Blogilista katoaa - mitä nyt?

Aktiiviset blogilukijat ovat varmasti huomanneet, että Blogilista lopettaa toimintansa huomenna 1.6.2015. Itse ehdin nauttia sivuston palveluista lähes vuosikymmenen. Kaukosuhdeaikoina löysin Blogilistalta vertaistukea, muuttoa ennen hain USA-blogeja, ja siinä välissä ja sen jälkeen löysin useita mielenkiintoisia blogeja Kuumalta listalta (olipa tämäkin blogi noin sekunnin sadasosan verran Blogilistan kuumin blogi).

Kai se kuitenkin on niin, ettei itku markkinoilla auta. Onneksi on muitakin tapoja seurata ja löytää lemppareita. Viime aikoina olen nauttinut Facebookin Ulkosuomalaisten blogit -ryhmästä. Linkkailen sinne itsekin uusimmat merkinnät, samoin kuin blogin omalle Facebook-sivulle, jonne nyt joskus päätyy muitakin horinoita. Sivupalkista löytyy FB-seurantalinkin lisäksi myös napit Blogloviniin ja uuteen Blogipolkuun, joka näyttää pikaisen tutustumisen jälkeen aika lupaavalta palvelulta. Jos tarkempi tirkistely kiinnostaa, meikämamman löytää Instagramistakin.

Viimeisin Insta-kuva.

Kiitos, Blogilista.

Perinneperjantai: Epätäydellinen maailma

Harpotaanpa huhtikuu loppuun.

Viimeiset viikot Emporiassa muistuttivat hyvin paljon niitä ensimmäisiä. Teini-Anni, vaikkakin melkein 23-vuotias, poltti kynttilää molemmista päistä. Kävin kotona nukkumassa (päikkäreitä) ja pelaamassa Scottyn kanssa World of Warcraftia; illat ja yöt menivät muissa riennoissa. Hyvä kai se on, että villit nuoruusvuodet tuli vietettyä pois alta. Tunnettua kaikki tunteet laidasta laitaan, monta kertaa päivässä. Ei tarvitse nyt enää riehaantua. Vaivautua.

Jos mikään muu ei ole kahdeksassa vuodessa muuttunut, niin ainakin se on, että nykyisin ei tarvitse selitellä kenellekään, mikä on Facebook. Jotain muutakin pysyvää noilta ajoilta jäi, Scottyn lisäksi tietenkin. Alla mainittu synttärisankari Mike on yksi parhaista kavereistamme - olinpa hänen ja morsiamensa häissä bridesmaidina - ja Scottyn minulle lähettämä nyyhkylaulu, joka soi omissa häissämme, nostaa vieläkin niskavillat pystyyn, vaikkei ehkä olekaan musiikillisesti lähinnä meikämamman sydäntä.

Ilmapatjaikävästä pääsin aika nopeasti yli, sitten lopulta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 25.4.2007 klo 22:20

So When the Time Is Right

Olen taas aivan sekaisin. Oltiin S:n kanssa "puhelimessa" yli neljä tuntia. Puhelumaraton loppui siihen, kun sen työkaveri tuli kylään. Kymmeneltä illalla. No oli sillä verukkeena se, että S kuuntelee läpi sen esitelmän. Tai jotain.

En minä Ty(tt)ökaverin tai sen siellä olon takia kuitenkaan ole sekaisin, S aiheutti tämän olotilan ihan itse, pienenpienillä ja vähän suuremmillakin asioilla. Aloitetaan vaikka yhdellä pienenpienellä asialla:

Voipi olla, ettette ole koskaan kuulleetkaan sivustosta nimeltä Facebook, voipi olla, että olette. No, joka tapauksessa sivusto on valtava, käyttäjiä on Wikipedian mukaan 19 miljoonaa, mm. S ja minä (ja Ty(tt)ökaverikin). Sinne voi lisäillä kuvia ja tagailla kuvista kavereita. Välttelin S:n kuvien lisäämistä sen visiitin jälkeen, vaikka uusia Facebook-kelpoisia kuvia paljon olikin. Ajattelin itsekseni, ettei sitä nyt tarvitse kaikille mainostaa, että täällä rikottiin sen työpaikan säännöksiä oikein urakalla. En edes kysynyt S:ltä, olisiko ok lisäillä kuvia, koska ajattelin järkevästi. Kerrankin.

Tänään se oli sitten käynyt katsomassa minun uusia kuvia, itse lisättyjä ja muiden tagaamia. Sanoin S:lle, etten laittanut S-viikonlopun kuvia kasvokirjaan, koska sieltäpä selviäisi kaikille, että se on nyt ollut tekemisissä eräänkin ulkomaalaisen kanssa koko viikonlopun. Vaiks ei saisi. Nooh, kaiken tämän pohjustuksen jälkeen pääsen vihdoin asiaan: S sanoi, että laitapa ihmeessä kuvia, yhteiskuvista lähtien. Olin lähettänyt sille kuvat jo sähköpostilla aikaisemmin, mutta nyt se halusi ne kaikkien näkyville. Nyt S:n profiilissa näkyy uusia minun ottamia ja lisäämiä kuvia, joista yksi on aika hellunen yhteiskuva. Ja S:n profiili näkyy Ty(tt)ökaverillekin, samoin yhteiskuva. Hihuhihuhei.

