70 miljoonaa

Scotty toi tavoistaan poiketen kauppareissulta lottolappusen, jossa oli pari koneen arpomaa riviä. Toisella niistä voisi voittaa 70 miljoonan potin. Mies laittoi lipukkeen jääkaapin oveen muistuttamaan olemassaolostaan ja kiusoittelemaan kaikilla mahdollisuuksillaan. Mitähän tekisin, jos voittaisin lotossa?

En periaatteessa haluaisi muuttaa tästä talosta pois, koska amerikkalaisesta "Johnson County beigestä" lähiötalosta on vuosien saatossa tullut vähemmän amerikkalainen hartiat kipeyttäneiden maalaussessioiden ja rakennusprojektien ansiosta. Lottovoitolla voisi viimeinkin pistää lattiapinnat uusiksi, ostaa IKEAsta keittiön ja rakentaa kellariin saunan. Palkata jonkun ajamaan nurmikkoa. Kyllä kelpaisi.

Toisaalta olisi kiva muuttaa jonnekin, missä pääsisin kävellen useampaan paikkaan, enkä olisi niin (uuden) auton orja. Vaikkapa Mission Hillsiin. Onhan se vähän fiinimpää aluetta, mutta jos ostaisi sieltä sen ihan vaatimattomimman talon, vaikka miljoonalla. Voisihan senkin remontoida itselleen mieluisaksi. Voisi jopa palkata sisustussuunnittelijan ja muutaman urakoitsijan -- itse voisin mennä hoidattamaan jo valmiiksi kipeitä hartioita hierojalle ja käydä vain tasaisin väliajoin varmistamassa, että jättiremontti etenee aikataulussa ja kaikki on tehty huolella ja siististi. Jos työnjälki ei miellyttäisi, kirjoittaisin äkäisen palautteen nettiin kaiken kansan luettavaksi ja palkkaisin uuden porukan.

Mission Hills olisi siitäkin kiva, että vaikka se on lähellä varsinaista Kansas Cityä, jonka julkiset koulut ovat aika huonot, niin se kuuluu vielä Kansasin vauraimpaan piirikuntaan Johnson Countyyn, jonka koulut ovat hyviä. En haluaisi laittaa lasta yksityiskouluun, koska siellä voisi pienelle ihmiselle tulla helposti vähän etuoikeutettu olo. Olisi hyvä pitää jalat maassa.

Mission Hillsistä olisi lyhyempi matka lentokentällekin, jossa tulisi käytyä nykyistä useammin. Voisin lentää Suomeen useamman kerran vuodessa mukavasti ykkösluokassa ja nukkua makuuasennossa. Hieronnassa viimeinkin kuntoon hoidetut hartiat kiittäisivät. Lentokentilläkin voisin mennä siihen lyhyempään jonoon ja saisin parempaa palvelua. Jos lentojen kanssa tulisi ongelmia, voisin yöpyä lentokenttähotellin sviitissä ja tilata huonepalvelusta kuohuviiniä rauhoittamaan hermoja.

Toki haluaisin matkustaa muutenkin. Scottykaan ei varmaan olisi töissä, joten voisimme viettää osan vuodesta järvenrantahuvilallamme Minnesotassa ja vuoristomajallamme Coloradossa. Mukaan lähtisi tietysti hoitaja, joka huolehtisi lapsesta sillä aikaa, kun me vanhemmat kävisimme after skissä ja shampanjaillallisella viiden tähden ravintolassa. Ilman varausta olisi toki hankala saada pöytää, mutta platinum-luottokorttia vilauttamalla sekin onnistuu. Voisimme ihan rauhassa ottaa useamman lasillisen Dom Perignonia, sillä oma kuski veisi turvallisesti kotiin.

Urheilutapahtumat katsoisin aitiosta, eikä ratkaisevien otteluiden liput enää lipuisi sormien välistä. Super Bowlissa kävisin joka vuosi ja jääkiekon MM-kisat kävisin katsomassa paikan päällä. Lapsella olisi tässä vaiheessa melkein pakko olla mukana matkustava kotiopettaja, koska sen julkisen koulun vieressä oleva Mission Hillsin miljoonatalo olisi talovahdin nautittavana suurimman osan vuodessa, kun me jetsetteilisimme. Jos se talovahti julkeasisi kutsua räkänokkakavereitaan meille kylään, antaisin potkut heti, ilman irtisanomisaikaa.

Olisi varmasti hankala tietää, kuka on oikeasti ystäväni, eikä vain rahojeni perässä, joten ystäväpiiri pitäisi varmaan pistää kokonaan uusiksi. Kim Kardashian kyllä vaikuttaa vähän pääkopastaan ontolta, mutta Kimillä on sen verran rahaa omasta takaa, ettei yrittäisi hyötyä miljoonistani, joten uskoisin, että voisimme sopia olevamme sydänystäviä. Kuinkahan äkkiä kyllästyisin paparazzeihin?

Ehkäpä olisi parempi, jos lottomiljoonat menisivät sivu suun. Minusta tuli kusipää jo pelkästä ajatuksesta.

