Perinneperjantai: Lottovoitto ja naimisiin?

Lokakuun alussa varmistui, että saisin paluumatkalle Suomeen ihan parasta seuraa. Scotty osti lentoliput marraskuulle, ja heti tilitapahtuman jälkeen hänen töistään tuli jälleen kerran uutisia, jotka latistivat tunnelmaa.

Lähestyvä matka alkoi jännittää. En väitä olevani nytkään maailman kokeinein reissaaja, mutta kahdeksan vuotta sitten lentokentät ja -koneet aiheuttivat paljon enemmän tutinaa punteissa kuin nyt. Kauas oltiin kuitenkin tultu niistä ajoista, kun kammosin junanvaihtoa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 2.10.2007 klo 22:13

17

Olen tässä pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että minun pitää reilun parin viikon päästä seikkailla lentokentillä ja -koneissa. Yksin. Ehkä koko matka on ollut niin kaukainen ja vähän utopistinenkin, että sitä ei ole oikein uskonut todeksi. Vaan totta se on. Ilmassa on siis jännitystä, odotusta, intoa, ikävää. Hymyä.

Välillä pysähdyn miettimään, mihin olen itseni laittamassa. Jos halutaan olla yhdessä, ja tällä hetkellä halutaan sitä oikein kovasti, niin minun pitäisi lennähtää vähän pysyvämmin tuonne uudelle mantereelle. Pitäisi tehdä isoja ratkaisuja verrattain pian, ja vaikka alustavat suunnitelmat ovat melkoisen selkeät, matkassa on mutkia. Raha ja paperisota nimittäin. Helpoimmat ratkaisut olisivat lottovoitto ja naimisiinmeno. Kuulostaa helpolta, eikö vain?

No mutta. Käytiin lauantaina vanhojen vaihtarikavereiden kanssa ulkosalla. Oli oikein mukava nähdä ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Suurin osa illasta meni yllättäen vanhoja juttuja muistellessa, mutta ehdittiinpä mm. tehdä sotasuunnitelmia S:n tänne tulonkin varalle. Ei taitaisi loppua tekeminen kesken. Kunhan se nyt ensin ostaisi ne lentoliput...

Lopuksi haluan vielä sydämellisesti kiittää sitä ystävällistä ihmistä, joka oli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä väännellyt ainoan kulkuvälineeni, kauan palvelleen polkupyöräni solmuun.

Edit: 3.10.2007 klo 6:57. No nyt sillä on liput.

Keskiviikko 3.10.2007 klo 17:08

16

Nyt alkaa olla jo semmoinen olo, että joku yrittää käsikirjoittaa meistä jotain draamakomediaa. Kuten edelliseen kirjoitukseen kävin jo aiemmin lisäämässäkin, S osti aamulla (meidän aikaa) pitkän pohdinnan jälkeen liput. Syynä viivyttelyyn oli pelko siitä, että tulisi mutkia matkaan.

Ja tulihan niitä. S meni töihin, avasi sähköpostin ja sai tiedon, että joutuukin luultavasti olemaan nykyisessä työpaikassaan aiottua pidempään. Tarkoittaisi sitä, ettemme saisi muutettua S:n tavaroita Kansasiin (enkä siis pääsisikään näkemään Kansasin tuttuja, S:n perhettä jne.). Toinen vaihtoehto on, että S lopettaa nykyisen työnsä aikaisemmin, jolloin hän joutuisi olemaan neljä viikkoa palkatta.

Jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, alkaisin myös varmasti pikkuhiljaa uskoa siihen, ettei meidän kannattaisi edes yrittää olla yhdessä. Onneksi en usko mihinkään. Tässä on vain havaittavissa jo kaavamaisuutta. Aina kun ollaan jostain asiasta innoissamme, kohta joku heittää kapuloita rattaisiin. Yleensä se on S:n työnantaja. Mikään ei ole varmaa. Mihinkään ei voi luottaa. Suunnitelmia on turha tehdä. Lentolippuja ei kannattaisi ostella, vaikkakin koko kuvio on muka ollut selvillä jo jonkin aikaa.

Harmittaa kovasti S:n puolesta. Sillä on nyt paljon muutakin mielen päällä, ja nyt vielä tämmöinen selkkaus. Ainahan nämä asiat jotenkin selviävät, mutta kyllä nyt S:n hermoja ja jaksamista taas koetellaan. Heilutellaan porkkanaa nenän edessä ja kiskaistaan se sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä pois. Toisaalta... Onneksi S ehti ostaa liput. Ei jää reissu väliin tyhmien setien takia, vaikka aikamoisen varjon taas päällemme viskaisivatkin. S sanoi juuri olevansa niin turhautunut, ettei turhautuminen oikein enää edes kuvaa vallitsevaa tunnetilaa.

Graah!

Perjantai 5.10.2007 klo 02:00

14

Työnantajaselkkauksista taidettiin tällä kertaa selvitä ilman sen suurempia murheita. Tosin vieläkin voi eteen tulla vaikka mitä yllättävää, joten vähän varuillaan täytyy olla. Pitäisi muistaa kai olla varpaillaan koko ajan, mutta välillä ne varpaat tahtovat irtautua maasta, kun lähden leijailemaan onnen ja innon takia.

Onnistuin tänään nukkumaan pommiin, ja koko viikon toinen ja viimeinen luento jäi väliin. Syynä väsymykseen oli ehkä eilisiltainen ulkoilureissu. Olin harvinaisen pahalla tuulella, kun tulin kotiin, vaikka mielentila on yleensä parin kaljan jälkeen täysin päinvastainen. Illan onnistui (melkein) pilaamaan tyyppi, joka mm. väitti kivenkovaan, että S pettää minua pakostikin, kun kerran asuu minusta niin kaukana. Jätkä oli niin itseään täynnä ja muka sulava, että vieläkin puistattaa. Loputtomiin en jaksanut herran tulkintoja minun ja S:n suhteesta kuunnella, joten otin suunnaksi ulko-oven. Ahh! Onneksi tänään päivällä lompakosta löytämäni käyntikortti pisti väkisinkin naurattamaan. Joku kävi ojentamassa minulle eilen korttinsa ja pyysi soittamaan. Enpä taida soittaa, vaikka naurattaakin.

