Kuivilla

Löysähköstä pullataikinamahasta jo melkein vuosi sitten (oho!) liikkeelle lähtenyt terveellisempien elämäntapojen opettelu ja "Kolmekymppisenä kuntohuipulla" -projekti on tuottanut tulosta. Mutta vasta ihan viime aikoina. Minäpä kerron lisää.

Juoksuinnostus on ollut ailahtelevaa, kuten minulla kaikki liikuntaan liittyvä aina. Joskus ei malttaisi pitää lepopäiviä, joskus ei malttaisi nostaa persausta sohvalta. Olen kuitenkin pysynyt tavoitteessani, eli viiden kilometrin lenkki on oikeastaan minimi. Valitettavasti myös usein maksimi, sillä polveni eivät hyvistä kengistä huolimatta kestä paljoa yli puolta tuntia asfaltilla (tai betonilla, josta täkäläiset jalkakäytävät tehdään) tömähtelyä. Tai kestäväthän ne, mutta sitten ei kävellä eikä varsinkaan hölkkäillä seuraavaan viikkoon. Pururatoja on ikävä.

Viime elokuussa vääntelin asenneruuvia. Piti heittää vaaka nurkkaan, mutta senhän tietää, miten siinä kävi. Vaikka en ole itseäni orjamaisesti punninnutkaan, niin sen verran tiheästi kuitenkin, että tiedän, ettei paino ole kohonneesta kunnosta huolimatta liikahtanut mihinkään suuntaan. Ehkä jopa kohonnut, sekin.

Samoja terveellisempiä elämäntapoja harjoitellut kaksilahkeiseni sen sijaan tiputtelee kiloja kuin meikäläinen kirosanoja jääkiekko-ottelun aikaan. Eli helposti ja sarjatulella.

Tänä aamunapa peilissä kuitenkin näkyi litteä(hkö) vatsa, ja reisien välistä vilkkui mukavasti päivänvaloa. Uskaltauduin vaa'alle ja valmistauduin nielemään karvasta kalkkia, mutta sielläpä näkyi pienimmät lukemat pitkään aikaan.

Olo onkin ollut viime aikoina parempi. Päivisin ei tee mieli napostella koko ajan, iltaisin ei turvota. Mikä on muuttunut?

Lopetin (taas...) kalorittomien limppareiden juomisen. Tai limsojen ylipäätään. Cherry Coke Zero oli minulle aiemmin aamukahvi. Ja iltapäiväkahvi. Ja siinä välissä -kahvi. Tiesin kyllä, ettei se ole terveellistä missään muodossa, ei sitten ollenkaan, mutta ei siinä sentään ollut kaloreita! Ei lihota!

Pah, sanon minä. Maha vinkui ja vonkui ruoan perään jatkuvasti. Nyt, kun päivän kofeiinitarve tulee vihreästä teestä, pitää ihan muistuttaa itseään syömään. Hiilihapot eivät tee vatsasta iltaan mennessä löysää ilmapalloa, eikä toisen tölkillisen jälkeen ole ällöoloa, jota pitää tasata jollain suolaisella. Olin kai oikeasti koukussa. Nyt parin viikon kuivillaolon (haha!) jälkeen ajatus imelästä sokeri(korvike)litkusta ällöttää.

Niin simppeli juttu. Mitään muuta en ole muuttanut. Syön, kun on nälkä. Herkuttelen, kun siltä tuntuu. Liikun, kun sohvalla rötköttämisestä tulee tarpeeksi huono omatunto. Katsotaan, jatkuuko laskusuhdanne, vai hehkuttelinko liian aikaisin, mutta pääasia kuitenkin on, että nyt on parempi olo.

Pitää käydä lukemassa tämä, kun seuraavan kerran repsahdan.

Onniannista atikka

Nyt kun kisailuhommissa ei tarvitse enää olla vanhalla tylsällä tutulla nimellä, niin on hyvä aika pestä kasvot ja pistää uudet pakkelit pintaan.

Sisältö tuskin muuttuu mihinkään suuntaan; tässä on enemmän kyse kosmeettisesta kasvojenkohotuksesta ja ulkokuoren kiillottamisesta. Pahoittelut, jos sivustolla ajoittain esiintyvä remonttipöly hieman yskittää.

Pistinpä samalla Facebook-ryhmänkin pystyyn (oi aikoja, oi tapoja...), toivottavasti nähdään siellä.