Perinneperjantai: Kohtalokas kohtaaminen

Jotteivät Perinneperjantait menisi liikaa saman toistoksi, hypätään ajassa vähän eteen päin. Väliin mahtui monta yöllistä merkintää ja pari hullaantumista, koulussa silloin tällöin käymistä ja liikaa paljon sosiaalista elämää. Ei siis mitään uutta.

Tämänpäiväiset nostopostaukset eivät aiemmasta paljon sinällään poikkea, mutta lokakuun puolessa välissä tapahtui jotain erityistä, joka lopulta vaikutti loppuelämääni aika paljon. Erään kohtaamisen takia istun tällä hetkellä kansascityläisessä lähiössä ja kuuntelen puoliamerikkalaisen lapseni leikkejä.

Kun näin Scottyn (maanantai-iltana...) baarissa, sanoin tytöille, että siinä on elämäni rakkaus. Ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta tai ensimmäinen nätti poika, josta olin niin sanonut, mutta ensimmäistä kertaa se oli totta.

Scotty kertoi myöhemmin, että oli ennen meidän jutustelua luullut minun olevan venäläinen (koska puhuin vierasta kieltä). Onneksi ei sentään ruåtsalainen.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Maanantai 16.10.2006 klo 01:07

Tailgating

Taisin kirjoittaa viimeksi perjantaina päivällä. Sen jälkeen on tapahtunut taas vaikka mitä. Viikonloput ovat täällä aina hauskoja, hauskempia, hauskimpia.

Perjantai-iltana mentiin perinteisesti Dugoutiin. Se on kiva kapakka, jossa voi pelata biljardia, juoda halpaa olutta ja nauttia hyvästä seurasta. Dugoutista mentiin perinteisesti jatkoille siniseen taloon. Siellä juteltiin neljään asti uskonnosta, historiasta ja politiikasta. Se on aina mielenkiintoista amerikkalaisten kanssa. Näkemykset eroavat aika lailla suomalaisista ajatuksista, tai ainakin meidän ajatuksista, mutta silti tullaan toimeen oikein hyvin sinitalolaisten kanssa. Niin hyvin, että pojat miettivät jo reissua Suomeen.

Lauantaina oli homecoming, ja sen myötä myös toisiksi viimeinen jalkapallo-ottelu kotiareenalla. Meidän oli tarkoitus herätä yhdeksän maissa tailgatingia varten. No, herättiin yhdeltätoista, mutta ehdittiin silti hyvin mukaan parkkipaikkarientoihin. Amerikkalaiset ovat siitä hienoa porukkaa, että heihin on todella helppo tutustua. Lauantaina nähtiin monta vanhaa tuttua, mm. Mr. Traditional ja cowboy-Dustin maantiedon tunnilta. Saatiin myös paljon uusia kavereita, yksi heistä kutsui illalla jopa luokseen käymään. That's how we roll. Itse jalkapallo-ottelu jäi tällä kertaa vähän paitsioon (no pun intended), kävimme katsomassa ensimmäiset viisi minuuttia. Tailgating vei voiton, ja niin vei vastustajajoukkuekin lopulta luvuin 14-13.

Illalla mentiin taas siniseen taloon. Sieltä lähdettiin porukalla piipahtamaan keg partyihin, jossa nähtiin lisää vanhoja tuttuja. Keg partyista matka jatkui Dugoutiin ja Dugoutista taas siniseen taloon. Kävimme myös ostamassa 13 spicy chicken -hampurilaista drive throughsta ja kuuntelimme, kun pojat juttelivat toisilleen bud love -kieltä (halusivat myös salakielen, kun eivät oikein ymmärrä meidän salakieltä, suomea). Se oli kaunista kuunneltavaa: "Shibby shibby shibby shibby shibby bud love."

Eilinen meni levätessä. Näin myös aika levottomia unia. Aloitimme täällä uuden käsimerkkiperinteen. Unohtakaa shockerit ja west sidet, Trekkie-merkit ovat täällä taas! Now that's a shocker! Joo, siis käytännössä teemme tyhmiä käsimerkkejä kuvissa, kun muut yrittävät olla cooleja shockereiden ja peace-merkkiensä kanssa. No, nyt näin sitten semmoista unta, että tein Vulcan saluten muotoisia pipareita.

Taitaisi olla aika mennä hoitoon. Tai päikkäreille.

Keskiviikko 18.10.2006 klo 03:15

Miami Beach, Bitch!

No mitäs, tänään oli vähän outo maantiedon tunti. Opettaja lopetti tunnin puolen tunnin jaarittelun jälkeen, kun asia loppui totaalisesti. Hyvin suunniteltu kurssi, ei voi muuta sanoa. Kaikki opiskelijat olivat saaneet kotitentistä kiitettävän (tosin eivät täysiä pisteitä kuten eräät, öhöm). Tänään oli myös Shakespeare-tentti. Valmistauduttiin siihen taas loistavasti. Eilen illalla käytiin pelaamassa biljardia. Taas tapasin vanhoja tuttuja ja yhden mukavan uudenkin, joka oli tavallaan vanha tuttu (kulttuuriantropologian tunnilta). On se täällä niin helppoa, uusien kavereiden saaminen nimittäin. Täällä ei pelkästään tapaa uusia ihmisiä, heihin on myös helppo tutustua, kun seuraavana päivänä vielä moikataan koulussa tai otetaan netissä yhteyttä. Tää tykkäis.

