit kuplamuoviin käärittynä autoon odottamaan.

Lunta!

Iltapäivällä hulluimmat kävivät uimassa (!) kylmässä vuoristojärvessä, kun jotkut (esim. minä) melkein jäätyivät jo panimon terassille, jossa kävimme syömässä. Nautimme vielä illalla raikkaasta vuoristoilmasta ja kotoisasta havuntuoksusta asunnon parvekkeella, kunnes oli pakko mennä nukkumaan, jotta jaksaisimme puksutella maanantaina koko matkan takaisin kotiin.

Kaiken kaikkiaan reissusta jäi todella, todella mukavat muistot. Lapset jaksoivat ihan mielettömän hyvin kaiken autossa istumisen ja vuorilla könyämisen. Coloradossa oli miellyttävää ja turvallista olla, kun kaikki ottivat kanssaihmisensä huomioon. Vain yhdelle meidän kanssa kaupassa yhtä aikaa olleelle piti henkilökunnan huomauttaa maskin puuttumisesta, ja sen sijaan, että mies olisi nostanut kamalan äläkän omista oikeuksistaan (näitä on tapahtunut ympäri Yhdysvaltoja, mutta erityisesti tietyissä poliittisissa piireissä... *kröhöm Kansasin maaseutu kröhöm*), hän otti vastaan hänelle tarjotun kasvosuojan ja jatkoi ostosreissuaan.

Meidän perheen aiempia Colorado-kokemuksia löytyy muuten täältä, täältä ja täältä.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 8. luukku

Kuinka moni on aloittanut jonkun uuden (tai herätellyt henkiin vanhan) harrastuksen koronakaranteenien ja/tai -rajoitusten innoittamana ja/tai tylsistyttämänä?

Hep!

Kun Duolingo-sovellus lisäsi suomen kielen aiemmin tänä vuonna katalogiinsa, meidän perheessä latailtiin appi jokaiselle mahdolliselle laitteelle. Mies ja vanhempi lapsi jankkasivat, kuinka "Joni on velho" tai "se on vanha ja kaunis kantele". Sellaisia arkikieleen sopivia ja käytännöllisiä lauseita.

Minä koin suomeni olevan ihan tyydyttävällä tasolla, joten päätin kokeilla jotain muuta kieltä. Olen aina haaveillut ja uhonnut opiskelevani espanjaa sitten joskus, ja lähdinkin harjoittelemaan sitä, kunnes kyllästyin heti alkuunsa, kun en ollutkaan välittömästi semipro.

Opiskelin kivikaudella lukiossa ranskaa ja osasinkin sitä ihan hyvin, mutta se jäi lopulta aivan käyttämättömäksi, enkä muistanut enää sitä edes tarpeeksi pelleilleksäni sen kustannuksella (ruotsini on nyt juuri sillä hienolla tasolla, kun voi keksiä itse sanoja ja sanontoja, kun ei muista oikeita). Vaihdoin opiskelukielen ranskaan ja voilà, tässä ollaan:

Tämä sovittu.

On jotenkin jännä opiskella vierasta kieltä vieraalla kielellä, vaikka eipä tuo englanti enää kovin vieras ehkä ole kaikkien näiden USA-vuosien jälkeen. Aika alkeellista tämä meno toki vielä on, ja keksin kyllä tehokkaampiakin keinoja opiskella kieltä tai verestää muistoja, mutta siitäkin huolimatta Duolingosta on tullut kiva päivittäinen tapa virkistää aivoja. Sen verran löytyy myös ehkä kilpailuviettiä, ettei pitkää putkea viitsi katkaista ilman mitään pätevää syytä.

Ja on tämä varmaan parempi koronan inspiroima putki kuin jokin muu.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 7. luukku

Tänään oli aika mitäänsanomaton päivä. Perusmaanantai, jona työmatka makkarista alakerran "toimistoon" tuntui pidemmältä ja hankalammalta kuin normaali 20 minuutin ajomatka. En ehtinyt (saati pystynyt...) edes leimata virtuaalista kellokorttia ennen työkoneen uudelleenkäynnistelyä, sillä VPN-yhteys kettuili heti aamusta.

Kun aloittelimme keväällä etätyöt, kukaan ei oikein tiennyt, kuinka pitkään kotiarestia kestää. Könötin läppärin kanssa milloin missäkin. Keittiön saarekkeen ääressä, sängyssä, sohvalla. Kun sitten kävi aika ilmeiseksi, että kotitoimistolle olisi totisesti tarvetta, niin muutimme elokuun ensimmäisenä viikonloppuna helteisen autotallin puuverstaaksi ja NHL-kotikatsomoksi.

