Maanteiden sankarit osa 7: Yhteenveto, eli kuinka selvitä 5510 kilometristä (suhteellisen) järjissään

Kun läksimme ajamaan Detroitista Chicagoa kohti, emme olleet vielä aivan varmoja, jäisimmekö alkuperäisen suunnitelman mukaan Chicagoon pariksi yöksi vai paahtaisimmeko täysillä kotiin. Edellisen päivän pakkomarssi Torontossa oli imaissut varsinkin perheen pienimmistä mehut, emmekä oikein itsekään olisi jaksaneet enää samanlaista kaupunkipäivää, joka meitä Chicagossa olisi vääjäämättä odottanut.

Koska kaupunki oli meille vanhemmille jo entuudestaan ainakin hieman tuttu, teimme päätöksen ajaa Chicagosta ohi ja kohti Kansas Cityä. Yön läpi. Torkuimme ja ajoimme Scottyn kanssa vuorotellen muutaman tunnin pätkissä, ja öinen ajomatka meni jopa ehkä paremmin kuin se matkan aloittanut trekkaus. Ajoimme siis käytännössä samoilla silmillä Torontosta Kansas Cityyn. Kotona olimme aamuseitsemältä, ja vastassa oli pari pyörivää karvaista pyllyä.

Viimeinen erikoiskoe.

Taputtelimme tallissa 3424 mailia, eli 5510 kilometriä meitä kahdeksan päivän aikana kuljettanutta maantielaivaamme. Reissussa rähjääntynythän se oli, likainen kuin mikä, ja tuulilasin alalaitaan jossain vaiheessa reissua kilahtaneen kiven aiheuttama lommo repesi niin isoksi railoksi seuraavana päivänä pesun jälkeen, että koko lasi meni uusiksi. Silti koko matkan kokonaiskustannukset jäivät samoihin summiin, kuin mitä pelkät lennot Etelä-Carolinaan meidän poppoolta olisivat maksaneet. Bensaan upposi noin $300.

Olin lukenut jostain juuri ennen matkaa, että pitkä lomamatka, erityisesti autolla tehty, voi olla parisuhteelle kova paikka. Kotona ei kuitenkaan tarvinnut alkaa googlata avioeroihin erikoistuneita asianajajia, vaikka olimme viimeisen kuukauden aikana olleet kaksi viikkoa Suomessa ja vielä reilun viikon tien päällä, joko vierekkäin autonistuimiin köytettynä tai samassa pienessä hotellihuoneessa. Vaikka oma sänky oli maailman mukavin paikka reissurupeaman jälkeen, ei mennyt montaakaan päivää, kun matkakärpänen puraisi taas ja kaasujalkaa kutitteli. Koko hullu matka meni niin älyttömän hyvin, että tässähän uskaltaa haaveilla samanmoisesta vaikkapa tuonne länteen päin. Sitten joskus.

Ai jahas, tuo olisi ajettavissa reilussa kahdessa vuorokaudessa. Challenge not accepted.

Vinkkejä meiltä teille (pun intended):

USA:ssa ajaminen:

• Varaa mukaan käteistä. Ellet ole suunnitellut reittiä tarkkaan ja erityisesti aikonut välttää tulliteitä, niitä sattuu kohdalle jossain vaiheessa. Useimmiten tietullia ei pysty maksamaan kortilla, joten ilman fyysisiä dollareita olet lirissä.
• Jos ajelee Interstate-valtateitä pitkin, levähdyspaikkoja ja bensa-asemia on tasaisin väliajoin. Jos haluaa kuitenkin poiketa pois paljon tallatulta polulta, kannattaa huolehtia, että tankissa on tarpeeksi löpöä, sillä huoltamoita ei ole välttämättä joka nurkan takana. Tämä on iso maa.
• Ajokulttuuri eroaa hyvinkin paljon osavaltiosta toiseen liikuttaessa. Ruuhkaisemmilla alueilla kuskit tuppaavat olemaan röyhkeämpiä, joten kannattaa hengitellä jo valmiiksi paperipussiin, jos omaa taipumusta road rageen (moikka vaan!).

Great Smoky Mountains.

Rajanylitys Kanadaan:

• Vaikka Kanadakin vaatii nykyisin elektronisen matkustusluvan (eTA) ennen lentokoneeseen astumista, Suomen (tai USA:n) kansalainen ei tarvitse anoa erillistä lupaa tai viisumia, jos matkustaa maitse tai meritse.
• Rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien passit/matkustusasiakirjat sekä varmistaa, montako matkustajaa on kyydissä. He pyytävät suullisen selvityksen siitä, mitä autossa on mukana, ja sen tarkkuus ja laajuus riippunee rajavartijasta. He haluavat myös tietää, kuinka pitkään maassa on tarkoitus oleskella, ja mikä on matkan tarkoitus. Autosta ei tarvitse nousta kuin erikoistapauksissa. Meidän tarkastus oli ohi parissa minuutissa.