Tuo juttu lähinnä hymyilytti, mutta saipa S minut melkein itkemäänkin. Se etsi vaikka kuinka pitkään netistä jotain juttua, kyseli minulta sanojen tavauksiakin. Vihdoin se löysi etsimänsä: Musiikkivideon, jonka se halusi katsoa ja kuunnella minun kanssa yhdessä. Se oli kuulemma kuullut biisin eilen ja se oli ajatellut, että täydellisessä maailmassa tuo laulu voisi kertoa meistä kahdesta. Meinasihan siinä kyynel jos toinenkin vierähtää poskelle, kun tuota kuuntelin. Sanat tästä.

Kai minä olin taas onnistunut unohtamaan, että tuolla itärannikollakin on voimakkaasti tunteva ihminen. Olen rypenyt omissa murheissa niin paljon, etten muistanut, että siellä saattaa toinenkin pikkuisen kärsiä. Olen höpötellyt miespuolisista kavereistani vaikka mitä (lähinnä kyllä hokenut, ettei niiden kanssa ole mitään peliä menossa), ja tänään S sitten sanoi, ettei se haluaisi esimerkiksi kuulla, jos olisin näiden tyyppien kanssa puhelimessa. S ei taas puhu Ty(tt)ökaverista juuri mitään, ja usein mykistää mikrofoninsakin, kun tyttönen soittaa. Minullehan tuo vaikuttaa epäilyttävältä käytökseltä, mutta vissiin S on sitten nähnyt asian eri tavalla. Minä haluan tietää (ainakin periaatteessa), mitä siellä tapahtuu, en arvailla. S tietää, mitä täällä tapahtuu, mutta se kai haluaisi arvailla.

Juu, en vaihteeksi tiedä, mitä tässä ajattelisi. Sen tiedän, että kuuntelen varmasti puhki tuon biisin, kas kun itsekidutus on harrastukseni. Tuntuu jotenkin tosi oudolta, kun sain taas muistutuksen siitä, miten paljon se tuntuu minusta tykkäävän ja miten paljon se minua ajattelee. Toisaalta on mukava tietää, että samassa veneessä ollaan edelleen, vaikka miten eri suuntaan soudettaisiinkin. Toisaalta kirpaisee, kun nyt haluaisi soutaa samaan suuntaan entistä enemmän. Totuus kuitenkin on, ettei se ole mahdollista.

Ei ainakaan vielä.

Lauantai 28.4.2007 klo 20:23

I'm in Denial

Käytiin eilen Soilen kanssa Wingsissä syömässä. Soile tarjosi herkkuhampurilaisen, yummy. Wingsistä lähdettiin Natasha'siin pelailemaan biljardia, ja Natasha'sista matka jatkui yllättäen Beer:30:iin. Miten niin ollaan ennalta-arvattavia?

Kyllä kannatti mennä vakkaribaariin, siellä oli nimittäin joku Budweiser-tyyppi, joka antoi meille ilmaista olutta ja Budweiser-krääsää. Me likes. Istuskeltiin baaritiskillä, ja illan aikana siinä kävi vaikka minkälaista tyyppiä, tuttua ja tuntematonta, suomalaista ja amerikkalaista. Ja jonkin muunmaanlaistakin tyyppiä siinä taisi käydä. Huomasin semmoisen seikan, etten osaa enää keskustella suomeksi. Soilen kanssa kyllä tietysti sujuu, ja mesen välityksellä kavereiden kanssa, mutta baarissa... Väkisinkin meinaa tunkea englantia jokaiseen väliin. Kai täällä on ollut sitten jo tarpeeksi kauan. Not!

Baarireissun jälkeen olisi ollut parikin paikkaa, johon mennä. Tai no kolme, jos koti lasketaan. Mutta ei lasketa. Mentiin vanhojen tuttujen, Joen ja kumppaneiden luokse kyläilemään. Vietettiin siellä pari tuntia ja sivistettiin paikallisia Suomen ja Euroopan asioilla. Olivat kyllä kiinnostuneita. Yksi kämppiksistä tarjoutui menemään kanssani naimisiin, että voisin jäädä tänne. Torstainakin minua kosittiin. Taidanpa silti jättää väliin.

Kyllä tässä pikkuhiljaa alkaa tajuta, että kohta täältä pitää lähteä. Jotenkin sitä on yrittänyt sysätä mielessään mahdollisimman kauas, sen takia en ole tehnyt viimeisiä koulutehtäviäkään vielä. They can't be due yet! Jos en usko sitä, se ei ole totta. Eihän?

Kuinka naurettavaa se on, että minulle tulee ikävä minun ilmapatjaakin?

Kuinka naurettavaa se on, että olen taas jutellut S:n kanssa koko päivän? Kuinka naurettavaa se on, että minulla on ollut taas todella hauskaa? Ilahduin esimerkiksi siitä (nerd alert!), että se sanoi yhdessä vaiheessa peliä kavereilleen, että se tappoi pelissä rottia, koska ne katsoi sen naista (minua!) hassusti. Ei tunnu yhtään siltä, että tässä muka oltaisi erottu. Pitäisi ehkä pikkuhiljaa alkaa tuntua. Nytkin katson webbikamerasta, kun se säätää kotonaan jotain.

Kavereita ollaan vain, juu-u.