Follow my blog with Bloglovin

Paula

Olipa meillä vallan mainio St. Louisin -reissu! Menomatkalla katsottiin mitä mahtavinta pronssipeliä, ja viestimet kävivät kuumina kotiin päin. Olen huono häviäjä, mutta vielä huonompi voittaja. Onneksi mies ei ollut vaihtanut lukkoja viikonlopun aikana, pääsin omaan sänkyyn nukkumaan.

Ensimmäisenä ohjelmassa oli Anheuser-Busch-panimo. Kierreltiin heppatallit ja tehdastilat, eikä edes viitsitty jonottaa toista ilmaista lasillista panimomaistiaisia. Tietääkseni kenelläkään ei ollut kuitenkaan kuumetta.

Yötä olimme tutussa Sheraton-hotellissa, Bluesin kotihallin Scottrade Centerin vastapäätä. Hiljaista oli niillä nurkilla olympiatauon ja kirvelevän Suomi-tappion vuoksi, joten pienen juusto- ja skumppabreikin jälkeen jatkoimme illastamaan yhteen St. Louisin parhaaksi rankattuun irkkupubiin, McGurk'siin. Ruoka oli hyvää, seura parempaa, ja koska oltiin vieraassa paikassa, tilasin tuttua olutta, Kansas Cityn omaa Boulevard Wheatia. Kanaria-tyyliin, tiedättehän. Ruisleivät ja kahvi mukaan.

Ostin meille ensimmäisellä varikkopysähdyksellä hetken mielijohteesta lisää matkaseuraa, Paulan. Paula jaksoi kulkea meidän mukana koko illan.

Treffattiin vielä cousin-in-law ja hänen uusi tyttöystävänsä, ennen kuin mentiin hotellille soittamaan kotijoukoille ja hieromaan lisäsuolaa haavoihin (kuten sanoin - huono voittaja). Aamulla kello yritti herättää kuudelta katsomaan lätkäfinaalia, mutta virtaa riitti katsomiseen vasta kolmannen erän alussa. Onneksi kanadalaiset osasivat pelata ilman dopingia verestävää tuijotustakin.

Ennen länteen lähtöä käytiin vielä jakautumassa kahteen joukkueeseen The Gateway Archilla. Korkeanpaikankammoiset jäivät suosiolla alakertaan ja vähemmän kammoiset kävivät ihastelemassa maisemia. Mitenkähän näistä estoisuuksista voisi päästä eroon?

Kotimatkakin meni leppoisissa tunnelmissa. Ei edes saatu aikaiseksi nyrkkitappelua mistään. Joidenkin kanssa on vain vaivatonta olla.

Seuraavaksi Chicago?

Nöyränä kumartaa hän

Myönnän, olin väärässä. Siihen on vissiin syynsä, että Erkka Westerlund on Leijonien päävalmentaja, enkä esim. minä. Meikämamma olisi nimittäin laittanut Lehtosen tolppien väliin Kanada-ottelusta eteenpäin ja Salmisen kolmoseen Aaltosen tilalle. Nöyränä kumartaa Erkalle hän. Ja Raskille. Varsinkin Raskille.

Se Suomi-USA-finaali alkaa näyttää pelottavan mahdolliselta. Kun Suomi rökittää Ruotsin, ja jos USA päihittää Kanadan, tavallaan harmittaa olla sunnuntaiaamuna 400 kilometrin päässä rakkaasta vihollisesta. Toiselta kantilta katsottuna se tosin saattaa olla avio-onnen kannalta paras ratkaisu.

Eniten harmittaa, etten ole kotona pukemassa meidän kaksoiskansalaista mahdollista sisällissotaa varten. Tein nimittäin jo ennen ensimmäistäkään peliä lapsukaiselle paidan:

Jesse Joensuuhan siinä juhlii USA:n Jimmy Howardin taakse livahtanutta kiekkoa.

Perheen täysamerikkalainen ei varsinaisesti arvostanut elettä, ja hautookin nyt kostoa...

Nyt minä rupean hautomaan ajatusta siivoamisesta ja pyykinpesusta, ja pidän peukkuja, että illalla on vielä katto paikoillaan. Ensimmäinen kevätmyrsky riepottelee parhaillaan pihakalusteita, mutta onneksi mitään sen tuhoisampaa ei ole luvassa. Pian alkaa taas se aika vuodesta, kun sääradiossa on hyvä olla piuha seinässä ja paristot paikoillaan, ja kellarissa ylimääräistä vettä ja ruokaa. Oi, Tornado Alley, kuinka sinusta pidänkään.