Tänäänkin käytiin pelailemassa biljardia Dugoutissa. Olin Luken pari, voitettiin kolme ottelua putkeen. Oltiin aika tulessa. Jopa minä olin. Oli kyllä hauska ilta. Niin aina.

Huomenna (tai no tänään, alle kahdentoista tunnin päästä) lennetään Miamiin. Olen tykännyt olla Emporiassa niin paljon, ettei edes innosta lähteä reissuun niin paljon, kuin haluaisin innostavan. Toisaalta, ei minua innostanut kesällä tännekään lähtö mitenkään liikaa, mutta kappas, silti minulla on ollut täällä hauskempaa kuin ikinä. Ei se paikka vaan ne ihmiset. Pitää kai sitä nyt kuitenkin uhrautua ja lähteä makoilemaan Floridan aurinkoon. Ja käydä katsomassa vähän NHL-lätkää. Ja.

En kirjoita enää koskaan kolmen aikaan yöllä kolmen kaljan jälkeen yhtään mitään. Enpä vissiin.

Käsintehty lahja lapselle

Olen aika kausiluontoinen ihminen. Joskus innostun maalaamisesta, ja sitten maalataan niin maan ärkeleesti, ettei tee enää ikinä mieli maalata. Joskus kuuntelen jotain levyä semmoisella teholla, että levy sanoo sopimuksensa irti. Toisinaan taas neulon, ja sitten, ihan yhtäkkiä, heitän puikot nurkkaan, ja jälleen kerran minulla on keskeneräinen työ, joka ei ikinä valmistu, vaan päätyy purkuinnostuksen sattuessa jämälankalaatikkoon.

Onneksi siellä jämälankalaatikossa oli entisiä pipon- ja sukantekeleitä, sillä keskiviikkona iski armoton virkkausinto. Keskiviikkoiltapäivästä lauantaihin en oikeastaan muuta tehnytkään, kuin virkkasin. No, välillä söin, nukuin, ja kävinpä kuvaamassa yhdet baby showeritkin, mutta muuten virkkasin.

Talosta valitettavasti huomasi kyllä, että rouva on istunut sohvalla niska kyyryssä ja koukku kourassa.

Mitäpä näpertelin? No lapselle joululahjan:

Lapsellepa joululahja hyvinkin. En tietenkään malttanut odottaa jouluun asti, joten lapsi ja hippo pääsivät tekemään tuttavuutta jo lauantai-iltana. Kun ensimmäinen reaktio oli "Big hippo! I want to ride!", päätin nostaa kovalla työllä tehdyn tekeleen hyllyn päälle turvaan. Siellä se töröttää edelleen, pienen ratsastajan ulottumattomissa.

Äiti taisi tehdä itselleen lelun.

Inspiraatio löytyi täältä, ja ohje täältä.

Perinneperjantai: Koulumenestystä

Tämän Perinneperjantain kunniaksi ajattelin demonstroida, että kävin minä vaihtovuonna ihan kohtuullisella menestyksellä koulussakin. Ja riiasin, mutta sehän taisi olla jo entuudestaan selvää.

Minunhan oli tarkoitus olla Emporiassa vain syyslukukausi, mutta jo syyskuussa kipinä vaihtoajan venyttämisestä kyti. Koulu oli helppoa, sosiaalinen elämä vähän liiankin vilkasta. Olin irrallani oikeasta elämästä, ja paluu Vaasaan olisi tarkoittanut opintojen tosissaan ottamista. Arkea. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että 22-vuotias Anni päätti lopulta pakoilla velvollisuuksia ja jatkaa vaihtopestiä.

Koska tänään on niin paljon luettavaa noiden viiden tähden (jotka eivät valitettavasti viittaa kirjoituksen laatuun) alla, lopettelen esipuheen tähän. Se pitää kuitenkin vielä mainita, että ensimmäisessä merkinnässä kehuskelen monivalintatentin tuloksella, joka tuli kulttuuriantropologian kurssilta (101, eli alkeiskurssi). Luennot pidettiin isossa auditoriossa. Siellä ison auditorion perällä istui eräs pörröpäinen, vilkkusilmäinen poika, jolla tuntui olevan kaverinsa kanssa aina äärettömän hauskaa, mutta joka kuitenkin, yleensä ainoana vapaaehtoisena, vastasi opettajan esittämiin kysymyksiin. Oikein.

Kukahan se poika mahtoi olla?

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 19.9.2006 klo 22:37

Ahhahaa

Olen aika ässä. Kävin tänään katsomassa eilisen tentin tulokset, ja olin saanut... 98/100 pistettä! Yksi väärin viidestäkymmenestä monivalintakysymyksestä. Paras tenttitulos koko yliopistourallani. Minä niin tykkään tuosta kurssista. Se ei vaadi minkäänlaista työtä, opettajaa on ilo katsella, ja kurssilta saa olla vielä poissakin niin paljon kuin huvittaa. Hahaa.