Niagara Falls.

Lomailu Kanadassa:

• Monet paikat, erityisesti lähellä USA:n rajaa, hyväksyvät USA:n dollarit maksuvälineinä. Emme käsitelleet missään vaiheessa Kanadan dollareita, vaan maksoimme kaiken kortilla - ja paljon näppärämmin kuin täällä kotimaassa. En tiedä, miksi täällä luottokorttien luvatussa maassa on niin hemmetin vaikeaa saada pankkiasiat ja erityisesti sirukorttiostokset tehokkaaksi...
• Suomalaiselle ei tule minkäänlaisena shokkina nähdä tienvarsiopasteissa kilometrejä tai bensa-asemilla litroja, mutta amerikkalaiselle kylläkin. Onneksi paikallisten autojen nopeusmittareissa on melkein järjestään myös ilmoitettu km/h, joten ylinopeussakoilta on helppo välttyä.
• Suurimmaksi ongelmaksi lyhyen Kanadan-pyrähdyksemme aikana muodostui se, että haluan edelleen muuttaa sinne.

Toronto.

Paluu Kanadasta USA:han:

• Elektronista matkustuslupaa (ESTA) ei vaadita, jos pyrkii Yhdysvaltoihin maitse.
• Kuten Kanadaankin mennessä, rajavartija haluaa nähdä kaikkien autossa olevien matkustusasiakirjat (passit ja minun tapauksessa myös pysyvän oleskeluluvan, eli Green Cardin). Rajalla tehdään suullinen tulliselvitys matkan aikana ostetuista hyödykkeistä, mikä yleensä riittää. Virkailija saattaa kuitenkin kurkata auton sisään ja tutkia takakontin, sekä pyytää pysäköimään auton tarkempaa tutkimusta/kuulustelua varten. Meidän rajanylitys meni kuitenkin helposti, ja vaikka setä olikin vähän tiukempi kuin kanadalainen kollegansa, myös nopeasti. 

Pittsburgh.

Pienet lapset takapenkillä:

• Yritä hyödyntää lapsukaisten uniajat. Jos takapenkiltä kuuluu kuorsausta, älä pysähdy kuin äärimmäisessä (vessa)hädässä tai tankille. Älä pysähdy.
• Hommaa kannettava DVD-soitin per lapsi (jos lapsi on tarpeeksi iso ymmärtämään niiden päälle). Vaikka joudutkin ehkä kuuntelemaan samaa rallatusta, esimerkiksi vaikka nyt "Creature report, creature report, creature report!" koko matkan ajan, kun kullannuppunen vetäisee kuulokejohdon pois soittimesta, se on sen arvoista.
• Vaikka auto muuttuukin matkan aikana helposti murojen hautausmaaksi, en voi korostaa tarpeeksi pienten naposteltavien tärkeyttä. Omenasosepussukat, murot, myslipatukat, you name it, you bring it.

Atlantti.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5 | osa 6

Maanteiden sankarit osa 6: Toronto, Ontario, Kanada - Detroit, Michigan (päivä 8)

Toisena Toronton-aamuna heräsimme siihen todellisuuteen, ettei meillä ollut enää virallisesti vauvaa, vaan yksivuotias taapero. Olin yöllä syöttänyt pienen miehen vielä viimeistä kertaa, sillä edellisenä yönä huonenaapuri oli hermostunut vauvan itkusta niin paljon, että hakkasi nyrkillä seinää. En varsinaisesti halunnut tietää, miten paljon häntä olisi kyrsinyt taaperon protestointi. En tosin silloin vielä tiennyt, että se jäisi (vahingossa) viimeiseksi maitohetkeksi. Onneksi en tiennyt - olisi saattanut olla vähän haikeaa.

Kävimme syömässä hotellilla erittäin amerikkalaisen vaikkakin kanadalaisen aamupalan (muroja, puuroa, muffinsseja, bageleita) ja palasimme jälleen päivän tauon jälkeen tutuiksi käyneille autonpenkeille. Scotty halusi välttää downtownin aamuruuhkan, joten hyvästelimme Toronton pohjoisen kautta. Samalla näimme toinen toistaan upeampia kartanoita, joten meillä on jo valmiiksi pari talovaihtoehtoa katseltuna, jos niikseen tulee.