*****

Seuraa häikäilemätön äänienkalasteluyritys.

Äänestysaika Supersaverin Travel Blog Awardsiin päättyy tulevana sunnuntaina 23.2. Tämä blogi on ehdolla Paras USA-blogi -kategoriassa, jonka palkintona on mahdollisuus julkaista blogi kirjana (sama juttu muissa kategorioissa). Äänestämiseen tarvitaan toimiva sähköpostiosoite, sillä ääni tulee vahvistaa sähköpostilinkin kautta. Jos äänestit ensimmäisellä (nimeämis)kierroksella, voit äänestää uudestaan finaalissa, samalla sähköpostiosoitteella.

On ehkä vähän hupsua, mutta olen oikeasti saanut kamalasti lisäintoa tästä koko kilpailujutusta ja varsinkin finaaliin pääsemisestä. Ehkä se on täällä näkynytkin. Vaikka tätä tavallaan itselleen tekeekin, niin onhan se kiva saada positiivisia potkuja persuuksillekin. Tunnustusta. Hurjan iso kiitos siis kaikille täällä vierailleille, kommentoineille, kilpailussa äänestäneille! Nyt jaksaa taas.

Edulliset ja halvat hotellit oulu:sta saat varattua meiltä.

St. Louis

Lauantaiaamuna Kansas Citystä starttaa äänekäs autollinen naisia (tai autollinen äänekkäitä naisia...) kohti St. Louisia. Tämähän tarkoittaa sitä, että meidän täytyy katsoa Suomi-USA-finaali aikaisin sunnuntaiaamuna meidän sviitissä (ja Skype-yhteys kotiin, vihollisen leiriin, tietysti). Eiköhän siitä jotenkin selvitä.

400 kilometriä, nelisen tuntia. Isompi kartta.

Oma ensikosketus St. Louisiin tapahtui vuonna 2007, kun juututtiin Scottyn, Lumin ja Scottyn kaiken maallisen omaisuuden kanssa iltapäiväruuhkaan ohikulkumatkalla. Muutettiin mies ja tavarat Marylandista Kansasiin. 1720 kilometriä muutamalla pysähdyksellä yhden vuorokauden aikana. Ei jääty ihastelemaan nähtävyyksiä.

Seuraavan kerran St. Louis sattui matkan varrelle keväällä 2011, kun ajeltiin Chicagosta sitä kautta kotiin vanhempieni kanssa. Tällä kertaa pysähdyttiin kuitenkin ihan hotelliin, eikä I-70-tielle autojen sekaan. Vajaan vuorokauden aikana St. Louisia tuli tutkittua etana- ja lintuperspektiivistä.

Reilun 300 000 tuhannen asukkaan St. Louis (ja melkein 3 miljoonan asukkaan suurkaupunkialue) sijaitsee Missourin itäisellä rajalla, ihan Illinois'n kyljessä, Mississippi-joen varrella. Yksi kaupungin lempinimistä, Gateway to the West (Portti länteen), juontaakin juurensa St. Louisin historiaan tärkeänä Mississippin satamakaupunkina.

St. Louis on urheiluhullun unelmakaupunki. Löytyy NHL-jääkiekkoa (St. Louis Blues), NFL-jalkapalloa (St. Louis Rams) ja MLB-baseballia (St. Louis Cardinals). Meidän retkellä ei valitettavasti päästy nauttimaan näistä antimista, mutta myöhemmillä reissuilla Bluesin halli on käynyt tutuksi.

Ensimmäinen ja ainoa ilta vietettiin herkutellen meksikolaisella ruoalla ja sulatellen sitä kävelemällä ympäriinsä. St. Louis onkin kävelijäystävällinen kaupunki, ja downtownissa on kauniita puistoja käyskentelyä, istuskelua ja people watchingia varten. Kodittomia näkyi enemmän kuin Kansas Cityn downtownissa, mutta niinpä näkyi ihmisiä noin muutenkin.

Seuraavana aamuna löntysteltiin ihastelemaan St. Louisin kuuluisinta maamerkkiä.

The Gateway Arch.