Heräsin tänään siihen, kun hytisin kylmästä sikiöasennossa. Makuuhuone oli jääkylmä, koska ulkona oli kylmä. Täällä ei paljon lämmöneristyksen päälle ymmärretä. Viime yö oli kyllä aikas vilpoisa. Kävin kävelyllä puolenyön aikoihin. Oli aivan mahtavaa kävellä rauhallisia katuja kirkkaan tähtitaivaan alla ja kuunnella Apulantaa ja muuta kivaa musiikkia. Olisi ollut mahdollisuus mennä tapaamaan Ystävää, mutta vähän ujostutti.

Lauantaina lähdetään mitä luultavimmin käymään Kansas Cityssä vähän ostoksilla. Pitää ostaa esimerkiksi lämpimiä vaatteita, syksy tänne on tulossa. Virallisesti syksy alkaa juuri ensi lauantaina. Huvittavaa, että syksyn alku on oikeasti merkitty kalenteriin. Outoja nämä amerikkalaiset.

Keskiviikko 20.9.2006 klo 22:11

The Best Things in Life Are Free

Kirjoitin tuossa justiinsa esseen Shakespearen Titus Andronicuksen filmatisoinnista (Julie Taymorin versio). Kuulostaa mielenkiintoiselta, ja sitä se onkin. Esseestä tuli huono. Huono! Mutta ei anneta sen haitata. Tänään on keskiviikko (dollari-ilta). Huomenna on Shakespeare-tentti. En ole lukenut. Yhtään. Lukematta tässä on ennenkin pärjätty (tosin huomenna en tule pärjäämään).

Suru-uutisia. HIMin keikka Kansas Cityssä on peruttu. Meidän oli tarkoitus mennä 4.11. katsomaan HIMiä sinne, mutta nytpä se ei onnistukaan. Harmillista. Erittäin.

Saatiin tänään Dairy Queenistä ilmaiset jätskit. Isot sellaiset. Hys hys, ei saa kertoa omistajalle. On hyvä, että on olemassa Ystäv(i)ä.

Maanantai 25.9.2006 klo 22:33

Perinteistä

Jaahas. Taitaisipa olla aika taas vähän kirjoitella tännekin. Ei vaan ole ehtinyt kirjoittelemaan kaikelta juhlimiselta ja matkustamiselta. Eipä vissiin.

Keskiviikkoilta meni taas 707:ssä. Näkyi tuttuja. Paljon. Muun muassa Mr. Traditional. Mr. Traditional tunnisti meidät ja huusi: "Finland girls!" Ei päästy juttelemaan nyt miesten ja naisten tasa-arvosta, kun piti tanssia. Ei tosin Mr. Traditionalin kanssa, monen muun kylläkin. Baaritanssikulttuuri on täällä aivan erilaista kuin Suomessa. Tai ainakin aivan erilaista kuin Pullossa. Hink hink hink, jyyst jyyst jyyst.

Torstaina jäi aamutunti väliin, mutta käytin sen ajan hyödyksi lukemalla Shakespeare-tenttiin. En tiedä, oliko lukemisesta mitään hyötyä, mutta tentti ei ehkä menny ihan niin pieleen, kuin olisi voinut kuvitella. Pitää odottaa arvosanaa. Jännää. Illalla käytiin toteamassa, että torstaisin Emporia ei ole maailman vilkkain metropoli, vaikka olutta saakin 75 sentillä.

Perjantaina käytiin koulussa ja Peter Pan Parkissa. Oli kuuma päivä. No, Peter Panin jälkeen tultiin kotiin pyykkäämään ja nukkumaan, koska illalla piti taas lähteä bileisiin. Sieltä oikein soiteltiin jo perään, että missä sitä viivytään. Partyissä oli aika vauhdikas meininki, vaikka osallistujia ei ollut paljon. Pidin jopa käärmettä sylissä. Boa oli hän. Muistaakseni. Pieni kyllä, mutta kärmes kuitenkin. Bileistä matka jatkui baariin. Siellä näkyi lisää tuttuja, muiden muassa Mr. Traditional, jonka kanssa tulin yllättäen erittäin hyvin juttuun.

Peter ja minä Peterin puistossa.


Kyllä, täällä on vettä.


Jutustelin William Allen Whiten (kenen?) kanssa PPP:ssä.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä todistin mielenkiintoisen välikohtauksen. Olin käymässä nukkumaan, kun ulkoa kuului "Freeze!". Ikkunasta näkyi kaksi poliisiautoa ja tavallinen henkilöauto. En tiedä, mitä henkilöautoilija oli tehnyt, mutta kovasti poliisisedät hänelle huusivat ja osoittivat oikein aseella. I'm in America.