Suunniteltiin tänään S:n kanssa reissujamme. Sillä oli ainakin puoli miljoonaa ehdotusta paikoista, joissa voisimme Washingtonin ympäristössä käydä. Jouduttiin vähän karsimaan, mutta nähtävää jäi vieläkin paljon. Olen kyllä todella innoissani. Katsotaan sitten, miten ehditään tai jaksetaan tai maltetaan. S muisti kyllä onneksi varata aikaa käsikkäin kävelylle ja halailullekin. Täällä Vaasassa ehditään sitten istua päivät pitkät sylikkäin ja keskittyä pelkästään toisiimme. Maryland/Kansas vs. Vaasa/Lapinlahti 100-0. Noin hieman kärjistetysti.

Olen tänään miettinyt sitä, miten suuri osoitus välittämisestä S:n tänne tulo on. Toki sitä kiinnostaa nähdä uusia paikkoja ja tutustua uuteen kulttuuriin, mutta minun takiahan se lopulta tänne tulee. Tai meidän takia. Ehkä minun kannattaisi pikkuhiljaa sisäistää täysin se seikka, että se tykkää ja välittää ihan oikeasti, eikä se ole katoamassa mihinkään.

Se jos mikä saa minut hymyilemään. Siinä saa ventovieraat väittää S:n ja minun suhteesta mitä vain. Itse tiedän totuuden, ja se riittää.

En ollut aina onnianni

Kun julkaisin ensimmäisen blogimerkintäni, pelkäsin, että joku lukee sen.

Kevätalvella 2005 olin 20-vuotias, epävarma ja pelokas, juuri muka niin kauas kotoa (358 km) muuttanut opiskelija. Eihän minulla mitään asiaa ollut, mutta ajattelin päivittää rakkaan päiväkirjaharrastukseni paperiversiosta 2000-luvulle. Alustana toimi MSN:n Spaces, ja nyt jo jonnekin blogien joukkohautausmaalle kuopattu tekeleeni taisi kulkea nimellä eSpace - ei se auto (vrt. Renault Espace). En todellakaan muista, miksi.

Kirjoittelin säännöllisen epäsäännöllisesti, ja kun innokkuus ei ottanut laantuakseen, siirryin helmikuussa 2006 vähän miellyttävämpään ympäristöön, Vuodatus.netiin. Nimesin päiväkirjani The Officen tunnuskappaleen inspiroimana: Handbags & Gladrags. Jälleen kerran, nimellä ei ollut mitään yhteyttä sekalaiseen sisältöön, mutta en antanut sen haitata.

Odottelin samoihin aikoihin tietoa vaihtoonpääsystä. Koska olin englannin pääaineopiskelija, opintoihini kuului kieliharjoittelu englanninkielisessä maassa. Kauppatiedepainotteisessa yliopistossa me humanistit jouduimme taistelemaan vaihtopaikoista, ja koska Kanadaan ja Australiaan oli molempiin tarjolla vain yksi vaihtopaikka ja Isoon-Britanniaan yhteensä kolme, päädyin keskittämään energiani ainoaan vaihtopaikkaan, joka tarjosi parempia todennäköisyyksia. Kansasilainen Emporia State University ottaisi vastaan jopa kymmenen vaasalaista opiskelijaa, ja minä halusin olla yksi niistä.

Kun kirjoitin kädet täristen vaihtoonpääsyn varmistumisesta 28.2.2006 klo 02:33, oli selvää, että seuraavana syksynä blogista tulisi erittäin USA- ja vaihto-opiskelupainotteinen tapa pitää yhteyttä Suomeen jääviin ystäviin ja perheeseen. Sitä en kuitenkaan vielä tiennyt, että valtaosa reilun kahden vuoden aikana kertyneistä vuodatuksistani (472 kpl!) liittyisi lopulta aluksi niin kovin epätoivoiseen kaukosuhteeseen. Nykyisin salasanan takana piileskeleviä kirjoituksia pääsee lukemaan perjantaisin.

Tykästyin.

Heinäkuun 2008 lopulla siirryin nykyiseen blogikotiin. Vuodatuksen puolella meno oli ollut henkisesti aika ankeaa, enkä ollut varsinaisesti palvelun ylin ystävä, joten oli hyvä hetki aloittaa puhtaalta pöydältä. Se kaukosuhdekin oli tulossa iloiseen päätökseen miehen Suomeen muuton myötä; en siis nähnyt mitään syytä jäädä vellomaan menneisyyden synkkään suohon. Olin oikein onnellinen, ja se heijastui blogin nimeenkin: Happiness Is... - Being Able to Say We Made It.

Siinä, missä olin edellisessä blogielämässäni kertonut asioista vähän turhankin avoimesti, aloin varoa sanomisiani, varjella yksityisyyttäni. Lukijoita alkoi olla enemmän, enkä voinut käyttää julkista blogia enää terapeuttinani. Enpä sellaista varsinaisesti tarvinnutkaan.

Näiden seitsemän Blogger-vuoden aikana olen ehtinyt mennä naimisiin yhden amerikkalaisen pörröpään kanssa, muuttaa oikeasti kauas kotoa (7611 km), tulla äidiksi, vaihtaa blogin nimen, kiinnittää enemmän huomiota suomen ylläpitoon, kasvaa ihmisenä ja toivottavasti kehittyä kirjoittajana. Kirjoittelu on ollut jo niin pitkään osa elämää, etten oikein osaisi olla ilman. Silti joskus tulee ohikiitäviä hetkiä, kun tekisi mieli lopettaa.