Istuskelen nyt sitten päivät pitkät meidän "ruokasalissa", joka ei ole koskaan sitä virkaa toimittanut. Lapset ovat sen verran isoja, että heidän lelut ja rojut ovat (enimmäkseen) omissa huoneissaan, joten ikkunan edessä oli juuri sopiva kolo työpöydälle, kun siinä ei enää ollut leikkikeittiötä tai muuta sälää. Scottykin sai oman pysyvän työpisteen meidän makkariin. Vaikuttaa siltä, että tästä järjestelystä on tulossa hänen tapauksessaan pysyvä. Kalliiksihan tämä sillä tavalla kävi, että nyt haluan sitten rakentaa meille uuden sängynrungon, joka käy yksiin puisen työpöydän kanssa. Yöpöydätkin tarvitaan. Ja sängynpääty. Ja lipasto.

Onneksi mies ei enää ylläty näistä hieman paisuvista projekteista.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 6. luukku

Valehtelisin, jos väittäisin, etten pillittänyt eilen illalla poreammeessa Finlandia-hymnin tahdissa.

Ulkosuomalaiselle itsenäisyyspäivä saattaa edustaa romanttista kiiltokuvaa, jota on ikävä erityisesti silloin, kun uudessa kotimaassa on asiat pyllyllään. Kuinka helposti tuleekaan huokailtua Sauli Niinistön maanläheisen johtamistyylin perään. Ikävöityä sitä, ettei sairastuminen tarkoita taloudellista konkurssia. Muisteltua "ilmaista" korkeamman asteen koulutusta.

Kyllä niitä arvostaa, ihan oikeasti. Vuoden jokaisena päivänä.

Arvostaa toki myös ihmisiä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Ja kaiken sen puolesta, mitä se edustaa. Erityisesti tänään, joulukuun kuudentena. Ei se koskaan unohdu, se kiitollisuus aiemmille sukupolville, mikä on antanut itse kullekin eväät elämään ja sinivalkoisten siipien levittämiseen ja maailmalle lentämiseen. Kuinka paljon sitä lopulta onkaan velkaa Suomelle ja suomalaisuudelle.

Meidän arjessa suomalaisuus näkyy omituisina (?) perinneruokina, salakielenä lasten kanssa, todella rauhallisena suhtautumisena urheilutapahtumiin. Suoraselkäisyytenä, päättäväisyytenä, sarkasmina. Sisuna.

Tänä vuonna juhlimme pienellä porukalla Suomen itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä. En oikeasti edes osaa pukea sanoiksi, kuinka tärkeitä täällä mantereella löytyneet suomalaiset ystävät ovat. On melkoisen ihanaa, kun ei tarvitse selittää tosi hyviä kulttuurisidonnaisia vitsejä tai itkeä yksin, kun Sylvian joululaulu soi.

En ole vielä uskaltanut kuunnella sitä tälle vuodelle.

No, epäperinteinen itsenäisyyspäivä aloitettiin siniristilipun nostolla salkoon ja formuloiden katsomisella (kuvittele tähän emoji, jonka pää räjähtää). Sen jälkeen saunottiin, reippailtiin heppojen kanssa, ja vietettiin "best time of my life", kuten allaoleva kaveri totesi ratsaille päästyään.

Jäpikkä oli aika polleaa poikaa pollen selässä.

Ihan vähän mukavaa touhua.

Stock photo koronavuoden itsenäisyyspäivän kunniaksi.

Sniisk.

Hyvää itsenäisyyspäivää. Kiitos, rakas Suomi, ihan melkeinpä kaikesta.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 5. luukku

Terkkuja maalta.

Tänä vuonna ei luonnollisesti voi pitää suuria itsenäisyyspäiväkarkeloita, mutta onneksi meillä on ystäväperhe, joiden tiluksilla on lääniä rellestää pienellä porukalla turvallisesti. Senpä takia istun täällä koirien ja heppojen seassa nyt sitten Suomen lippu luonnollisesti viittana (Bottas ajoi paalulle!). Normipäivä.

Viima nauttii.

Moro.

Täällä valmistellaan juuri perinteistä itsenäisyyspäiväruokaa, peurakebabia, joten täytyy läpsäyttää läppäri kiinni ja mennä keittelemään kastikkeita. Ensin kyllä täytynee käydä saunassa. Huomiseen!

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 4. luukku

Facebookin muistojen mukaan olen yleensä tässä vaiheessa vuotta tehnyt jo sinapit ja laatikot ja piparit ja tortut ja siivonnut kaapit ja mankeloinut alkkarit, vaikken edes omista mankelia. Tänä vuonna olisi luullut, että jos jotakin olisi riittävästi, niin luppoaikaa.

Luulin väärin.

Tässä sitä ollaan, perjantaista vapaapäivää viettämässä (teen yleensä neljä kymmentuntista päivää, koska voin), hiukset harakanpesänä päälaella, imuri keskellä lattiaa, pyykkikone pyörittämässä toista kierrosta, miettimässä, miten joulukalenterissa on muka enää 20 luukkua jäljellä.

Kuusi meillä sentään jo on. Muttei koristeita. Kuva viime sunnuntailta.