Lauantaiaamuna piti herätä aikaisin, kun yhdeksältä oli lähtö Kansas Cityyn ostoksille. Reissattiin seitsenhenkisen seurueemme kanssa ostoskeskukseen, ja siellähän se päivä vierähti oikein mukavasti. Oih, ostin ihanat kengät! Herää vaan kysymys, että mitä teen näille kaikille kengille, kun tulee kotiinlähdön aika... Se on sen ajan murhe. Juu, yöksi mentiin motelliin. Siisti huone, kohtuullinen hinta, 77 tv-kanavaa, mutta: KYLMÄ KU MIKÄ! Lämmitin oli kyllä, mutta se haisi pahalle. Ovesta näki ulos, vaikka se oli kiinni. Hyvät eristeet.

Sunnuntaina käytiin KC:n keskustassa. Iso kaupunkihan se on, paljon näkemistä. Oli tarkoitus tehdä lisää ostoksia, mutta hintataso oli toista kuin ostoskeskuksessa. Ostin yhden paidan. Yhden, vaikka kierrettiin kauppoja monta tuntia. Parasta sunnuntaissa oli ehkä se, että sain SALMIAKKIA ja SUOMALAISTA LAKRITSIA! Ja HAPANKORPPUA! Eräässä kaupassa oli aika hyvät valikoimat, to say the least.

Emporiasta on tullut lyhyessä ajassa koti. Tänne oli mukava palata sunnuntai-iltana. Emporia on ollut minulle hyvä. Oikein hyvä. Tekisi melkein mieli jäädä tänne kevätlukukaudeksikin, mutta se vaatisi vähän rahaa. Eikä ihan vähän. Toisaalta on kyllä kiva päästä näkemään kavereita ja perhettä Suomeen joulukuun lopulla. Molempi parempi. Mut ku mä haluun!

Nyt lähden lenkille, ettei tarvitse tehdä historian kotitenttiä. Kiitostack.

Kaksivuotias Jope Ruonansuu

Nashvillen-reissun jälkeen olen ollut aivan äärimmäisen ihastunut. Omaan lapseeni. Tämä kaksivuotias on niin maan mainio tapaus, ettei ole todellista. Tasaisin väliajoin iskevät kiukkukohtauksetkin lähinnä huvittavat nykyisin, kun tunnistan itseni lapsen eleissä ja sanoissa. On tullut sellainen olo, että ehkä, ehkä tähän voisi ryhtyä uudemmankin kerran. Ehkä.

Paljossa olemme siis ilmeisesti onnistuneet, mutta paljossa olemme epäonnistuneetkin. Tai ainakin minä olen. Monesta periaatteesta olen luistanut. Monessa asiassa olen joutunut myöntämään (ainakin itselleni) olevani väärässä, vaikka muka tiesin, miten lasta kasvatetaan ja miten ongelmatilanteissa toimitaan. Monesti olen pyytänyt lapselta anteeksi, kun äiti on sanonut tai tehnyt vähän tyhmästi.

Otetaanpa esimerkiksi vaikka se, miten ennen kaikkiruokaisesta kakarasta on tullut nirsoileva napero, enkä oikein tiedä, mitä tekisin, tai mitä olen tehnyt väärin. Kotona niin hyvin maistuvat ruoat, kuten lihapullat, eivät ravintolassa yhtäkkiä maistukaan, koska niiden päällä on kastiketta. Lapsi pyytää usein makkaa (makkara) leivän päälle, mutta jos leivälle yritetään ujuttaa mitään muuta leikkelettä kuin salamia, koko leipä jää syömättä. Miten niin itsepäinen? Vähän luulen, että väkisin epämieluisen ruoan työntäminen kurkusta alas aiheuttaisi vain lisäongelmia, joten sitä en harrasta. Lapsi on kuitenkin jo sen verran iso, ettei näänny nälkään välittömästi, jos joku ateria jää vähän vajaaksi, joten mitään korvikkeitakaan nirsoilun vuoksi lautaselle jääneille ruoille lapsi ei saa. Mutta olisihan se kiva, jos kaikki maistuisi. Ehkä tämäkin on vain kuuluisa vaihe.

Toisaalta olen yrittänyt ajatella, että kasvatusasioissakin pätee vanha viidakon sananlasku -- pick your battles. Ihan joka asiasta ei tarvitse vääntää, kunhan tietyistä periaatteista ja isommista, yhdessä sovituista linjauksista pidetään kiinni. Meillä ei esimerkiksi saa lyödä toista. Ei äitiä, ei daddya, eikä erityisesti eläimiä. Potentiaalisesti erittäin vaaralliset jutut, kuten puuvärikynä kädessä juokseminen tai porraskaiteen väärällä puolella kiipeily ovat kiellettyjä. Kiukuttelemalla ei saa mitään periksi, sillä äiti on vielä itsepäisempi kuin lapsi. Maalaisjärjellä ja suomalaisella jääräpäisyydellä sisulla edetään.