Välillä tuntuu typerältä ja aika narsistiselta suoltaa meidän lopulta melko tylsää ja tavallista arkea julkiseen levitykseen, koska hei, ketä kiinnostaa. Voisin aivan hyvin palata siihen paperiseen päiväkirjaversioon ja tallentaa muistot sinne. Sieltä kuitenkin puuttuu se vuorovaikutteisuus, joka bloggaamisessa on parasta. Onpa tätä kautta löytynyt vuosien saatossa ihkaoikeita ystäviäkin! Perinteisen kommentoinnin lisäksi kauan arpomani ja epäroimäni blogin Facebook-sivu on ollut melkoisen mahtava tapa vaihtaa ajatuksia ruudun toisen puolen kanssa. Koska eihän tätä oikeasti pelkästään itselleen tee.

Jatkanpa siis, ja samalla sekalaisella linjalla. Välillä olen mammabloggari, valitettavan satunnaisesti matkabloggari, hetkittäin harrastetaan sisustamista, remontoimista tai leivontaa, ja joskus kerrotaan karvakavereiden kuulumisia tai ihmetellään kulttuurieroja. Arkeen mahtuu kaikenlaista, ja blogissani saa maistua elämä. Jos en ole kymmenessä vuodessa löytänyt blogilokeroani, tuskin sitä löydänkään. En taida edes etsiä.

Sen verran on vuosikymmenessä muutosta tapahtunut, että kun nykyisin julkaisen merkinnän, toivon, että joku lukee sen.

*****

Iso kiitos Veeralle (Kaukana Kotona) ja Eveliinalle (Friolandia) #blogisitarina-haasteesta! Minä haastan mukaan seuraavat bloggaajat:

• Lydasin (Lydaksen?), joka ei ole tällä hetkellä gravid - raskaana, vaan melko samassa elämäntilanteessa ja nykyisin jopa samalla mantereella.
• Chicagon lääkärin Pilvin, joka on tuttu jo niiltä ihanan kamalilta ja kamalan ihanilta kaukosuhdeajoilta.
• Karvahelvetissä elävän Bemaryn, joka tykkää elukoista ja lätkästä. Kuulostaako jotenkin tutulta?
• Elämää ja Ameriikkaa kadehdittavan kauniisti pohdiskelevan Marian.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)

2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 

3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 

4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 

5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

Perinneperjantai: Ylämäki, alamäki

Syyskuun lopulla odotin tulevaa reissua ja vuoristoratailin tunteideni kanssa. Eksyin hetkeksi mieleni syvimpiin ja pimeimpiin kolosiin, mutta onneksi löysin tieni takaisin valoon. Seitsemän tunnin aikaeron vuoksi vuorokausirytmini oli keikahtanut aivan niskoilleen, sillä valvoin yöt ja torkuin päivät. Olin todella väsynyt, ja päähän mahtui tasan yksi asia: Scotty.

Päällimmäisenä muistona noista ajoista on ahtaassa huoneessani jurottaminen ja tietokoneen edessä istuminen. Laatuaikaa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 25.9.2007 klo 16:39

Sotaleski

Jösses mulla on tylsää. Olen tässä parhaillaan tiedonhaun peruskurssilla, joka on tarkoitettu suoritettavaksi opintojen alussa. Noh, kun aloitin opinnot, kurssia ei ollut olemassakaan ja nyt se on pakollinen. Istun nyt siis kuuntelemassa juttuja tiedonhausta, sekä kirjaston ja hakusanojen käytöstä. Neljännen vuoden alussa.

Viime yönä minusta tuli Halo 3 -leski. S kävi hakemassa pelin heti keskiyön jälkeen paikallista aikaa ja on pelannut siitä lähtien. Nukkumatta. Puhumatta minulle. Menemättä töihin. Skype-yhteys meillä on ollut koko ajan päällä, mutta S on ehtinyt vaihtaa kanssani yhteensä ehkä seitsemän sanaa pelaamisen aloittamisen jälkeen. Sou not. Jos se on edes puoliksi niin innoissaan minun vierailusta kuin eilen pelin saatuaan, niin hyvin on pullat uunissa. Se oli kuin pikkupoika jouluna. Tosin muisti se eilen sanoa monta kertaa, miten paljon se minusta tykkää. Että kai se on minun vierailusta yhtä innoissaan kuin pelistä, joka vapautti minut katsomaan vielä enemmän Rescue Me:tä.

Kirjoitusinspiraatio on tainnut vähän vähentyä, kun ei ole enää niin paljoa valittamista. Voisin kyllä kirjoitella, miten mukavaa ja hempeää on. Halihalipusipusi. Ei semmoista kukaan vain jaksa/halua lukea. Eikä minun maailmassa tapahdu hirveästi nykyisin. Lasken päiviä matkaan (24 muuten), istun (tietokoneella) juttelemassa S:lle, katselen vähän Denis Learyä (tietokoneelta), luen uutisia (tietokoneella). Parina päivänä viikossa käyn koululla. Joskus teen läksyjä. Enimmäkseen kuitenkin hymistelen onnessani, kun tiedän, että ihan pian pääsen S:n luokse. Hymistelen, koska S puhuu tulevaisuuden haaveistaan, ja minä olen isossa roolissa niissä unelmissa.

Keskiviikko 26.9.2007 klo 11:50

Ylämäki, alamäki

Pitihän se arvata. Juuri kun pääsen hehkuttamasta, miten hyvin asiat ovat, alan masistella. Kuuntelin äsken musiikkia, ja eräs tsipale toi pintaan paljon muistoja, eivätkä ne muistot ole sieltä mukavimmasta päästä. Olen vältellyt omien masentuneiden merkintöjen lukemista tarkoituksella, etten nyt ihan tietoisesti taantuisi menneisiin tunnelmiin, mutta musiikki näköjään hoiti homman minun puolesta.