Ajelimme hennon tihkusateen läpi kohti Yhdysvaltoja ja Detroitia. Halusin ihan ehdottomasti käydä ottamassa pari valokuvaa synttärisankarista rakkaan (?) vihollisen baseball-stadionin edessä. Toivoin, että se edes hieman kompensoisi sitä, että tyypin ensimmäinen syntymäpäivä menisi enimmäkseen autossa körötellen.

Nelisensataa kilometriä.

Rajamuodollisuudet Yhdysvaltoihin tullessa olivat hieman napakammat kuin Kanadaan mennessä, mutta pitkään siinäkään ei mennyt. Suurin hidaste oli rajavartijan huono kuulo, sillä jouduimme toistamaan lähes kaiken sanomamme. USA:n puolella oli kuitenkin taas kotoisaa olla, vaikkei Kanadassa kovin vieras olo ollut, sielläkään.

Ensimmäinen pysähdys Detroitissa oli tosiaankin Detroit Tigersien kotistadioni, Comerica Park. Tai siis piti olla, sillä jouduimme viemään auton keskustaan parkkiin, sillä baseball-stadionin viereiset parkkipaikat veloittivat pysäköinnistä 20-30 dollaria. Syykin selvisi - Detroit Lions, NFL-joukkue, pelasi viereisellä stadionilla illemmalla harjoitusottelun Buffalo Billsejä vastaan.

Koska meillä oli nälkä (niin aina), kävimme ennen kuvaussessiota syömässä koko reissun parasta ruokaa, ihan vahingossa. Chrysler Housen sisällä oleva Dime Store näytti ohi kävellessä oikein lupaavalta, eikä ulkonäkö pettänyt. Scottyn kanssa herkuttelimme mausteisilla korealaisilla ranskalaisilla (ohueksi siivutettua marinoitua pihviä, sriracha-majoneesiä, säilöttyjä vihanneksia ja niitä ranuja) ja possuhampurilaisella, ja lapset söivät hyvällä ruokahalulla kotitekoista mac and cheeseä (vaikka Iitan mielestä se ei ollutkaan tarpeeksi keltaista...) ja hedelmäsalaattia. Kyytipojaksi (meille isommille) vähän paikallista olutta, ja ei kun syömään.

Ison lounaan jälkeen olisi tehnyt mieli nukkua päikkärit, mutta koska meillä oli missio, läksimme kävelemään. Stadionin edustalle päästyämme tajusin, että pikku-ukon kengät olivat jääneet autoon. Yritin ottaa pikaisesti kuvia istuvasta ikiliikkujasta, mutta saldo jäi aika köyhäksi kaverin halutessa juosta. Muutaman sylissä otetun räpsyn jälkeen luovutin ja läksimme kiertelemään kaupunkia kävellen.

Vielä ok...

Me on hävitty tää peli.

En ollut kuullut Detroitista viime aikoina juuri mitään hyvää. Uutisissa kerrotaan, kuinka Michiganin autoteollisuus kituu ja Detroit kuihtuu. On rikollisuutta, köyhyyttä. Detroit Tigerseja. Olisi kuitenkin kannattanut viskata ennakkoluulot jo ennen reissua romukoppaan, sillä keskusta oli siisti, turvallinen (ainakin päiväsaikaan) ja verrattain vilkas. Reilun neljän miljoonan asukkaan suurkaupunkialueelle mahtuu varmasti monenlaista, mutta meille jäi lyhyestä pintaraapaisusta positiivinen mielikuva.

Motor City.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen läksimme ajamaan kohti Chicagoa, emmekä vielä tienneet, missä olisimme yötä. Vai olisimmeko missään.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4 | osa 5

Maanteiden sankarit osa 5: Toronto, Ontario, Kanada (päivä 7)

Kun alunperin aloimme haaveilla road tripistä, suunnitelmissa oli mukana Philadelphia ja erityisesti New York City, jossa emme ole koskaan Scottyn kanssa yhdessä käyneet. Erikseen kylläkin. Tulimme ihan kalkkiviivoilla (kirjoitin ensin -viikoilla, kai sekin käy...) kuitenkin siihen tulokseen, että koukkaus New Yorkin kautta toisi liian paljon lisämaileja jo valmiiksi vähän uskaliaaseen hahmotelmaan. Nopea vilkaisu karttaan, ja kappas, Toronto sattuisi hyvin jo ennestään pakko nähdä -listalla olleiden Niagaranputousten lähelle.