Sunnuntai 29.4.2007 klo 21:00

Pää sekaisin, osa 4309

Päädyttiin eilen puhumaan S:n kanssa ihan vakavistakin asioista, kun se luuli pahastikin pahoittaneensa minun mielen (huonolla) vitsillään. Se jutteli taas niin mukavia juttuja, ettei siitä voi olla tykkäämättä. Meidän puheista ei ulkopuolinen olisi varmasti ymmärtänyt, että siinä sitä eronnut pariskunta juttelee. Se viittasi taas yhteiseen tulevaisuuteen. Niin se teki tänäänkin. Siitä lisää kohtsillään.

Käytiin eilen Soilen kanssa juhlistamassa Miken synttäreitä. S varoitteli minua vähän, että Mike saattaa olla humalassa hieman innokas (ihan kun en olisi koskaan nähnyt Mikea humalassa). Vitsaili sitten, että minun pitää yrittää vain vastustella sen charmia, mutta jos en onnistu, niin kyllä hän voi Miken lapsen kasvattaa omanaan. Muiden miesten lapsia ei kuulemma ala kasvattamaan. Että semmosta.

No synttärithän oli hauskat, kun hypeltiin baarista toiseen. Erkaannuttiin synttäriporukasta puolenyön maissa, kun ei jaksettu Babesin ruuhkaa. Palattiin aloituspaikkaamme, eli Beer:30:iin (yllätys!). Tavattiin taas uusia ihmisiä, sehän on aina kivaa. Käytiin syömässä Pyramid Pizzassa, jossa yksi tarjoilijoista sanoi minulle, että Jason, työkaveri, on "totally smitten over you". Miälenkiintoista.

Mentiin sitten Jasonin veljeskuntaan jatkoille, kun meidät sinne kutsuttiin. Olihan se Jason nyt aika smitten, seitsemään asti aamulla se jaksoi minulle siitä kertoa. Sain illan aikana vähän huomiota muiltakin veljeskuntalaisilta, ja Jason oli oikeasti mustasukkainen. Miälenkiintoista.

Aamulla (okei, päivällä) heräsin siihen, kun S soitti Skypessä. Se oli kytännyt minun statusta Skypessä, eikä ollut uskaltanut soittaa aikaisemmin, kun oli luullut, etten ole tavoitettavissa. Noh, juteltiin ja pelailtiin siinä sitten jonkin aikaa, kunnes minun piti lepäillä vähän lisää. Lupasin soittaa takaisin tunnin päästä, mutta päikkärit vähän venähti. Nukku-Matin vierailun jälkeen pelattiin lisää. Välissä se esitteli minulle rintalihaksiaan webbikamerassa (ja lupasi olla aina leveäharteinen, minä kun tykkään leveäharteisista miehistä) ja oli mustasukkainen, kun Jason lähetteli minulle viestejä jne.

Yhdessä vaiheessa se väitti minulle, että syy, miksi en halua vielä lähteä Suomeen on se, että haluan oikeasti olla amerikkalainen. Sanoin sille, että kai minä olisin suostunut jo näihin kosintoihin, joita täällä esitetään (vitsinä, tietty), jotta voisin jäädä tänne. Se sanoi, että suostuisin varmasti sen kosintaan. Sanoin, että juu, unissasi. Se sanoi, että onpa se semmoista unta jo nähnytkin.

No ihan tiivistetysti sanottakoon, että on vaihteeksi hieman taas pää sekaisin. On tämä vain niin outoa, kun kumpikin haluaa olla yhdessä, kumpikin tykkää toisesta aikas paljon, ja sitten ei olosuhteiden vuoksi saisi olla edes tekemisissä.

Life is unfair. Sekin on vähän epäreilua, että meillä menee vappuaatto täällä esseen kirjoittelun parissa. Pitäkää te siellä Suomessa meidänkin puolesta hauskaa.

Naapuruston ystävällinen lohikäärme

Tiesittekö, että meidän naapurustossa asuu pussaileva ja halaileva lohikäärme?

Minulle tämä seikka selvisi eräänä iltana, kun olimme lukeneet Mauri Kunnaksen kirjaa, jossa oli lohikäärme. Yhtäkkiä lapsi oli vakuuttunut, että ulkona on lohikäärme. Minun kootut selitykset eivät riittäneet, vaan daddyn piti käydä kertomassa lapselle, ettei ollut nähnyt yhtään lentävää liskoa, eikä sellaista tarvitse pelätä.

Lapsi oli tyytyväinen, ja me ehdimme melkein nukahtaa, kun huoneeseemme pölähti iloinen ja virkeä lapsukainen: "Daddy, äiti! D(r)agon is s(l)eeping outside with a pillow and a b(l)anket. Dragon gave me a kiss and a hug and f(l)y awayyyyyy!" Palasi sen jälkeen huoneeseensa ja nukkui koko yön.

Lohikäärmeistä on juteltu nyt joka ilta monen viikon ajan. Näkeeköhän lapsi jotain, mihin me aikuiset ei kyetä, vai olisikohan kyse ihan rehellisestä vilkkaasta mielikuvituksesta ja (liian) hyvästä muistista?

Nämä nokoset otettiin aikana ennen lohikäärmettä.

Puhetta tulee edelleen solkenaan (minun lapsi, ei uskoisi...), ja lapsi muistaa asioita pelottavan hyvin (minun lapsi, ei ihan oikeasti uskoisi!). Tänään ryntäsi meidän makuuhuoneeseen aamukuudelta kertomaan, että taivas oli sininen tuolta ja punainen toisaalta. Maanantainen myrskyä enteilevän taivaan ihmettely oli painunut niin hyvin mieleen, että siitä piti tulla kertomaan meille torstaiaamuna, kun aurinko oli vasta heräilemässä.