S on tässä monesti puhunut siitä, miten sitä harmittaa se, ettei se aikaisemmin mennyt työpaikalla juttusille ja kertonut minusta. Olen sanonut sille joka kerta, että eihän sitä voinut tietää, mitä julkisesta yhdessäolosta olisi voinut seurata. Se puhuu siitä, miten oltaisiin vältytty monilta sydänsuruilta. Ettei se olisi aiheuttanut minulle sydänsuruja. Olen vain todennut, etten syytä S:ää mistään, eikä senkään pitäisi piestä itseään.

Mutta. Jokin minua vielä kalvaa. Olen äärimmäisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, mutta ehkä olen jättänyt käsittelemättä joitakin ikäviä asioita sen takia, että olen nyt onnellinen. En nyt sitten tiedä, onko mitenkään järkevää alkaa kaivelemalla kaivelemaan esiin huonoja muistoja, katkeria tunteita jne. Ehkä ei. Musiikki kuitenkin nostattaa selviä mielikuvia hetkistä, jolloin olen maannut sängyllä tuijottamassa kattoon, turtana, lannistuneena, surullisena. Jotkut kappaleet tuovat väkisin hymyn huulille, mutta suurin osa koneelta löytyvistä biiseistä muistuttaa minua asoista, jotka eivät hymyilytä.

Kevät oli ihan kamalaa aikaa. Kesäkin välillä. Ja talvi. Ne ajat ovat onneksi kuitenkin ohi, ja ne ovat kasvattaneet. Nyt ollaan tässä, ei pitäisi elää menneessä. Ja nyt minulla on ihan hirveä ikävä S:ää. Onneksi matka on jo aika lähellä. Tarvitsen halauksen, eikä halaus ihan keneltä tahansa nyt riitäkään. Haluan kävellä sen kanssa iltahämärässä käsikkäin. Haluan käpertyä sen viereen sohvalle katsomaan elokuvia.

Haluan, että kärsimysnäytelmä on nyt ohi. Haluan, että saadaan niin paljon hyviä muistoja, että ne hautaavat ikävät jutut lopullisesti alleen. Haluan, että tulevaisuus on kaiken sen itkun ja parun arvoista.

Haluan myös kertoa loppukevennyksen, ettei mene ihan pelkäksi valittamiseksi. S kyseli minulta viime viikolla leikillään, voisiko hän pyytää erästä yhteistä kaveriamme laulamaan häihimme. Kyseinen kaveri laittoi minulle eilen viestiä ja kysyi, saisiko hän olla mukana häissämme. Ja sitten täti kysyi eilen puhelimessa, tuleeko tulevasta reissusta kihlajaisreissu. Nauratti.

Otetaas nyt tyypit ihan rauhassa.

Perjantai 28.9.2007 klo 18:02

Into piukassa

Saan tällä hetkellä viestejä rapakon toiselta puolelta, joissa pyydetään ottamaan vielä rauhallisesti, mutta joissa myös annetaan lupa innostua hieman. Innoissani olen jo tietenkin ihan pelkästään sen takia, että kolmen viikon päästä istun lentokoneessa matkalla S:n luo. Sekin vetää suuta korviin, että pääsen käymään Kansasissa ja näen vanhoja kavereita.

Eniten tällä hetkellä kuitenkin hykerryttää se, että erittäin suurella todennäköisyydellä S tulee kanssani Suomeen marraskuun alussa. Oh happiness! Että nyt kaikki kaverit ja sukulaiset vain varaamaan tapaamisaikoja. Teillä tulee luultavasti olemaan kaksi viikkoa aikaa tutustua mieheen, joka tuossa taannoin anasti pumppuni.

S kertoi juuri tärisevänsä innosta. Tiedän tunteen.

Perjantai-ilta Annin ja Scottyn tapaan

Joku meidän touhuja pidempään seurannut on ehkä huomannut, että olemme joskus aika spontaaninsorttista porukkaa. Meidän suunnitelmallisuudesta, tai lähinnä sen puutteesta, on jälleen kerrottavana oikein oiva esimerkki viime perjantailta.

Klo 15:45

Soitan Scottylle ja kysyn, mitä mies haluaisi tehdä illalla. Koska kotikaupunkimme sininen ylpeys, baseball-joukkue Royals aloittaisi semifinaaliurakkansa ALCS:n (American League Championship Series) muodossa illalla, mietimme ihan tosissaan sporttibaariin menemistä koko köörillä, mutta tulemme siihen tulokseen, että on helpompi olla kotona pienten kanssa, koska meteli on varmasti kova. Sitä paitsi minun pitäisi vaihtaa lököhousut johonkin edustavampaan. Mies sanoo nappaavansa kotimatkalla meille subit.

Klo 15:55

Käyn meidän Suomi-neitokaisten kesken keskustelua illan pelistä ja lippujen järjettömistä hinnoista. Menen huvikseni tarkistamaan, missä sfääreissä liput sillä hetkellä jälleenmyyntisivustolla liikkuvat, ja sydämeni meinaa jyskyttää itsensä rintakehästä ulos. Ovat yllättävän edullisia.

Klo 16:00

"Tuota, tiedän, että tämä ei ole mitenkään mahdollista, mutta..." Kerron Scottylle verrattain alhaisista hinnoista, ja mies antaa minulle lisää köyttä sanomalla, että hän voisi soittaa äidilleen ja pyytää häntä vahtimaan lapsia.

Klo 16:07

Seuraan haukkana koko ajan nousevia lippuhintoja. Miehestä ei kuulu mitään, joten soitan perään. Anoppi ei ollut vastannut puhelimeen.

Klo 16:08

Puhelumme keskeytyy, sillä anoppi soittaa Scottylle takaisin.