En olisi osannut kertoa Torontosta ennen matkaa juuri mitään. Tiesin pari urheilujoukkuetta (NHL-joukkue Toronto Maple Leafs, luonnollisesti, ja MLB-tiimi Toronto Blue Jays), olin nähnyt CN Towerin kuvissa, mutta siihenpä se sitten jäikin. En tiennyt/muistanut edes sitä, että Toronto on Kanadan suurin (ja Pohjois-Amerikan neljänneksi suurin) kaupunki yli 2,6 miljoonalla asukkaallaan - suurkaupunkialueella asukkaita on jo yhteensä yli 5,5 miljoonaa. Kun (suur-)Toronton asukasmäärää vertaa koko Kanadan lukuihin, 35 miljoonaa, puhutaan melkoisen suuresta keskittymästä Ontariojärven rannalla.

Varasimme hotellin vähän summassa. Halusimme olla keskustassa, mutta koska emme halunneet maksaa itseämme täysin kipeiksi, nappasimme hotellihuoneen Yorkvillestä, noin neljän kilometrin päästä Toronton kuuluisimmasta nähtävyydestä, CN Towerista. Oikeastaan ainoana kriteerinä sijainnin suhteen oli, ettei autoa tarvitsisi liikutella parkista kertaakaan Torontossa oloaikana, eikä tosiaan tarvinnut.

Niagaranputousten pällistelyn jälkeen hurautimme reilun 120 kilometrin matkan Torontoon. 120 kilometrin! Kanadassa oli mukavan kotoisa olo, kun tienvarsilla ilmoitettiin matkat kilometreissä ja bensanhinnat litroissa, toisin kuin täällä mailien ja gallonojen luvatussa maassa. Olimme vielä aika monen kilometrin päässä itse ydinkeskustasta, kun kaupungin suuruus alkoi konkretisoitua ja liikenne hidastua.

CN Tower.

Matka hotellille kulki vilkkaan downtownin läpi, ja minua taisi jännittää enemmän kuin kuskia, vaikka luulenpa, että Scottyltakin pääsi helpotuksenhuokaus, kun sai auton parkkiin hotellin taakse. Viskasimme tavarat nopeasti huoneeseen ja läksimme metsästämään illallispaikkaa, sillä kello oli jo aika paljon. Löysimmekin heti hotellin läheltä kivan terassin, jossa söimme mahat täyteen ja maistoimme Kanadan Coors Lightia, Molsonia.

Ravintola sijaitsi Royal Ontario Museumin vastapäätä, ja Iita innostui kovasti ikkunan läpi kuultaneista dinosaurusten fossiileista. Siitä tulikin luontevasti seuraavan päivän pakkomarssin ensimmäinen pysähdyspaikka.

Napero halusi aivan välttämättä nähdä tyrannosaurus rexin. Ei tarvinnut pettyä!

Royal Ontario Museum ulkopuolelta.

Kiertelimme museossa pari tuntia, enimmäkseen luonnonhistoriallisella puolella, ja nähtävää olisi varmasti riittänyt koko loppupäiväksi, mutta halusimme toki tehdä vähän muutakin. Nälkäkin meinasi museokierroksen jälkeen vaivata, joten käyskentelimme kauniin Queen's Parkin läpi etelää kohti. Ilma oli loistava, ja eräs hölmöläinen ja kesän älyttömiin helteisiin kyllästynyt keskiläntinen laittoi pitkät farkut jalkaan, koska ennustuksissa luvattiin alle 30 asteen lämpötiloja. Hei c'mon, oikeasti, 26 astettakin on vielä aika lämmin... Hikoilinpa sitten.

Scotty teki pikaisen googletuksen ja löysi hyvät arviot saaneen pubin. Tilasimme poutinea, eli perikanadalaisen annoksen ranskalaisia, juustorakeita ja ruskeaa kastiketta. Meidän lautaselta löytyi vielä buffalokanapalasia. Kuulostaa ehkä hieman erikoiselta yhdistelmältä, niin meidänkin mielestä, mutta olipahan hyvää!

Lounaan jälkeen läksimme jälleen kävelemään kohti etelää. Kadut olivat vilkkaita, mutta missään vaiheessa ei tullut turvaton olo. Ihastuin koko ajan enemmän ja enemmän Torontoon, ja nyt tiedänkin, minne muutan, jos the Donaldista tulee presidentti.

Päivän ehdoton kohokohta ja odotetuin nähtävyys oli (minulle) Hockey Hall of Fame. Jotakuinkin tässä kohtaa minua rupesi hihityttämään:

Teki mieli ottaa kuva kaikesta suomalaisesta, mutta muistikortin tila olisi todennäköisesti loppunut kesken.

Hockey Hall of Fame ei ollut valtava, mutta näkemistä oli paljon. Maajoukkuekiekolle ja NHL-lätkälle oli kokonaan omat puolensa, ja olipa isoilla ja pienilläkin faneilla mahdollista kokeilla onneaan virtuaalista änärimolaria vastaan.

Stanley Cup!