Kuulin tässä taannoin erittäin hyvän termin meidän lapsen kielellistä kehitystä kuvaamaan - passiivinen kaksikielisyys. Kuten olen ennenkin kertonut, napero ymmärtää kaiken yhtä hyvin suomeksi ja englanniksi, mutta puhuu enimmäkseen englantia. Niitä suomenkielisiä sanoja tippuu tasaiseen tahtiin englannin seassa, mutta kokonaisia lauseita lapsi ei niistä osaa tai halua rakentaa.

I hold äiti kiinni.
You got the posti!
There's kakka in the potta!
I want ylös.
Everyone is töissä.

Jos lapsi ei tiedä sanaa suomeksi tai englanniksi, se keksitään. Lentokenttä on airplane house, baseball-stadioni baseball player house, paloauto on wiiuu car. Autoillessa minulla on nykyisin melkoinen apukuski, joka vahtaa liikennevaloja haukkana: "Green hight (light) go! Red hight (light) stop!" Paljon tuntuu oppivan myös tv-sarjoista ja elokuvista. Meillä on kuultu mm. hyvin teatraaliset...

Hey, heave (leave) me ahone (alone)!
Ooh, my my!
Never say never.

Talon edessä oli eräänä perjantaina yksi wiiuu car ja monta kaasuyhtiön ajoneuvoa. Kaapeliasentajat olivat puhkaisseet kaasuputken. Onneksi nohevat naapurimme olivat vuotavan kaasun haistaneet, ennen kuin kukaan keksi ruveta grillaamaan viikonlopun kunniaksi.

Lapsi ääntää ässän ja englannin ärrän ilman ongelmia, mutta L meinaa kääntyä H:ksi lähes järjestään - ellei kyse ole liioitellusta ällästä. YLös, aLas, piLLow, roLy poLy. Suomi-ärrä, vaikka pienenä sen taisikin, tulee nyt ulos H:na: mummon hakas.

"My favorite baseball player tattoo!"

Jännä nähdä, miten vielä mahassa majailevan pikkuveljen kieli lähtee kehittymään. Tällä hetkellä se nyt ei ole vielä tietenkään kovin ajankohtaista, sillä tyyppi keskittyy enemmän ilmeisesti Litmasen suvusta tulleiden geeniensä harjaannuttamiseen; sen verran kova jytke pötsissä käy. Viikkoja on nyt kasassa vähän reipas 25, joten potkunyrkkeilysäkkinä olo jatkuu vielä hyvän tovin. Valitettavasti ja toivottavasti.

Perinneperjantai: Maailman omituisin pelko

Viimeisen viikonlopun jälkimainingeissa ollaan edelleen. Yritimme tahoillamme viettää aktiivista, normaalia sosiaalista elämää ollen samalla erittäin mustasukkaisia toisen tekosista. Yritimme siirtyä elämässä eteenpäin, mutta samalla pidimme yhteisestä menneisyydestä, vaikkakin lyhyestä sellaisesta, kiinni.

Samoihin aikoihin olen näköjään myös saanut riesakseni säännöllisesti toistuvat tornadounet, joissa tvisteri nuoleskelee asumusten seiniä.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Keskiviikko 18.4.2007 klo 21:24

Kituu

Tämä on oikeasti jo jotain kidutusta. Juteltiin ja pelailtiin äsken. Sen työkaveri soittaa ja se lähtee sen kanssa syömään. Tytön kanssa, joka on siitä päivänselvästi kiinnostunut, jolla ei ole eikä saa olla minun ja S:n nykyisestä tilanteesta mitään käsitystä, joka soitteli viikonloppunakin S:lle keskellä yötä. Enkä voi tehdä mitään, en voi estää sitä lähtemästä. En voi myöskään olla tuntematta pistoa sydämessä, kun se tyttö saa käydä S:n kanssa syömässä, juomassa, missä vain, milloin vain. Ja minä olen täällä. Minun on oltava täällä, poissa sen luota.

Vaikka tässä nyt pelkkiä kavereita ollaankin, en osaa vielä oikeasti olla vain pelkkä kaveri, en osaa suhtautua siihen kuin pelkkään kaveriin. Ei kai se tuommoisen viikonlopun jälkeen mahdollista olekaan, ei vaikka miten teeskentelisi ja yrittäisi. Sydämessä se on vielä minun, minä olen sen.

Minulla on ehkä maailman omituisin pelko. Pelkään, että löydän jonkun mahtavan miehen ja unohdan S:n. Ei kuulosta kovin pahalta ja vakavalta, eihän? Pelottaa se, että oikeastaan tiedän, että kahden, kolmen vuoden päästä meitä ei enää vain kiinnosta. Ei minuakaan. Pelottaa, että pääsen siitä yli.

Siispä nyt taistelen sitä vastaan, että minun olo helpottuisi. Järkevää, kyllä.

Sunnuntai 22.4.2007 klo 16:05

Formalities

Mulla on varpaat ruvella, jalat kipeät, pää tukossa. Olin eilen syömässä ja tanssimassa Kappa Sigma -veljeskunnan juhlissa (formal), hauskaa oli. Siitä lisää myöhemmin.

Aloitetaanpa nyt perinteisesti parisuhdekuvioilla. Tai siis entisen parisuhteen kuvioilla. Ei se mitenkään entiseltä kylläkään tunnu, kun istutaan päivät pitkät juttelemassa toisillemme, naureskelemassa, muistelemassa hyviä aikoja (kuten viime viikonloppua).