Klo 16:10

Scotty soittaa ja kertoo, että äidillään on flunssa, ja olipa sopinut illaksi jo muuta menoa. Scottyn mielestä voisimme ottaa pienen miehen stadionille mukaan, ja minäkin aloin olla sitä mieltä, että se voisi olla ihan varteenotettava vaihtoehto, vaikkakin illasta oli tulossa viileä ja täpötäydellä stadionilla olisi takuulla meteliä. Scotty lupasi pitää kuusiviikkoisemme lämpimänä rintarepussa ja suojata korvat mölyltä. Voisimmehan lähteä pois, jos ongelmia tulisi. Meidän pitäisi vain löytää hoitopaikka isosiskolle, joka on jo liian iso pääsemään peleihin ilmaiseksi ilman lippua.

Klo 16:17

Soitan Scottylle jälleen, sillä vaikka lapsukaisen hoitopaikka on varmistunut, lippujen hinnat alkavat olla jälleen aika korkeita. Scotty käskee minun painaa siitä huolimatta tilausnappia.

Klo 16:21

Sähköpostini ilmoittaa minulle lippujen olevan valmiita tulostettaviksi. Menen vaihtamaan tulostimeen värikasetit ja sotken etusormeni magentalla.

Klo 16:25

Scotty tulee kotiin ja vastassa on lökäpöksykolmikko. Imuri makaa keskellä lattiaa, sillä viikonloppusiivoukseni jäi raa'asti kesken lipputohinan takia. Kuivausrumpu hyrrää vielä viimeisiä pyykkejä, joiden seassa alkuviikosta ostamani ja nyt akuutisti tarpeeseen tuleva pikkumiehen lämpöpuku pyörii.

Klo 17:05

Nautin verrattain kiireettömästä (kerrankin!) valmistautumisesta ja sudin meikkiä naamaan, kun Scotty huutaa minulle alakerrasta, että jo paikan päällä oleva kaverimme ilmoitti pelin alkavankin jo puoli seitsemältä, eli 37 minuuttia alkuperäistä aikataulua aikaisemmin.

Klo 17:07

Ryntään alakertaan työntämään ryntään nukkuvan pikkumiehen suuhun. Normaalisti hanakka syömämies flirttailee mieluummin kattotuulettimen kanssa.

Klo 17:12

Vaihdan kaverille vaipan ja huudan autoa pakkaavalle miehelle, että olemme valmiita. Hänkin vakuuttaa kaiken olevan valmista lähtöön, mutta hetken päästä selviää, ettei kukaan tiedä, missä meidän neitokaisen kengät ovat. Vähiten neito itse.

Klo 17:20

Kengät löytyvät neidin sängyn alta. Pakkaamme koko konkkaronkan autoon ja unohdamme melkein liput kotiin.

Klo 17:30

Möllötämme Mäkkärin matelevassa autokaistajonossa, sillä on pakko saada pikaisesti ruokaa - vaikka se olisi sitten pika"ruokaa". Hyväksymme sen tosiseikan, ettemme ehdi pelin alkuun mitenkään.

Klo 17:37

Pääsemme vihdoin jatkamaan matkaa. Kuulemme AM-radion särisevästä lähetyksestä pelin alkuun olevan vielä puolitoista tuntia, ja vaikka Google kertoo samaa tarinaa, baseballin kattojärjestö MLB sanoo tiukasti puoli seitsemän; samoin kuin lippummekin.

Klo 18:15

Tiputamme isomman lapsukaisen ystävien luo hoitoon.

Klo 18:17

Kaveri soittaa ja kysyy, miten lonkeroa tehdään.

Klo 18:30

Peli ei ala. Lähestymme stadionia ja päätän tarkistaa vielä kerran lippujen hinnat, sillä haluan itselleni hyvän mielen hyvästä diilistä. Ei olisi kannattanut, sillä lippuja saa muutamalla kympillä.

Klo 18:45

Saamme auton parkkiin. Syötän vielä kerran naperon, sillä pelkään räjähtäväni illan aikana, koska siirrymme pulloruokintaan. Mies availee minulle siideriä. Mietin, kuvaataanko yllämme leijuvasta ilmalaivasta erästä autossa imettävää suomalaista.

Klo 18:55

Vaipanvaihto liukkaalla nahkapenkillä osoittautuu hankalaksi.

Klo 18:56

Hurjannäköinen B-2-pommikone lentää stadionin ja ympäröivän parkkipaikan yli. Ihastelen niskat vääränä, kun jylisevä kone kaartaa yläpuolellamme takaisin kohti Missourissa sijaitsevaa tukikohtaansa.

Klo 19:00

Lähdemme harppomaan kohti stadionia. Pelin alkuun on vielä seitsemän minuuttia, mutta suuri parkkipaikka ja edessä oleva turvatarkastus pitävät huolen siitä, ettemme ehdi näkemään ensimmäistä syöttöä.

Klo 19:10

Olemme info-pisteellä hakemassa lapsukaiselle todistusta ensimmäisestä pelistä. Siskonsa sai sellaisen reilun viiden viikon ikäisenä paljon tyhjemmällä - ja lämpimämmällä - stadionilla.

Klo 19:14

Otan tämän kuvan:

*****

Kylläpä kannatti kuunnella jyskyttävää sydäntä ja pienen miehen hyvinvointia minulle vakuutellutta isompaa miestä. Muistan pikku-ukkomme ensimmäisen, 5-0 kotijoukkueelle päättyneen pelin varmasti aina. Kaveri viihtyi yllättävän lämpöisessä ja tuulelta suojassa olleessa katsomossa yhtä hyvin kuin siskonsakin, sillä nukkui suurimman osan pelistä. Kaikki meni niin hienosti! Isukki huolehti, ettei lapsi kuuroutunut oman yleisön mölinän takia; vain jäisen maitopussukan lämmittäminen viileässä syysillassa oli haasteellista (Scotty laittoi sen lopulta paitansa alle).

Oltiin aika ylhäällä.

Voittajien on helppo hymyillä.