Jääkiekkokikattelun jälkeen kävimme lahjakaupassa, jossa oli luonnollisesti paljon World Cup -kamaa - olivathan kyseiset mittelöt, joista ei nyt sen kummemmin taida tarvita puhua, Torontossa vain paria viikkoa myöhemmin.

Ennen pohjoiseen suuntaamista kävimme vielä parilla panimolla (yhteensä kolmella) ja ihastelemassa Ontariojärveä ja CN Toweria. Mutta vain alhaalta, sillä pitkä jonotus johonkin, jossa olisin kusi sukassa ja pelko persiissä, ei oikein huvittanut. 

Korkeutta tällä kammotuksella on 553,33 metriä, mikä tekeekin CN Towerista
läntisen pallonpuoliskon korkeimman tornirakennelman.

Viimeinen päivä virallisesti vauvana!

Takaisin marssimme Chinatownin kautta. Se oli myöskin näkemisen arvoinen paikka. Harmitti, ettemme käyneet siellä syömässä, mutta lapset olivat aika naatti (itse asiassa sikiunessa) pitkän päivän jälkeen. Olimme kieltämättä mekin. Kukaan ei työntänyt meitä isompia turisteja rattaissa tai kantanut kantorepussa. Kilometrejä kertyi varmasti lähemmäs 20, ja kun istahdimme 10 tunnin reippailun jälkeen tutulle terassille hotellin lähelle, jalkoja kihelmöi sen verran, etten ollut ihan varma, pystyisinkö kävelemään paria korttelia hotellille.

Jalat kuitenkin kantoivat, ja pääsin vihdoin sovittamaan kunnolla päivällä tekemääni ostosta:

I went to Toronto and all I got was this lousy crazy awesome hat.

Toronto oli aivan mahtava paikka, ja olisin mieluusti jäänyt sinne paljon pidemmäksi aikaa. Meidän ei todellakaan olisi tarvinnut kävellä paikkoja kipeiksi, sillä Toronton julkisen liikenteen verkosto oli erittäin kattava, mutta koska olimme matkan aikana istuneet autossa ihan riittävästi, tepastelu teki hyvää. Torontossa oli sopivasti suurkaupungin vilinää ja vilskettä, mutta kuten jo aiemmin totesin, en tuntenut oloani missään vaiheessa uhatuksi tai pelokkaaksi. Kanadalaiset eivät sanoneet ihan niin usein "eh?", kuin tv-sarjojen ja elokuvien perusteella olisi voinut olettaa, mutta about sentään äännettiin odotusten mukaisesti vähän eri tavalla kuin täällä meillä uutistenlukijamaisen "neutraalissa" Keskilännessä.

Menisin uudestaan. Tai no, parin viikon päästä nähdään, muutanko sinne ihan pysyvästi.

osa 1 | osa 2 | osa 3 | osa 4

Maanteiden sankarit osa 4: Pittsburgh, Pennsylvania - Niagara Falls, Ontario, Kanada (päivä 6)

Emme syöneet Pittsburghissa edes kunnollista aamupalaa, sillä halusimme säästää mahalaukkujemme tilavuutta muutaman tunnin päässä häämöttävää herkkuhetkeä varten. Iltapäivällä oli tarkoitus loikata USA:sta Kanadan puolelle, ja koska matka kulkisi Buffalon (New York) läpi, meidän olisi pakko syödä buffalo wingsejä. Pakko.

Kyselin Facebookissa paikallisilta suomalaisilta vinkkejä parhaista siipipaikoista, ja kaksi nousi ylitse muiden: Se aito ja alkuperäinen Anchor Bar ja monen mielestä parempaa soosia tarjoileva Duff's. Päädyimme jälkimmäiseen, sillä heidän nettisivunsa vaikutti lupaavalta: 

"WARNING! MEDIUM IS HOT! MEDIUM HOT IS VERY HOT! HOT IS VERY VERY HOT!"

Matka New Yorkin osavaltion pohjoisosaan oli kaunis. Ajelimme pitkän pätkän Erie-järven rannikkoa pitkin, ja Buffalo tuli vastaan lähes huomaamatta. Jatkoimme matkaa kuitenkin vielä vähän Buffalon ohi ja parkkeerasimme pirssimme Niagara Fallsin Duff's-ravintolan eteen.

240 mailia, 390 kilometriä.