Muuten en jaksa aina pingottaa. Jos lapsi imitoi meitä hermostuessaan sormenheilutuksineen ja äänenpainoineen, niin matkii toki myös muuten puuhaillessaan. Jos äiti ja daddy ovat vähän lepsuja ja laiskoja joissain asioissa, lapsikin on. Jos äiti hyppii sohvalla urheilua katsoessaan, lapsi saattaa ottaa parit loikat. On hankala kieltää kaksivuotiaalta asioita, joita hän näkee vanhempiensa tekevän tai vaatia asioita, jotka vanhemmat jättävät tekemättä. Ehkä myöhemmin voin ottaa klassikon "koska minä sanon niin" käyttöön, mutta nyt on näytettävä esimerkkiä ja toivottava, että se riittää. Meidän "kasvatus" onkin aika passiivista. Kun suorittaminen ja pilkunlempiminen jää vähemmälle, on enemmän aikaa nauttia yhdessäolosta.

Apinoimisesta ja oppimisesta puheen ollen, seuraavia lauseita on kuultu leikkien lomassa ja muutenkin (tästä minä oikeastaan tulin kirjoittamaankin, mutta mopo pinkaisi taas ojasta allikkoon):

• Wow, nice catch. (Onkohan katsottu tarpeeksi baseballia?)
• Touchdown! (...ja footballia...)
• Thank you. (There) you go. I welcome. Open that, p(l)ease?
• I scared a dark. (En tiedä, mistä tämän on oppinut.)
• One dy-na-MITE ga(l). (Wreck-It Ralphista, tämänhetkisestä lempielokuvasta.)
• Wow, amasing (amazing)!
• Go Woyals. See you tomowwow (tomorrow).
• Äiti turn. Daddy turn. My turn!
• Better, Daddy? Better?
• I want (l)eipä, makka, cheese.

Uusi tuoli IKEAsta (yllätys!). "I hove (love) it!"

Maria kirjoitti mielenkiintoisen jutun intonaatiosta vähän aikaa sitten. En ollut tullutkaan aiemmin ajatelleeksi, mutta kyllä se niin on, että meidän pienellä puoliamerikkalaisella ovat intonaatiot, nousevat ja laskevat, aika hyvin hanskassa. Jos napero koskaan suostuu puhumaan suomea, niin on jännä nähdä, siirtyykö soinnillisuus yleensä niin monotoniseen ensimmäiseen kotimaiseenkin.

Ihan kaikki kielen osa-alueet eivät kuitenkaan ole vielä täysin hallussa, ja jotkut sanat ääntyvät vähän hassusti. Esimerkiksi nyt vaikka frog (fak, f*ck) ja clock (kak, cock).

Jatketaan harjoituksia.

Perinneperjantai: Outoja nuo amerikkalaiset

Olin osannut asiantuntijamaisesti listata amerikkalaisten omituisuuksia jo reilun kuukauden oleskelun jälkeen. Jotkut noista allekirjoitan edelleen, osan pistän päästään täysin pyörällä olleen tytön nuoren naisen horinoiksi.

Se on totta, että täällä voi hoitaa melkein minkä tahansa asian autostaan käsin. Yllättikö nälkä? Ei hätää, ei tarvitse nostaa persausta kuskinpenkiltä; ajat vain lähimpään pikaruokaravintolaan ja hihkaiset tilauksesi ikkunasta. Pitääkö hoitaa pankkiasioita? Autokaistalle vain. Ai piru, apteekissa pitäisi käydä... No, onneksi senkin voi hoitaa ikkunan alas veivaamalla. Jos olet sähköikkunoiden onnellinen omistaja, pelkkää nappia painamalla. Emporiassa oltiin menty jo niin pitkälle, että viikonlopun (tai miksei arki-illankin) alko-ostokset onnistuivat ratin takaa. Terkkuja Carlosille!

Leipä- ja karkkivalikoima on edelleen perberistä. Vaihtovuosien vaaleasta paahtopullasta ollaan edetty kuitenkin jo kokovehnä(paahto)leipään, eikä leipähyllystä leijaileva haju aiheuta enää tahattomia yökkäyskohtauksia, mutta krooniseen salmiakkipulaan ei ole juuri tullut parannusta. Onneksi asun kuitenkin nykyisin Kansas Cityssä, josta löytyy alan kuin alan erikoiskauppoja. Tanskalainen ja saksalainen "salmiakki" auttavat pahimpaan ammoniumkloridivajeeseen.

Kokolattiamattoja vihaan edelleen. Ja heppoisia rakennusratkaisuja. Meidän 13 vuotta vanhassa talossa on kaksinkertaiset ikkunat, jotka oli mainittu myynti-ilmoituksessa oikein erikseen. Vuotavat silti kuin seula, ja meidän onkin pitänyt lisätä tiivistenauhaa varmaan puoleen ikkunoista.

Puhelinnumeron pyytäminen (vaate)kaupassa on vain lisääntynyt noista ajoista. Jotkut kaupat käyttävät niitä asiakkaan tunnistamiseen, jotkut osoitteen selvittämiseen ja mainosspämmin lähettämiseen. Numeroa ei kuitenkaan ole pakko antaa, jos ei halua, ja monesti jätänkin sen omaan tietooni.

Lava-autojakin on edelleen paljon enemmän kuin Suomessa, ja syyskuiset illatkin tuppaavat olemaan lämpöisempiä näillä leveysasteilla.

Yökerhoissa en sen sijaan enää juuri käy tutkimassa tanssityylejä, en hengaile puolituttujen poikien kanssa, eikä oluen halpa hinta ole tärkein ostokriteeri.