Eilen raapaistiin ehkä ensimmäistä kertaa sen lähdön jälkeen nykyisen tilanteen outoa pintaa. Olin itse laittautumassa valmiiksi illallista varten, ja S kutsui puhelimessa naispuolisen kaverinsa täksi päiväksi huvipuistoon (oli sinne nyt muitakin lähdössä). Kavereitahan ne on, mutta kyllä tuo mustasukkainen puoli minusta tahtoi taas kaivautua esiin. Sama tilanne taisi olla linjan toisessa päässä, kun se ei olisi millään päästänyt laittamaan hiuksia ja valmistautumaan lähtöön. Se sanoikin, leikillään tietysti, että minun pitää hengailla sen kanssa. Se pyysi lähettämään kuvia, kunhan rajaan vain "sen tyypin" (Jasonin) pois kuvista.

Kumpikaan ei oikein tiedä, miten tässä olisi. Käyttäydytään ja puhutaan edelleen kuin ennenkin, mutta sitten toisaalta kuljetaan uusien ihmisten kanssa ulkona. Kavereina tosin, mutta kuljetaanpa kummiskin. Ei siinä auta aina muu kuin purra hammasta yhteen, kun se lähtee pitämään hauskaa muiden kanssa. Tiedän, että se tekee tuolla itärannikolla samoin. Ainakin eilen kuuli äänestä, että vähän tiukkaa teki.

Noh, jokohan nyt voisi puhua jo muista asioista, kuten esimerkiksi eilisestä. Oli nimittäin loppujen lopuksi aivan loistava ilta. Ilmaista (tai no minulle ilmaista) ruokaa, juomaa, komea seuralainen. Mikäs siinä oli ollessa. Jason kävi hakemassa minut täältä viiden maissa. Mentiin veljeskuntaan istuskelemaan ja aloittelemaan. Kuuden aikoihin ajeltiin juhlapaikkaan, istuttiin alas ja pidettiin hauskaa. Syötiin briskettejä, grillattua kanaa, hedelmäsalaattia jne. Juotiin viiniä, olutta jne. Illallisen ja juhlallisuuksien jälkeen pöytiä siirrettiin taaksepäin, valoja himmennettiin, ja DJ pisti tanssimusiikkia soimaan. Let the festivities begin.

Ruokailua Travelodgessa.

Veljeksiä Travelodgessa.

Jasonin kanssa oli helppo jutella. Pitää muistaa, että ollaan "tunnettu" vasta pari viikkoa. Sehän pyysi minua seuralaisekseen, kun tavattiin ensimmäistä kertaa. Iso osa veljeskunnasta tuntui tietävän minun nimen, vaikka en muista tavanneeni puoliakaan. Se nyt ei tarkoita sitä, etten olisi heitä tavannut. Täällä tulee juteltua joka ilta monen tyypin kanssa, ei niitä kaikkia voi muistaa.

Tanssittiin vissiin puoleenyöhön asti. Jatkettiin matkaa Beer:30:iin. Jason maksoi herrasmiehenä taksin ja oluet baarissa. It's good to be a girl. Istuttiin baarissa pilkkuun eli puoli kahteen asti, Soilekin liittyi seuraan baarissa. Käveltiin Pyramid Pizzaan, ja saatiin siellä ilmaista pizzaa. Toimii. Karautettiin (ilmaisella) taksilla veljeskunnan pihalle, jossa kiitin Jasonia oikein mukavasta illasta. Käveltiin Soilen kanssa vielä siniseen taloon katsastamaan, josko illalla aikaisemmin alkaneet bileet olisivat vielä vauhdissa. Olihan ne nyt ainakin puolittain.

Kotiin taidettiin tulla neljän jälkeen. Ainakin kello 4:15 olin kirjoittanut S:lle Skypessä viestin "oh i'm so drunk lol". Yhdentoista tunnin iloittelu alkoi painaa jo päälle, joten nuudelikupillisen jälkeen painuin pehkuihin. Heräsin sitten yhden aikaan. Makasin puoliunessa ilmapatjalla vielä kahteen asti, ennen kuin uskalsin nousta ylös. Kaameaa kapulaa riitti ehkä kaksi minuuttia. Uskomatonta, mutta totta. Nyt on hyvä fiilis. Vielä kun saisi jostain ruokaa.

Vielä kun saisi S:n pois mielestä. Edes hetkeksi.

Keskiviikko 25.4.2007 klo 13:19

Uneksija

Näin viime yönä hyvin omituista unta. Juoksin tornadoja pakoon täällä Emporiassa. Mentiin suojaan alakertaan ja odoteltiin, että myrsky menisi ohi. Unessa tornado oli ainoa mylläävä luonnonvoima, vaikka normaalisti tuollaiseen hirmumyräkkään liittyy aika paljon muutakin. Nyt paistoi aurinko. Myrskyn jälkeen, ja aikana, oli poutasää.

Tornadon riipaistua rakennustamme kävimme tarkistamassa vahingot. Mulla oli alakerrassa mukana tärkeimmät tavarat, eli tietokone ja kännykkä (mitä tämä kertoo minusta?), mutta kolmannen kerroksen asuntomme ja siellä olevat tavaratkaan eivät onneksi olleet kärsineet liikaa vahinkoja. Parveke oli repeytynyt irti ja makuuhuoneen ikkuna oli poissa, mutta nehän nyt on pikkuvikoja.