Minä yritin olla viisas ja tilasin medium-vahvuisessa kastikkeessa uitetut siivet - niidenhän uhkailtiin olevan "hot". Scotty halusi pistää makunystyränsä hieman kovemmalle koetukselle ja pyysi hot-annoksen (muistattehan, "very hot"). Ja kun sanon, että siivet uivat kastikkeessa, ne todellakin uivat:

Ai jösses, että olikin hyvää! Scottyn wingseissä oli ehdottomasti enemmän potkua, mutta mielestäni juuri sopivasti. Oman annokseni kastikkeen tulisuutta oli taitettu aika reippaasti voilla, mutta koskapa mikään menisi voista varsinaisesti pilalle. Kastike teki mieli nuolla lautaselta, siipiöverien jälkeenkin, mutta onneksi siihen ei tarvinnut alkaa, sillä ostimme kastiketta kotiin viemisiksi (ja kotona lautaselta nuoltavaksi). Suosittelen, lämmöllä.

Herkuttelun jälkeen oli aika ajella Kanadan puolella olevaan kaimakaupunkiin. Matka oli lyhyt ja nopea, eikä rajamuodollisuuksissa mennyt aikaa kuin ehkä minuutti. Kaupungeille nimensä antaneet vesiputoukset, Niagara Falls, olivat melkein heti vastassa, ja näky oli vähintään mykistävä.

Känädä, täältä tullaan!

Itse putouksia pääsee ihastelemaan aivan maksutta, mutta parkkipaikasta maksoimme 20 (Kanadan) dollaria, johon sisältyi myös kattava esite. Olisin maksanut moninkertaisesti, sillä kuohuava vesimassa oli jotain todella lumoavaa katsottavaa. Katsokaa itse, jos ette usko:

Melkoinen voima. Ja ääni!

Ei tehnyt mieli mennä kahlaamaan.

Niagarajoen toisella puolella näkyi Yhdysvallat.

Putouksilla olisi voinut käydä suihkussakin, mutta päätimme jättää venematkan tällä kertaa väliin.

Valitettavan harvinainen perhepotretti.

Niagaran putoukset koostuvat kolmesta eri putouksesta, joista kuuluisin ja kuvauksellisin on tuo hevosenkengän muotoinen Horseshoe Falls. Vaikka putoukset ovat Kanadan ja USA:n rajalla ja ihailtavissa molemmilta puolilta, kannattaa ehdottomasti hurauttaa Kanadan puolelle, sillä kokonaisuuden näkee ja hahmottaa sieltä paremmin.

Putouksia pääsee katsomaan myös lähempää alempana olevalta näköalatasanteelta (maksusta), mutta me emme lasten kanssa sinne viitsineet tunkeutua. Elokuun lopullakin, vaikka pahin lomaryysis oli varmasti ohi, porukkaa riitti, mutta ei niin paljon, ettei turvakaiteiden vieressä olisi riittänyt tilaa kaikille pällistelijöille.

Vesiputousten jälkeen ajoimme vielä Kanadan suurimpaan kaupunkiin, jonka otimme matkasuunnitelmaan mukaan vasta reilu viikko ennen reissuun lähtöä. Voi, onneksi otimme!

osa 1 | osa 2 | osa 3

Yllättävä koulutaival

"Äiti, what is school in Finnish?"

"Koulu."

"Is it a koulu day today?"

"Kyllä, tänään on koulupäivä."

Meidän arki muuttui kertaheitolla, kun sain viime viikolla sähköpostin, jossa ilmoitettiin vapautuneesta esikoulupaikasta. Olimme viskanneet varovaisesti verkon vesille viime keväänä, kun haimme Iitalle paikkaa peer slot -ohjelmasta, eli hyväksytyksi tullessaan hän olisi päässyt ns. normaalisti kehittyvänä lapsena tsemppaajaksi oppimisvaikeuksia tai erityistarpeita omaavien lasten luokkaan. Paikat olivat kuitenkin täynnä reilusti ennen uuden kouluvuoden alkua, joten hyväksyimme sen, että neiti olisi vielä vuoden kotona.

Juuri, kun olin viime torstaina ehtinyt hiljaa mielessäni surkutella, etten yksinkertaisesti ehdi puuhastella neljävuotiaamme kanssa tarpeeksi kehittäviä juttuja, sähköpostiin kilahti kysely, olisimmeko vielä kiinnostuneita. Eipä sitä montaakaan minuuttia tarvinnut miettiä, ennen kuin lähetin hyväksyvän vastauksen. Naperon uusi opettaja ehdotti aloituspäiväksi maanantaita, eikä meillä vastusteltu - vähiten itse oppilas, joka oli pyytänyt päästä kouluun jo vaikka kuinka kauan.

Rakensimme isolle tytölle ison tytön sängyn. Parasta muutoksessa? Hänen huoneensa näyttää kuulemma nyt koululta.

Selvä kouluhan se.