Tähän arjen pyörittämiseen menee yllättävän paljon aikaa, vaikkei oikein mitään tapahdukaan. Pyykkiä tulee, vaikka töitä voi tehdä pieruverkkareissa, ja koiristakin irtoaa karvaa ihan entiseen malliin. Onneksi mies antoi tässä taannoin minulle taas siivousaiheisia lahjoja - sain synttärilahjaksi robotti-imurin, jonka ristin heti Tommy Saloksi. (Get it? Imuri.) Se pyörii päättömästi ympäri taloa silloinkin, kun itse homehduttaa takalistoa työtuolissa ja vähentää vähän jokaperjantaista siivousurakkaa.

Ehkäpä tänä vuonna on hankala oikein innostua mistään. Onneksi lapset ovat kuitenkin entiseen malliin jännittyneitä ja riemuissaan - jopa meidän muuten todella skeptinen 8-vuotiaskin uskoo vielä aivan täysillä jouluntaikaan.

Saimme muuten eilen tiedon, että toimisto aukeaa aikaisintaan huhti- ja kesäkuun välillä, ja silloinkin liittovaltion työntekijät menevät sinne ensin ja me sopimustyöntekijät vasta sen jälkeen. Groundhog Day jatkuu siis vielä ainakin puoli vuotta.

Ulkosavolaisen joulukalenteri: 3. luukku

 Throwback Thursday. Tämmöisissä tunnelmissa oltiin tasan kuukausi sitten:

Oli aika kamalaa.

Pidimme vaalivalvojaisia mailin päässä asuvan puolisuomalaisen perheen kanssa heidän autotallissaan fonduella ja korealaisella BBQ:lla herkutellen. Illan mittaan muistikuvat neljän vuoden takaa painajaismaisesta vaali-illasta hiipivät hyvin elävästi mieleen, vaikka kuinka yritin selittää itselleni, että useissa osavaltiossa vasta myöhemmin laskettavat postiäänet menevät suurimmaksi osaksi Bidenille. Trumphan oli järjestelmällisesti rummuttanut jo ennen vaaleja, että postiäänestys on huijausta, ja täten petasi itselleen ja kannattajilleen alustan, josta lähteä häviön tullen vaalitulosta kiistämään. Demariäänestäjät myös hyödynsivät postiäänestystä republikaaneja enemmän, sillä toisen puolen mielestä korona on pelkkä flunssa ja/tai poliittinen salajuoni satuttaa istuvaa presidenttiä ja toinen puoli ottaa sen tosissaan.

Seuraavat päivät olivat pitkiä, vaikka Trump julistautui voittajaksi jo vaali-iltana, tiistain ja keskiviikon välisenä yönä. CNN oli päällä 24/7. Vasta lauantaina aamupäivällä pystyin huokaisemaan helpotuksesta. Ehkä vähän itkemäänkin. Joe Bidenista tulisi USA:n seuraava presidentti. Kamala Harrisista ensimmäinen naisvarapresidentti.

Ja mikä tärkeintä, Trump poistuisi Valkoisesta talosta tammikuun 20. päivä.

No. Istuva presidenttihän ei ole edelleenkään hyväksynyt vaalitulosta, vaan heittelee lonkalta syytöksiä vaalivilpistä vaa'ankieliosavaltioissa, jotka hävisi. Oikeuteen asti todisteita ei ole riittänyt, mutta voi kuulkaa, ei sillä ole niin väliä. Jos ja kun Trump epäonnistuu hankkeessaan jatkaa Valkoisessa talossa asumista tammikuun 20. päivän jälkeen, niin hän on kuitenkin onnistunut jo kaivamaan maata jakavaa kuilua syvemmäksi ja leveämmäksi. Hän on kuin kulttijohtaja, jonka sanaa kannattajansa pitävät absoluuttisena totuutena, kun taas suuri(n) osa kansasta ei voi käsittää, kuinka toiset eivät näe kaiken sen verbaalisen ripulin ja oranssin meikin läpi haurasta miestä, joka tarvitsee valtaa ja ihannointia oman itsensä takia.

Myös Trump 2024 -vaalikampanjaa ollaan herättelemässä henkiin. Hänhän voi hakea toiselle kaudelle vaikka koko loppuelämänsä.

Me odottelemme tässä Scottyn kanssa mielenkiinnolla (?) ensi viikon perjantaita. Teemme molemmat liittovaltiolle, vaikkakin eri virastoille, välikädellisesti töitä, ja jos uutta budjettiratkaisua ei saada aikaiseksi joulukuun 11. päivään mennessä, niin liittovaltion toiminnot pysähtyvät, ja me jäämme pakkolomalle. Edustajainhuoneisto ja senaatti ovat näillä näkymin pääsemässä sopimukseen, mutta mutta... Presidentin allekirjoitus sinetöi asiakirjan, enkä ole ihan varma, mitä nykyinen presidentti kiukuspäissään keksii.

Taas.