Vaan myrskypä ei ollut ohi. Käyskenneltiin tuolla Emporian raitilla tarkastelemassa vahinkoja, ja tornado oli nyt ottanut ihmisen muodon ja se heitteli ihmisiä ja tavaroita ympärilleen. Pyysin siltä nätisti, ettei se satuttaisi minua, ja se jättikin minut rauhaan.

No sitten S tuli käymään. Se oli mennyt naimisiin, mutta se ei tykännyt vaimostaan ollenkaan. Onneksi sen vaimo oli ymmärtäväistä sorttia ja antoi S:n tulla minun luokse yöksi ja meni itse motelliin. Nukuttiin sitten S:n kanssa makuuhuoneessa, vaikka ikkuna olikin rikki. Ajattelin vain, että onneksi on tuo mies lämpöpatterina tuossa.

Ja sitten lauloin karaokessa jonkun lastenlaulun.

Lopussa kiitos seisoo (jos olet mies)

Scotty saa usein kehuja siitä, miten hyvä isä ja aviomies on. Minulta, äidiltään, ystäviltään, ventovierailta. Mies kuljettaa lasta mielellään kauppareissuilla mukana (kun minä taas karkaan riemusta kiljahdellen yksin liikenteeseen, jos sellainen harvinainen tilaisuus kohdalle sattuu), haluaa viettää lapsen kanssa kahdenkeskistä aikaa viikonloppuaamuisin antaen minun nukkua pidempään, tuuppailee minua usein talosta ulos nauttimaan omasta ajasta (olen kerännyt IOU:ita ajalle raskauden jälkeen). Ansaittuja kehuja, ehdottomasti.

Minä en kuitenkaan saa jatkuvaa ylistystä siitä, miten mahtava äiti olen. Tai vaimo. Vaikka vietän suurimman osan ajastani lapsen kanssa. Vaikka antaisin (hah!) miehen käydä omissa riennoissaan jumittaen itse kotona. Lapsen kanssa. Vaikka pitäisin kodista ja pihasta huolta, kuljettaisin lasta leikkipuistoissa ja könyäisin perässä, vaikka kasvavaa mahaa kiristelee ja kivistelee. Kukaan (ulkopuolinen) ei kiittele.

Kotieläinpuistossa.

Tosiasiassa olen ihan tavallinen äiti ja vaimo. Ehkä tavallista lyhytpinnaisempi ja mukavuudenhaluisempi, mutta ihan tarpeeksi hyvä. Minulla on keskimääräistä parempi, ellei jopa aivan maailman paras mies ja lapsella isä. Kehujen ja huokailujen määrälliset erot eivät kuitenkaan johdu tekemisemme laadusta, vaan siitä, että toinen on mies ja toinen nainen. Kun nainen hoitaa kotia ja lapsia, se ei ansaitse erityiskiitosta, mutta odotapas, jos mies tarttuu moppiin tai jää lapsen kanssa illaksi kotiin, kun rättiväsynyt äiti lähtee lepuuttamaan hermoja viinilasillisen ääreen, niin johan alkaa ylisanavyöry.

Tiukassa ovat nämä joskus muinaisina aikoina jaetut roolit omassa päässäkin, täytyy myöntää, vaikka meillä hyvin tasapuolinen ja -arvoinen suhde onkin. Poden huonoa omaatuntoa, jos jätän miehen vahtimaan lasta pitkän työpäivän jälkeen. Minähän olen vain kotiäiti, joka saa olla kotona rakkaan mussukkapussukan kanssa. Mihin minä muka lepoa tarvitsen? Kiitän miestä aina, kun hän tiskaa tai siivoaa, koska miellän ne minun töikseni - ja ovathan ne tavallaan, ainakin tässä elämäntilanteessa. Olen ilmeisesti opettanut miehen odottamaan kiitosta, sillä jos en kommentoi tyhjänä loistavaa tiskiallasta heti suorituksen jälkeen, minulle siitä kyllä mainitaan. Että hei, huomasitko.

Tänään on ollut vaihteeksi sellainen päivä, että tekisi mieli työntää pää puskaan, sormet korville ja lallattaa kovaan ääneen. Koira ripuloi, lapsi kaipaa jatkuvaa huomiota, ja jos ei sitä saa, alkaa hermojaraastava kitinä, edellisen yön univelka painaa päälle (koska ripuloiva koira), harjoitussupistusten määrä huolestuttaa. Ulkona on sateista ja kylmää, joten olemme jumissa neljän seinän sisällä. Eipä tästä mihinkään voisi lähteäkään (koska ripuloiva koira).

Kuvassa se kovamahaisempi koiruuksista.

Siispä nielaisen karjaisun, joka meinaa karata jostain erittäin alkukantaisesta lähteestä, kun lapsi avaa jääkaapin oven sen seitsemännen kerran, vaikka olen siitä vähintään yhtä monta kertaa kieltänyt. Luen kirjoja, katson joka kerran, kun kuulen "nook (look), äiti, nook" tai vastaan, kun minulta kysytään "what is that, äiti?". Juoksutan koiraa pihalla, etten vain joutuisi kuuraamaan kokolattiamatosta kuralätäkköä. Kirjoitan blogimerkintää, vaikka ajatus katkeaa kesken lauseen, joskus sanankin.

Nämä ovat vain näitä päiviä, joita joskus kohdalle sattuu. Kukaan ei kuitenkaan tule taputtelemaan selkään tai huokailemaan urheasta suorituksesta, sillä tämä on minun työtäni. Olen äiti.