Scotty teki eilen etäpäivän, jotta voisimme käydä viemässä lapsukaisemme ihkaensimmäisenä koulupäivänä yhdessä luokkaan. Neiti ei edes vilkuttanut meille, ennen kuin katosi leikkimään muovailuvahalla. Jäimme hetkeksi juttelemaan opettajan kanssa ja seuraamaan tilannetta ikkunan takaa, eikä siinä tainnut mennä kuin korkeintaan viisi minuuttia, ennen kuin ensimmäiset halaukset vaihdettiin. Hyvä tästä tulisi.

Kun Iita sanoi eilen iltakylvyssä polskiessaan minulle, että aikoo puhua koulussa huomenna (tänään) suomea, ohimolle kihosi kylmä hikikarpalo. Yleensä olen enemmän kuin innoissani, kun lapsi osoittaa kiinnostusta suomen kieleen, mutta "esikuvana" ollessa passaisi ehkä puhua samaa kieltä muiden kanssa. Varsinkin, kun se hänen puhumansa suomikin on enimmäkseen "suomea". "Äiti, I'm going to tell them hörti pörti kukka kakka." Aha.

Suomi ja suomalaisuus on alkanut kiinnostaa häntä selvästi enemmän meidän Suomen-reissun jälkeen, mikä ei kyllä olisi voinut sattua parempaan saumaan, sillä nythän hän viettää muutaman tunnin (arki)päivässä täysin englanninkielisessä ympäristössä. Hän on aivan selvästi sisäistänyt kahden kielen eron ja pyytää minua jatkuvasti kääntämään sanoja englannista suomeen, vaikka varmaan tietäisi itsekin vastauksen. Tai siis varmasti tietäisikin, sillä ymmärtää aivan kaiken. Nokittelee isäänsä suomen osaamisella. Ihan jokainen termi ei ole vielä kuitenkaan mennyt oikeaan kielilokeroon. "Äiti, what is kakka in Finnish?"

Varoitin opettajaa, että jos Iitan suusta pääsee outoja sanoja, ne eivät ole hölynpölyä, vaan suomea. Jääpä nähtäväksi, onko koulussa puhuttu tänään hörti pörtistä...

Maanteiden sankarit osa 3: Mount Pleasant, Etelä-Carolina - Staunton, Virginia - Pittsburgh, Pennsylvania (päivät 4 ja 5)

Niin mielelläni kuin olisinkin viettänyt sunnuntain rannalla makoillen, meidän oli jatkettava matkaa, jos halusimme nähdä kaiken kunnianhimoiseksi paisuneella listalla olevan. Scottyn serkku oli tarjoutunut majoittamaan meidät Virginiassa, joten pakkauduimme jälleen autoon ja läksimme taittamaan noin kahdeksan tunnin ajomatkaa.

775 kilometriä.

Alkumatka meni sutjakkaasti, mutta Virginian vuoristoisilla teillä oli ruuhkaa pysähdyksiin saakka. Sunnuntainakin. Pieni mies ei olisi enää jaksanut olla köytettynä turvaistuimeen, joten köröttelimme määränpäähän äänekkäiden protestien saattelemana.

Scottyn serkku istui talonsa eturapulla odottamassa ja kertoi heti, mistä löytyisi jääkylmää olutta. Hän tiesi Scottyn olutinnostuksesta, joten hän oli käynyt ostamassa lähipanimoilta meille maisteltavaa. Iita juoksi heti keinun luokse, ja kun hänen pari vuotta vanhempi pikkuserkkunsa, jota ei ollut koskaan tavannut, saapui Scottyn toisen serkun sekä tädin mukana paikalle, peli oli lopullisesti menetetty. Iita ei malttanut edes syödä kunnolla illallista.

Ilta oli rento ja miellyttävä. Söimme isolla takakuistilla ja kuuntelimme pienten tyttöjen kiljahduksia, kun he huristelivat köysirataa pitkin alas kerta toisensa jälkeen. Scottyn tädin mies oli otettu, että ajoimme Virginiaan sukuloimaan. Hän ei ollut tavannut aiemmin lapsista kumpaakaan.

Seuraavana aamuna oli tarkoitus lähteä suht' aikaisin ajamaan, sillä seuraava kohteemme, Pittsburgh, oli vajaan viiden tunnin ajomatkan päässä, ja halusimme ehtiä tutustua kaupunkiin mahdollisimman hyvin - olimmehan liikkeellä yhden yön pysähdystaktiikalla. Lapsia kuitenkin nukutti collegeen lähteneen, mutta teiniaikaiset julisteet seinälle jättäneen pikkuserkun huoneessa niin hyvin, että aamupalaakin syötiin verrattain myöhään.