Minustahan on tullut melkein aikuinen!

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Perjantai 15.9.2006 klo 21:44

Ei ikinä Suomessa

Ei Suomessa:

• drive through -pankkia
• drive through -viinakauppaa
• yleistä hinkkaamista tanssilattialla
• näin halpaa kaljaa (Joo, en joisi olutta Suomessa ollenkaan. Tämän jälkeen kyllä.)
• autoista vislailevia miehiä
• näin suoraa puhetta
• hengailua ("let's hang out")
• huonoa leipävalikoimaa
• HUONOA KARKKIVALIKOIMAA
• torakoita
• lämpimiä öitä syyskuussa
• auringonottoa altaalla syyskyyn alussa
• ruskettumista
• hyviä bileitä
• keg partyja (no, okei, tää on melkein sama asia tuon ylemmän kohdan kanssa)
• polkupyöräpoliiseja keskiviikkoiltana
• Star Wars -ääniä liikennevaloissa
• HUUTAVIA JUNIA
• puhelinnumeron pyytämistä kaupassa, kun käyt ostamassa vyön (!!!!!)
• pick up truckeja
• talking stickejä yliopistoluennolla
• sisar- ja veljeskuntia
• ilmastointilaitteita ikkunoissa
• paperista tehtyjä seiniä
• kokolattiamattoja JOKA PAIKASSA
• yksinkertaisia ikkunoita
• tornadoja
• Dairy Queeniä

To be continued...

Yksi auto, kaksi aikuista, yksi kaksivuotias, kolme päivää ja viisi osavaltiota, eli road trip Nashvilleen

Tässä maassa olisi aivan loputtomasti näkemistä. Vaihtovuonna otin opintolainaa sitä varten, että voisin kokea edes murto-osaan siitä, mitä Yhdysvalloilla on tarjottavana. Kävin (kävimme) syyslomalla Miamissa makaamassa rannalla ja kannustamassa Olli Jokista, kiitospäiväviikonloppuna Coloradossa hengittämässä ohutta vuoristoilmaa, kevätlomalla (spring break!) San Franciscossa kävelemässä mäkisiä katuja ja ihastumassa rentoon meininkiin, kesällä ja joulun alla New Yorkissa katsastamassa pakolliset nähtävyydet ja ostamassa (kenkä)kaupat tyhjiksi. Köyhältä opiskelijalta ihan kelposuoritus.

Muutimme tuon miekkosen kanssa tälle puolelle Atlanttia reilu neljä vuotta sitten. On todella noloa, miten vähän olemme sen jälkeen Kansas Citystä liikkuneet mihinkään ilmansuuntaan. On nähty Chicago, St. Louis, Indianapolis, Colorado Springs (ja pikaisesti Denver), Ness City (ja tietysti Suomi muutaman kerran, mutta eihän sitä lasketa). Aika heppoinen suoritus.

Senpä takia ei tarvinnutkaan miettiä vastausta kovinkaan kauaa, kun Scottyn veli, joka on ollut USA:n Tampereella Nääsvillessä Nashvillessä, Tennesseessä viimeiset neljä viikkoa koulutuksessa, kutsui meidät viime viikolla kylään muutaman päivän varoitusajalla.

Pakkasimme pikku-Focuksemme täpötäyteen tavaraa ja starttasimme aikaisin perjantaiaamuna kohti Nashvilleä. GPS näytti yhdeksää tuntia - me olimme varautuneet vähintään kymmeneen, sillä takapenkillä oli eräs kaksivuotias piällysnainen, jonka pillin mukaan oli tanssittava.

Joko ollaan perillä?

Suoraan sängystä turvaistuimeen repäisty neitokainen jatkoi uniaan parin tunnin ajan, joten huristelimme menemään aamuauringon paistaessa suoraan silmiin. Heräämisen jälkeenkin tyttö oli niin hyvällä tuulella, että posottelimme ajaa St. Louisiin. Ja ohi. Vasta puolivälin jälkeen alkoi maha kurnia ja bensatankki tyhjentyä, joten pysähdyimme Illinois'ssa tankkaamaan itseämme ja autoa.

Neljän tunnin istumisen jälkeen maisemat olivat tällaiset. St. Louis, Missouri.

Jossain Illinois'ssa.

Lounaan jälkeen matka jatkui jälleen tauoitta ihan perille asti. Yhdeksän tunnin matka 8,5 tunnissa taaperon kanssa. Sanoisin, että hyvin meni.

Kentuckyn syysmaisemia ja tietyömaata.

Tennessee. Melkein perillä.

Nashville Instagramin Nashville-filtterin läpi.

Tapasimme velipojan vähän Nashvillen eteläpuolella sijaitsevalla hotellilla, josta riensimme luonnollisesti suoraan syömään. Kansascityläisinä BBQ-snobeina kävimme tietenkin testaamassa paikallisen barbecuen. Satunnaisotannan (Martin's Bar-B-Que Joint) perusteella voisi sanoa, että tennesseeläinen grilliliha ei vedä vertoja KC:n herkuille. Saatan olla vähän puolueellinen. Wingsit olivat erittäin maukkaita, mutta muu liha ja makeahko BBQ-kastike taas ei meille etikkaisemman version ystäville oikein uponnut.