Äiti, jolle kieltämättä maistuisi iso pullo lasi viiniä ja hetki hiljaisuutta just nyt.

Onneksi kaiken tämän sekametelin vastapainoksi on näitäkin hetkiä.

Perinneperjantai: Hyvästien jälkeen

Jokainen rakkaustarina on uniikki. Aivan äärettömän erityinen ja ainutlaatuinen, varsinkin sen kokeneelle. Meidän taivallus ei ole ollut yhtään sen kummallisempi, vaikka mutkia matkaan on mahtunutkin, ja mahtuu vielä varmaan tulevaisuudessakin. Näin raskaushormonihuuruisena näiden vanhojen kirjoitusten läpikäyminen on kuitenkin ollut aika vavisuttama kokemus. Tuosta tultiin ja tässä ollaan. Me, kaksi jääräpäätä.

Aika ihanaa, että ei mene enää montaa tuntia, kun näen taas tuon miekkosen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 16.4.2007 klo 18:06

Mitä nyt?

Juttelin sen kanssa eilen lyhyesti, ennen kuin se meni nukkumaan. Se kiitti vielä kerran hyvästä viikonlopusta. Toivotteli kauniita unia viikonlopusta ja sen tapahtumista. Se toivoi, että se olisi voinut olla täällä pidempään. On kai sanomattakin selvää, että niin toivoin minäkin. Sanoin, että aika kului todella nopeasti viikonloppuna. Se sanoi, että niinhän se aina kuluu, kun me ollaan yhdessä.

Heräsin aamulla rutistaen S:n antamaa pehmokisua. Heräsin kylläkin liian myöhään, sillä sosiologian tunti jäi väliin. Turhapa sinne tunnille olisi ollut mennäkään, en olisi varmasti osannut keskittyä mihinkään. Tämä koko päivä on mennyt kuin jossain sumussa. Välillä tuntuu, ettei mikään ole muuttunut. Välillä tuntuu, että kaikki on muuttunut lopullisesti.

Kaikista eniten haluaisin soittaa sille, höpötellä niin kuin ennenkin. Meidän ei vain kannata enää olla niin läheisiä, kuin mitä oltiin ennen sen tänne tuloa. Kannattaisi pikkuhiljaa vierottua toisesta. Mutta kun en halua. En halua ollenkaan. Tiedän kyllä, että se olisi kaikkien kannalta parempi. Nyt kun vain vielä tietäisi, miten osaisi olla ajattelematta sitä koko ajan, odottamatta siltä puhelua, viestiä, jotain. Kun vain tietäisi, miten tässä jatkossa käyttäytyy.

Kurkkua kuristaa, kun ajattelen sitä, että vaikkei yhteinen tulevaisuus ole täysin mahdoton, ei todellakaan voi puhua yhteisestä lähitulevaisuudesta. En voi tai saa nähdä S:a vuoteen, kahteen, kolmeen. Se tuntuu aika ikävältä. Olen kuitenkin tässä jo jonkin aikaa kuunnellut Liven Dolphin's Cry -biisiä. Se antaa toivoa ja puhtia. You're all I need to find / So when the time is right / Come to me sweetly, come to me / Come to me ... Oh yeah we meet again / It's like we never left / Time in between was just a dream / Did we leave this place?

Noh, pitää yrittää puhua muistakin asioista. Voisin mainita esimerkiksi semmoisen jännän tosiseikan, että perjantaina täällä satoi lunta, oikein kunnolla, ja nyt täällä on 22 astetta lämmintä. Toinen huomionarvoinen asia on se, että kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla kohti Suomea.

Mihin tämä kevät on livahtanut? Korjataan: Mihin tämä koko lukuvuosi on livahtanut?

Maanantai 16.4.2007 klo 23:18

Tuntuu

Miksi illat ovat tällaisia? Mulla ei vaan nyt taas riitä kapasiteetti tämän asian ymmärtämiseen. Eilen, eilen, me vielä hymyiltiin, naurettiin, halattiin. Tänään... kaiken oli muututtava. Meillä oli liian mukavaa, ymmärrättehän. Nyt sattuu, kun ei enää voi olla mukavaa.

Minun piti mennä kuukauden päästä sen luokse kylään. Piti viettää kaksi mahtavaa viikkoa sen luona. Sen piti tulla käymään Suomessa. Ja nyt se ei vain onnistu. Ja miksi? Siksi, ettei se menettäisi koko uraansa. Tuntuu mukavalta ja toisaalta ikävältäkin tietää, että se välittää minusta todella paljon.

Miksi se muuten olisi itse hokenut koko ajan, että tulevaisuudessa voi tapahtua vielä mitä vain (ei sen todellakaan ollut pakko sitä toistella)? Miksi se olisi muuten käyttänyt satoja dollareita kaksipäiväiseen Emporian reissuun perheensä suututtamisen uhallakin? Miksi se olisi muuten sanonut minulle, että jos meidän juttu onnistuisi, se voisi hyvinkin olla parasta, mitä sille on ikinä tapahtunut? Ja nämä kaikki tuntuvat vieläkin paremmalta (tai ikävämmältä), koska se ei todellakaan ole mikään hempeilyn ja tunteiden osoittamisen poster boy. Tuntuu hyvältä, koska se välittää. Tuntuu ikävältä, koska siihenkin sattuu. Tämä on taas niin luonnoton tilanne.