Parkkipaikalta lähteminen kesti hetkisen, kun himpun verran vajaa 40 000 ihmistä pyrki pois.

Muuten, jos olette koskaan miettineet, auttaisiko orastavaan flunssaan ja sen aiheuttamaan kurkkukipuun playoff-vaiheessa olevassa baseball-pelissä käyminen, niin voin kertoa, että eipä auta. Ääni jäi sille tielle.

Perinneperjantai: Päiviä laskiessa

Syyskuun alussa Visa vinkui ja lentoliput olivat kourassa. Pääsin aloittamaan lempipuuhani (sarcasm sign) päivien laskemisen, johon ehdin eri maissa eläessämme tottua paremmin kuin hyvin. Olin aina laskemassa joko jotakin odottaen (reissua) tai peläten (reissun loppumista).

Odotin ja jännitin tulevaa matkaa Scottyn luo. Edellisestä tapaamisestamme oli lipunostohetkellä ehtinyt kulua viitisen kuukautta, joten kuuden viikon odotus ei kuulostanut kamalalta, mutta sitä se oli. Vaikka elelin autuaan onnellisesti pilvilinnoissa (oikeasti 14 neliön solussa), niin pelkäsin, että tulisin sieltä rytinällä alas.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 6.9.2007 klo 22:15

Countdown

Kuusi viikkoa ja yksi päivä. Niin pitkään pitää odottaa S:n halaukseen pääsemistä.

Sunnuntai 9.9.2007 klo 03:00

Nomen Est Omen

Hommasin torstaina siis lentoliput S:n luo ja takaisin heti sen jälkeen, kun S oli toimittanut viimeisetkin lomakkeet työnantajalleen. Vielä varaushetkellä kuusi viikkoa (nyt vajaa!) ei kuulostanut kovin pitkältä ajalta, tällä hetkellä aika tuntuu matelevan. Noh, onpahan vihdoinkin jotain, mitä odottaa. Onneksi myös tiedän, että odotus palkitaan ruhtinaallisesti. S lupasi minulle jo elämäni parhaan loman. Tähän asti.

Olen yllättänyt itseni hymyilemästä milloin missäkin. Vaikka yhteinen tulevaisuus on vielä ihan auki, tiedän sen nyt olevan kuitenkin mahdollinen. Tiedän, että kuuden viikon päästä olen tuon miehen luona, jota tälläkin hetkellä webbikamerassa katselen. Saan nauttia sen seurasta kaksi viikkoa ja yhden päivän. Niin pitkään ei olla saatu ollakaan samassa paikassa sitten viime syksyn.

On muuten hauskaa, että 19. päivä lokakuuta, jolloin lentoni laskeutuu Yhdysvaltoihin, tapaamisestamme on kulunut vähän yli vuosi. S oli kyseisenä maanantai-iltana liikkeellä kavereidensa kanssa, ja he sattuivat samaan ravitsemusliikkeeseen kanssamme. Muistan nimenneeni S:n sinä iltana Elämäni Rakkaudeksi, kas kun pitäähän sitä kavereiden kesken keksiä koodinimiä (vrt. Kassinainen, Poliisi jne.) ihmisille, ennen kuin saa niiden oikeat nimet tietoon. Nomen est omen. No, S:n oikean nimen sain selville jo sinä iltana, kun S jumittui juttelemaan kanssani baaritiskille unohtaen pöytäänsä mm. tytön, jonka kanssa oli jotain viritelmiä aikaisemmin pitänyt. Myöhemmin S on kertonut, että oli tiennyt jo silloin minulle jutellessaan, ettei saisi tutustua minuun paremmin tulevan työnsä takia, muttei sitten voinut itselleen mitään.

Yksi kaveri kuvasi minulle tänään tätä tilannetta "ruusunpunaiseksi unelmaksi, joka muuttuu todeksi". Alan itsekin olla vähän sitä mieltä. Jos pelkkä lentolipun ostaminen ja matkan varmistuminen saa minut näin onnelliseksi, minä varmaan pakahdun onnesta, kun pääsen S:n syliin. Onhan se aika ruusunpunaista. Ja pian myös totta.

Tiistai 11.9.2007 klo 14:09

For Real

Odotan matkaa ihan sekopäisen paljon. Toisaalta en edes oikein ymmärrä, että olen ihan oikeasti sinne lähdössä. Että ihan oikeasti pääsen näkemään ja koskettamaan S:ää. Että ihan oikeasti välissä ei enää ole mikrofoneja ja suttuisia webbikamerakuvia. Se kuulostaa niin hyvältä, etten meinaa uskoa sitä todeksi.

Nyt kun ollaan ihan oikeasti parisuhteessa, ollaan ehkä kinasteltu ja puitu asioita normaalia enemmän. Ehkä sitä uskaltaa vaatia enemmän, kun toinen on jo oikein paperillakin nalkissa, heh. S naureskelikin tässä yksi päivä, että minä en voisi edes lopettaa suhdettamme, koska olen virallisissa papereissa S:n tyttöystävä, ja niin pitkään kuin nimi niissä papereissa lukee, minun on pysyttävä S:n rinnalla.

Tosin ollaan kyllä leperreltykin normaalia enemmän. On todella outoa verrata nykyistä tilannetta muutaman kuukauden takaiseen tilanteeseen. Ollaan siitä nimittäin niin kaukana, että välillä tuntuu, että näen unta. Välillä myös hämmennyn, kun tilanne on niin outo ja uusi. Ja mahtava. Se, että ihan oikeasti seurustellaan, ei ehkä ole vielä täysin uponnut paksuun kalloon. Tuntuu, että S on sisäistänyt jutun paremmin. Kai tämä on minusta liian hyvää ollakseen totta. Mutta totta se on.