Loppuilta meni hotellilla happy hourin (jonka aikana lapsi rakastui kirsikoihin ja kävi pyytämässä poopieseja baarimikolta jatkuvalla syötöllä), uima-altaan ja saunan merkeissä, ennen kuin painuimme pehkuihin. Hyvin nukutun yön ja vielä paremmin syödyn aamupalan jälkeen oli aika lähteä tutkimaan Nashvilleä. Kyselin Facebookissa USA:n suomalaisilta vinkkejä coyntrymusiikin kehtoon, ja sainkin oikein mainioita ehdotuksia. Jenni vinkkasi, että Nashvillen ruokaerikoisuuksiin kuuluu hot chicken, ja sehän kuulosti meistä herkkup*rseistä oikein hyvältä. Jenni oli käynyt aidossa ja alkuperäisessä kanapaikassa, mutta piiiiitkä jonotus ei oikein houkutellut kaksivuotiaan tehotytön kanssa. Tulista kanaa oli siis etsittävä muualta, ja Midtownissa sijaitseva Hattie B's vaikutti hyvältä ehdokkaalta.

Autoa kaupungin kirjaston parkkiin laittaessa meillä ei ollut mitään muita suunnitelmia, kuin kävellä Centennial Parkiin, sieltä syömään, ja sieltä Downtowniin. Eipä siinä paljon muuta tarvittukaan. Meidän päivä näytti lopulta tältä:

GPS ohjasi meidät suljetulle rampille, joten jouduimme tekemään pienen kiertoajelun Nashvillen teollisuusalueella. Nähtiinpä näin kivannäköisiä mökkejä.

Saatiin auto kätevästi kirjaston parkkihalliin. Ulkopuolella oli tällainen taideteos ja koditon mies, jonka mielestä meidän lapsella oli ihan älyttömän hienot kengät.

Radan yli Midtownia kohti.

Ensimmäinen varikkopysähdys.

Vanderbiltin yliopiston vastapäätä oli hotelli, ja hotellin pihalla kitara.

Daddyn olkapäillä oli hyvä taivaltaa.

Centennial Park ja paatti.

Käppyrä.

Parthenonin kopio Centennial Parkissa.

Sama pytinki.

Ruokaa!

Ulkona jonossa. Jotkut meistä ottivat rennosti.

Kannatti odottaa tunti. Olisi myös kannattanut ottaa mausteisempi versio. Minun medium-tendereissä ei ollut tarpeeksi potkua, mutta Scottyn hot alkoi jo poltella pikkuisen.

Mahat täynnä, valmiina jatkamaan vaellusta.

Downtownia kohti.

Tidittii tidittii...

Visitor Center.

Pekka Rinteen kotihalli! Predators oli reissussa St. Louisissa lauantaina. Ei päästy siis katsomaan lätkää.

Jono Tootsie'siin. Iltapäivällä.

Jos meillä ei olisi ollut naperoa mukana, olisin ollut heti polkemassa tuollaista tavernaa.

Käytiin lahjakaupassa ostamassa Memphis-aiheinen juttu seinälle. Oli osuva, koska Scotty kertoi kaikille ennen reissua, että ollaan menossa Memphisiin. Vielä tien päälläkin innostui, kun näki Memphis-kylttejä. Onneksi GPS hoiti navigoinnin.

Kävelysilta joen yli. Pelotti.

Tennessee Titans -joukkueen (NFL) stadioni.

Hämärtyvä iltapäivä.

Jokohan nämä kuvat riittäisi? Tässäkin erittäin onnistunut otos...

Siinä meidän pakkomarssi. Scottyn veli valitti väsyneitä jalkoja jo 15 minuutin jälkeen.

Illalla piti käydä taas saunassa lepyttelemässä lihaksia ja järkyttämässä amerikkalaisia ovensuussa norkoilleita teinityttöjä kuumuudella (en ollut edes heittänyt vielä löylyä). Kotiin piti lähteä jo seuraavana aamuna, ja tällä kertaa ei päästy perille ihan yhden pysähdyksen taktiikalla. Pidettiin St. Louisissa vähän pidempi tauko, kun treffattiin Scottyn eno ja serkut puolisoineen. Kotona oltiin kuitenkin jo ennen iltayhdeksää.

Kaiken kaikkiaan reissu oli aivan mahtava. Scotty oli seitsemännessä oluttaivaassa, kun löysi kaipaamaansa Yuenglingiä. Minä olin aivan älyttömän ylpeä eräästä pienestä neidistä, joka jaksoi rehveltää meidän mukana ja matkustaa turvavöihin kahlittuna tuntitolkulla ja taas tuntitolkulla. Jotain on taidettu vahingossa tehdä oikeinkin.

Tällaisia pikaiskuja lähikaupunkeihin (10 tunnin säteellä) voisi todellakin tehdä useammin. Veli on menossa helmikuussa Dallasiin koulutukseen.

Are you thinking what I'm thinking?