Ei tähän muu auta kuin aika. Tuntuu vain pahalta, kun erkaantumisen syy on jossain ihan muualla kuin meidän kahden välisissä asioissa. Sekin tuntuu pahalta, että meidän on siirryttävä eteenpäin. Se on tehtävä, vaikka tulevaisuudessa (vuosien päästä) nyt vielä jotain voisi tapahtuakin. En haluaisi katsoa tulevaisuuteen ollenkaan. Elän vielä täysin juuri loppuneessa viikonlopussa.

No niin, nyt on kirjoitettu taas itselle (ja muillekin) omat tunnelmat ylös. En halua unohtaa tästä kokemuksesta mitään. En edes näitä aallonpohjia, jolloin tuntuu, ettei mistään tule ikinä mitään, vaikka oikeasti tietääkin asioiden järjestyvän. Kyllä tästä selvitään, taas. En vain vielä tiedä, miten.

Tiistai 17.4.2007 klo 18:53

Pää pystyyn

Sain tänään vähän perspektiiviä asioihin, kun katsottiin historian tunnilla 9/11-dokumentti. S:n ja minun jutussa ei kuitenkaan ole kyse mistään kuolemanvakavasta asiasta, vaikka tämä juuri nyt pahalta ja oudolta tuntuukin. Ikävä on kova, mutta S on edelleen olemassa, ja meillä on sentäs vielä ainakin teoreettinen mahdollisuus olla vielä joskus yhdessä. Ainakin yhteydessä. Toista se on niillä, jotka menettää sen toisen lopullisesti.

Ai niin, löysinpä oman paidan, joka tuoksuu ihan S:ltä. Nyt en voi pitää sitä, enkä varsinkaan pestä sitä. Pitää odotella niin kauan, että tuoksuttelen tuoksut loppuun. Ei, ei se minun mielestä ole outoa. Ja sitä paitsi, S tuoksuu aina hyvälle, joten paitakin tuoksuu hyvälle. Nii.

Tajusin tuossa aamulla, että S:n ja minun ensitapaamisesta tuli eilen kuluneeksi puoli vuotta. Olinhan minä siihen kiinnittänyt huomiota jo kulttuuriantropologian tunnilla aikaisemminkin. Niin oli sekin minuun, tosin se luuli, että olen venäläinen. Ensi kuun alussa tulee puoli vuotta siitä, kun alettiin viettää aikas tiiviisti aikaa yhdessä. Uskomatonta, miten nopeasti aika on kulunut.

S lähti äsken työkavereidensa kanssa drinkeille. Kyseli, että pelailtaisiinko illemmalla. Kai ny. Ja pyysi lähettämään viikonlopun kuviakin. S sanoi, että töissä on kuulemma ollut eilen ja tänään vähän oudot tunnelmat, suurin osa työntekijöistä kun on opiskellut Virginia Techissä. Hurja ja kurja juttu se VT:n tapaus. Näkyy se täälläkin sen verran, että yliopistolla on Yhdysvaltain ja Kansasin liput puolitangossa.

Amerikansuomalaisen Niksi-Pirkka: Helpot ja nopeat ruisleipäset

Tekipä männäviikolla mieli ruisleipää. Heti. Taikinajuuren herättely ei täten tullut kuuloonkaan, vaan oli löydyttävä nopeampi lääke akuuttiin nälkään. Soveltamaan, mars.

Pehmoiset ruisleipäset

5 dl lämmintä vettä

2 1/4 tl tai 1 pussi kuivahiivaa (active dry yeast)

1 1/2 tl suolaa (tai maun mukaan)

1-2 rkl tai loraus siirappia (dark corn syrup)

2 dl vehnäjauhoja (all-purpose flour)

6-7 dl ruisjauhoja

1. Sekoita hiiva reilusti kädenlämpöiseen veteen. Halutessasi voit sekoittaa hiivan pieneen määrään jauhoja -- minä viskasin kylmiltään (kirjaimellisesti, suoraan pakastimesta) kylpyyn. Lisää suola ja siirappi.

2. Heitä mukaan jauhot ja sekoittele tasaiseksi, melko löysäksi massaksi. Ei tarvitse vaivautua vaivaamaan.

3. Peitä liinalla ja anna kohota.

4. Ripottele reilulla kädellä ruisjauhoja työtasolle ja kippaa turvonnut taikina pöydälle. Pyörittele sen verran jauhoissa, ettei sementti taikina tartu joka paikkaan kiinni.

5. Kaulitse taikina vähän vajaan sentin paksuiseksi levyksi ja painele esimerkiksi hyvin jauhotetulla pipari-/keksimuotilla siitä leipäsiä. Voit myös pyöritellä taikinasta pieniä palloja ja painella ne lätyiksi. Nosta leipäset leivinpaperin päälle ja töki haarukalla reikiä pintaan. Peitä liinalla ja anna levätä hetki. Laita uuni lämpiämään (225C/435F).

Kannattaa varautua siihen, että ruisjauhopöly leviää joka paikkaan. Varsinkin, jos kotoa löytyy pieniä apulaisia.

6. Paista uunin keskitasolla 18-20 minuuttia ja halkaise leipäset heti, kun pystyt niitä käsittelemään.

Uunituoreina.

7. Sipaise voita päälle ja nauti. Toimii myös esimerkiksi melkoisen mainiona hampurilaissämpyläkorvikkeena.

"I want Muumi-heipä, please, äiti, please!"

Satsi valmiina.