Olen jo niin riippuvainen siitä ihmisestä, että vähän pelottaa, kun se on kummiskin tuolla noin kaukana. Viime yönä en meinannut osata nukkua, kun S lähti käymään ulkona, eikä se ollut luurien ja kamerayhteyden toisessa päässä. Olen tottunut siihen, että kun herään, näen S:n nukkumassa sohvalla. Olen tottunut siihen, että olen paikalla, kun S herää. Kuulostaa ehkä pahemman luokan tirkistelyltä, ja sitä se varmaan onkin, mutta sittenpähän on. Se tuo meille tunteen siitä, ettei olla yksin. Toinen on siinä, vaikka onkin todella kaukana.

Plussaa ja miinusta:

+/(-) Kai tämä kansainvälinen parisuhde (ehkä vaihtoajallakin on asian kanssa jotain tekemistä) on tuottanut hedelmää, tai ainakin parsakaalia. Eräs brittiopettaja tokaisi eilen minua hetken kuunneltuaan, että kylläpä huomaa, että on tullut Ameriikoissa oltua. Oma ääntäminen taitaa kyllä kieltämättä olla aika kaukana Oxfordin aksentista. Yo man, Chicago! Niin, onko tämä sitten plussaa, en tiedä. On se mulle.

- Ty(tt)ökaveri aiheuttaa minussa vieläkin fyysistä pahoinvointia. Kun S:n puhelin soi, minun syke kohoaa huippulukemiin. Kroppa rauhoittuu, jos salapoliisin ottein saan selville S:n puhuvan jonkun muun kuin Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta jos tiedän hänen olevan linjan toisessa päässä, sydän meinaa takoa itsensä rintakehästä ulos. Ty(tt)ökaverin puheluista tulee kai niin voimakkaasti menneet ajat (puhelin soi, S lähtee) mieleen, että kurkkua kuristaa. Olen kuin joku Pavlovin koira. Olen ehdollistunut pelkäämään Ty(tt)ökaverin puheluita, vaikkei niissä mitään pelättävää oikeasti (enää) olekaan. Toivon, että Ty(tt)ökaverin tapaaminen kasvokkain (pian!) ja S:n uusi soittoääni tuovat helpotusta tilanteeseen. Ei ole kiva olla tällainen rakki, varsinkaan ilman syytä.

+ Onneksi S sentään tykkää tästä piskistä ihan eniten.

Mummon ja ukin huone

Pari viikkoa takaperin meinasi mennä vauvan kanssa niin hyvin, että uskaltauduin jälkikasvun kanssa ihan keskenään erääseen ruåtsalaiseen huonekalu- ja sisustusliikkeeseen. Pieni mies nukkui koko reissun ajan, ja isosisko kulki nätisti vierellä, eikä kiipeillyt yhdenkään kalustekasan päälle. Ostin 11 jaardia (10 metriä) verhokangasta, koska meidän makuuhuone kaipasi vähän piristystä, ja vierashuonettakin teki mieli ruveta vähän valmistelemaan mummon ja ukin kyläilyä varten.

Koska meidän entisestä vierashuoneesta piti taannoin muokata taas vauvalle oma huone, jossa kaveri ei kyllä ole viettänyt tähän päivään mennessä pikapäikkäreitä pidempää aikaa, niin vieraspeti sai uuden sijoituspaikan ainoasta huoneesta, johon en maalisuteineni ollut vielä päässyt (joutanut/viitsinyt mennä) riehumaan.

Koska vauvan kanssa meinasi IKEA-reissun jälkeenkin mennä hyvin, niin aloitin verhourakan heti kotiin päästyä. Makuuhuoneen verhot olivat paikoillaan jo ennen illan Royals-peliä, ja seuraavana päivänä pystyisin hurauttelemaan vierashuoneeseen uudet ikkunanpeittimet.

Yö meni kuitenkin sen verran harakoille, että aamulla teekupponen kädessä möllöttäessä olisi ehkä pitänyt ymmärtää, että kaikenlainen ajattelua vaativa toiminta kannattaisi jättää toiseen ajankohtaan. Sitä tavallaan tiesi, että päivästä tulisi ihan tarpeeksi kamala ilman melkein kuusimetrisen kangaspalan muokkailua, mutta koska ompelukone tarvikkeineen rujotti edellisen päivän jäljiltä edelleen keittiössä, ryhdyin tuumasta toimeen.

Iltapäivällä töistä kotiin palaavaa miestä oli vastassa melkoisen kiukkuinen emäntä. Vähien unien jälkeen ei mm. naurattanut se, että toinen lapsista oli piirtänyt ikkunaan, tai se, kun toinen pissasi päälleni. Tai se, että olin väsymystilassani aivan varma, että ompelukoneessani oli joku vika, kun en saanut säädettyä tikkiä tarpeeksi kireälle, ja että minulta meni tunti sen seikan tajuamiseen, että olin laittanut alalangan väärin, ja koko ongelma johtui siitä. Vielä vähemmän nauratti se, että olin ommellut verhojen leveän sauman väärään päähän, vaikka muka tarkistin kuvion suunnan moneen kertaan, eikä purkaminen onnistuisi, sillä paksuun kankaaseen jäisi auttamatta jäljet siihen kohtaan, missä vanha ommel kulki.

Päivä oli täydellinen viimeistään siinä vaiheessa, kun hermojen lepuuttamiseen avattu siideri kaatui pöydälle. Jätin kaikenlaisen unelmoinninkin maalaamisesta suosiolla odottamaan parempia aikoja.

Ne paremmat ajat koittivat onneksi suhteellisen nopeasti, ja viime viikon maanantaina miehen tultua kotiin pääsin vierashuoneen kimppuun. Lähtötilanne oli seuraava:

Aloitin urakan Scottyn ukin aikoinaan kokoamista IKEA-tyylisistä tee-se-ite-kalusteista - sängystä ja lipastosta. Keittiöprojektista jäi yli kalustemaalia, joten hinkkasin kalusteet puhtaaksi ja vetäisin ekan kerroksen maalia pintaan. Aiemmasta kokemuksesta oppineena osasin odottaa kuluneen lakkapinnan päästävän puun öljyä läpi, enkä yllättynyt siitä, että valkoiseen maalipintaan tuli kellertäviä kohtia.