Serkun todella miellyttävä ja mukava vaimo halusi viedä lapset ruokkimaan hanhia läheiseen puistoon, ja koska olimme edellisenä päivänä sen Iitalle luvanneet tekevämme, ei auttanut hätiköidä lähdön kanssa. Onneksi emme hätiköineet, sillä tyttösemme kertoi jälkikäteen koko matkan kohokohdaksi virginialaisessa leikkipuistossa leikkimisen. Lisäksi saimme lyhyen historiakierroksen Stauntonin viehättävässä pikkukaupungissa.

Heippojen jälkeen läksimme ajamaan kohti Pittsburghia. Scotty halusi näyttää meille monikaistaisten ja tylsienkin Interstate-valtateiden vaihteluksi kauniita maisemia, joten ajoimme Shenandoahin kansallispuistoon ja sen läpi kulkevalle 170 kilometriä pitkälle Skyline Drive -maisemareitille, joka mukaili valtatietä, jota pitkin jatkaisimme matkaa.

Tien nopeusrajoitus oli 50 km/h, ja kun GPS:mme oli kehottanut meitä poistumaan puistosta tarpeeksi monta kertaa ja näytti matkan kestoksi melkein kahdeksaa tuntia, päätimme totella. Bensatankkikin alkoi olla uhkaavan tyhjä, joten olisi hyvä aika hypätä kansallispuistosta pois ja jatkaa tehokasta matkantekoa. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä moni puistosta poisjohtava tie oli suljettu. Meillä oli siis kaksi vaihtoehtoa. Toivoa, että tankillinen bensaa riittäisi koko puiston läpi tai joku muu sivutie olisi auki, tai kääntyä takaisin. Koska olimme taittaneet maisemareitistä vajaan kolmanneksen, päätimme kääntyä takaisin sinne, mistä olimme tulleetkin. Ajoimme takaisin aina Stauntoniin asti. Henkeäsalpaavan kauniit maisemat olivat lisänneet matka-aikaa parilla tunnilla.

Ajoimme Virginian sekä kauniin ja selkeästi erittäin Trump-ystävällisen Länsi-Virginian läpi Pennsylvaniaan. Pittsburgh lähestyi lähestymistään, mutta sitä ei huomannut kuin vasta todella lähellä itse keskustaa. Suurkaupunkien laajalle levittäytymiseen tottuneena se yllätti, kuten myös se, kuinka mäkistä ja vehreää kaupungin ympärillä oli. Mielikuvani teollisesta ja harmaasta Steel Citystä oli täysin väärä.

420 kilometriä. Plus ne maisemareitillä ajetut...

Aurinko paistoi jo aika matalalta, kun saimme auton parkkiin Pittsburgh Penguinsien stadionin lähelle. Iita olisi halunnut mennä pelaamaan jääkiekkoa Stanley Cup -mestareiden kanssa, mutta he eivät valitettavasti olleet kotona, vaikka tyttö kuinka huhuili pinguja tulemaan ulos.

Patsastelun jälkeen kävelimme downtowniin syömään monen mielestä Pittsburghin kuuluisinta ruokaa, Primanti Brothersien sandwichiä, eli täytettyä leipää. Täytevaihtoehtoja oli monta, mutta kaikkien paksujen valkoisten leipäviipaleiden välistä voi olettaa löytävänsä anteliaan annoksen ranskalaisia.

Itse leivät eivät olleet parasta ruokaa, mitä reissussa olimme syöneet (sitä leipää tosiaan oli paljon), mutta mahat tulivat enemmän kuin täyteen, ja se oli siinä vaiheessa pitkää matkapäivää tärkeintä. Ympäristössäkään ei ollut valittamista - istuimme toriterassilla ja katselimme pilvenpiirtäjistä heijastuvaa laskeutuvaa aurinkoa.

Oli jo pimeää, kun ajoimme joen yli Duquesne Inclinelle, eli jyrkkää (30 astetta) rataa ylös kiipeävälle raitiovaunulle. Rata oli otettu käyttöön vuonna 1877, ja se oli muuttunut hiljalleen kuljetuskäytöstä matkustajakuljetukseen. Vanhat vaunut on entisöity, mutta ajan patina oli tallella ylös kaapelin perässä nytkyttelevässä ja natisevassa kulkuvälineessä.

Raiteet.

Edestakainen matka maksoi aikuiselta viisi dollaria ja oli ehdottomasti jokaisen sentin arvoinen. Enemmänkin. Edes korkeanpaikankammoiselle se ei ollut aivan järkyttävä kokemus, vaikka vaunusta näki selvästi alla koko ajan loittonevan maan.

Näköalatasanteelta avautui melkoisen upea postikorttimaisema:

Seuraavan päivän postikorttimaisemat taisivat siltikin viedä voiton. Niistä lisää seuraavassa osassa.

osa 1 | osa 2