Hätä ei kuitenkaan ollut minkään näköinen, sillä tiistaina pääsin pienemmän päikkäröidessä ja isomman katsoessa piirrettyjä (vuoden äiti, hei!) huitaisemaan toisen maalikerroksen ja kiillotekäsittelyn, joka peitti maalin läpi puskevat epäkohdat kivasti. Keittiössä jätin sen vaiheen tekemättä, sillä raikkaan valkoiset kaapistot tuntuivat oikealta ratkaisulta, mutta vanhat makuuhuoneen kalusteet saisivat näyttää hieman antiikkisilta, vaikkakin sitten keinotekoisesti.

Keskiviikkona hyödynsin taas vauvan hyväntuulisuuden ja torkut vierashuoneen maalihuuruja hengittelemällä. Kalusteet saivat viimeistelevän lakkakerroksen, ja seinätkin korostevärin, ennen kuin mies tuli kotiin vapauttamaan minut lapsenhoidollisesta vastuusta.

Korosteväri löytyi kellarista, sillä samansävyisistä pöntöistä on ammennettu uutta ilmettä niin kellarin laipioon kuin olohuoneen päätyseinään. Sutaisin illan aikana vielä pari kerrosta valkoista muille seinille, ja pääsinpä taas kiroamaan kotimme arkkitehtiä, joka oli piirtänyt komeron päälle erittäin mukavan, jo kylpyhuoneen maalausurakasta tutun veemäisen, hobittihaasteellisen syvennyksen. Selvisin kuitenkin taas tikkailla keikkumisesta, ja huone oli valmis sopivasti ennen puolta yötä keskiviikkoiltana.

Kuvausassari palveluksessanne.

Näkymä ilman koiran peräpäätä. Verhot ovat periaatteessa kiinnitettynä ylösalaisin, mutta ainakin kuvio on oikein päin.

Vanha perintöradio ja vähän uudempi puinen kirjahylly eivät oikeastaan sovi väritykseltään huoneeseen, mutta olkoon, ainakin toistaiseksi.

Sisun lempipaikka, josta raukkaparka hätistellään vähän väliä pois.

Ja vielä pari kännykkäkuvaa heti valmistumisen jälkeen:

Tuo kolmevuotiaamme antoi huoneelle uuden nimen - mummo and ukki's room - ja kävikin kysymässä monesti suljetun oven läpi, joko mummo ja ukki olivat siellä. Vielä pitäisi jaksaa odottaa muutama viikko.

Laiturilla

Mökkijutut ovat olleet blogin puolella viime aikoina aika vähissä, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö tönön parissa oltaisi puuhasteltu. Kanssaomistajamme käsittelivät terassin uuteen uskoon ja maalasivatpa vielä mökin ulkoa punamullan väriseksi. Nyt meillä on tiny red cabin, kuten naapurit sitä osuvasti kuvailevat. Erottuu nimittäin pirteänä väripilkkuna pusikoiden seasta, kun ennen niin tylsä ja harmaa, elähtänyt mökki maastoutui täysin.

Meidän maja polkuvenevinkkelistä.

Yksi iso puutos mökillä on ollut laituri. Entiset omistajat olivat ilmeisesti aloittaneet laiturin uusimisen, mutta olivat jättäneet sen sitten purkuvaiheen jälkeen sikseen. Kesäiset uintireissut piti siis suorittaa huojuvan kivivallin päältä veteen horjahdellen. Ei ehkä se ihan turvallisin vaihtoehto.

Muutama viikko sitten insinöörimäisiä luonteenpiirteitä omaava miekkoseni sai suunnitelmat valmiiksi, joten yksi farmarilastillinen puuta ja betonia myöhemmin projekti pääsi alkuun. Ensin piti kaivaa kuopat uusille kiinnitysankkureille, jotka upotettiin sementtiin. Kun oltiin varmoja, ettei laituri kelluisi tiehensä, vuorossa oli laiturikehikon rakentaminen ja jättimäisten kellukkeiden veteen siirtäminen:

Jonkun (meidän) huonosti käyttäytyvä lapsi kiipesi kellukkeen päälle surffaamaan...

Toissaviikonloppuna ajelimme mökille kahdella autolla, joista toiseen Scotty lastasi niin paljon puuta, kuin sedani veti sisäänsä (20 kolmemetristä kakkosnelosta, tiedoksi). Vilpoisena mutta aurinkoisena syysiltapäivänä saimme laiturin siihen pisteeseen, että sen päällä pystyi jo syömään makkarat:

Piällysmies oli paikalla huolehtimassa työnlaadusta. Hyvä tuli!

Koska pikkuruinen automme ei ollut ihan tarpeeksi tilaihme laiturin viimeistelyyn kertarysäyksellä, menimme mökille viime viikonloppuna hoitamaan hommat loppuun. Auringon jo värjätessä taivaanrannan ja vedenpinnan tulipunaiseksi laituri imaisi viimeiset ruuvit sisäänsä. Kuohuviinipullon poksahdus kaikui eräällä kansasilaisella järvellä.

Meidän pesue jäi nauttimaan lämpöisestä illasta ja yöstä mökille. Lapset uinuivat sisällä, ja me aikuiset istuimme terassilla nuotion välkkeessä mökkeilystä väsähtäneiden koirien kanssa. Ennen nukkumaanmenoa lompsimme vielä laiturille viltin kanssa ja pistimme maaten. Siinä makoillessa ja kirkasta, tavallista tähtirikkaampaa taivasta katsellessa tuli semmoinen olo, ettei elämästä puutu mitään.

Paitsi sauna.