Amerikansuomalaisen Eero Saarisen suunnitteleman ja 1960-luvulla rakennetun metallivenkulan yläosaan pääse "hissillä". Korkean- ja ahtaanpaikankammoisille siis oikein oiva kohde!

Tuonne piti ahtautua. Meikähobittikin joutui istumaan polvet suussa.

Onneksi meillä oli vielä vanha kamera käytössä. Muuten tässä olisi tarkka kuva allekirjoittaneen takamuksesta.

Ahdas kapseli nytkyttelee turistit junamuodostelmassa ratakiskoja pitkin neljässä tunnissa minuutissa kaaren huipulle. Matkan aikana voi ihastella rakennelman sisuksia, jos uskaltaa avata silmänsä.

Ylhäältä avautui muikeat maisemat St. Louisin ja Mississippi-joen ylle. Siinä vaiheessa, kun park ranger (puistonvartija?) kertoi, että kaaren yläosa voi huojua kovalla tuulella jopa lähes puolen metrin keikauksen, niin sehän rupesi heilumaan ihan urakalla. Ainakin minun mielestä.

Ehkä pelkästään minun mielestä, sillä normaaliolosuhteissa pytinki ei liiku mihinkään suuntaan. Neljän sentin heilahdukseen tarvitaan nimittäin 22 m/s:n tuuli.

Old Courthouse.

Busch Stadium, St. Louis Cardinalsin koti.

Hyi hyi hyi. Hyi.

Alas piti mennä samaisella kapselikyydillä kuin ylöskin. Kaaren alta paljastui museo ja kauppa, jossa kuultiin suomea. Kannattaa siis varoa, mitä siellä ensimmäisellä kotimaisella suustaan päästelee.

Arkkitehti ite.

Ennen kotimatkalle lähtöä pysähdyttiin paikassa, jossa olisi varmaan kannattanut käydä hakemassa rohkaisua ennen kaarelle kapuamista.

Anheuser-Busch-panimo.

Anheuser-Busch on Yhdysvaltojen suurin panimoyhtiö. Tuoteperheeseen kuuluu mm. Budweiser, Bud Light, Natural Light, Michelob, Busch ja Shock Top. Panimokierroksella pääsee tutustumaan itse panimoon ja sen toimintoihin, mutta myös hevostalliin, jossa osa maankuuluisista Budweiserin clydesdalenhevosista ja dalmatialaisista asustelevat.

Komia on aina komia.

Onko Olvilla tämännäköistä?

Siellä vilistää pari Bud Light -tölkkiä. Tällä linjastolla täyttyi 1950 kpl 12 nesteunssin (355 ml) ja 1650 kpl 16 unssin (473 ml) tölkkiä minuutissa. (Huhtikuu 2011)

Kierros on ilmainen ja avoin kaikenikäisille. Sen päätteeksi yli 21-vuotiailla on mahdollisuus maistella panimon tuotteita (tarjolla on myös alkoholittomia virvokkeita). Mielenkiintoinen kokemus, ja näyttäisipä siltä, että tulevana viikonloppuna kierrän tilukset ja ihastelen hevoset jo kolmannen kerran.

Huojuva torni saa jäädä väliin.

Miltäs nyt tuntuu? Entä nyt?

Urheilu on ihanaa. Penkkiurheilu on ihanaa. Media tekee kaikkensa tarjotakseen meille mahdollisimman kattavan kokemuksen tapahtumien tunnelmista, hajuista ja mauista, joskus siinä onnistuen. Joskus ei.

Olemme kaikki varmasti joskus pudistelleet huvittuneesti päätämme toimittajien "Miltäs nyt tuntuu?" -kysymyksille ja säälineet kaikkensa antaneita urheilijoita, jotka joutuvat vastaamaan samaan typerähköön kysymykseen uudelleen ja uudelleen.

Eilen ei enää huvittanut. Muuten vallan mainiota työtä olympialaisten kotisohvalle tuomisessa tehneeltä NBC:ltä unohtui eilen tyylitaju. Inhimillisyys. Etiikka. Kokonaan.

Illan primetime-jälkilähetyksessä jännitettiin, tulisiko USA:n omasta Bode Milleristä kautta aikojen vanhin alppihiihdossa mitaleille yltänyt urheilija. Ennen Boden laskua nähtiin rakkaustarinaa melko tuoreen vaimon kertomana, koskettava pätkä hiljattain menehtyneestä veljestä, kuvaus Bode Milleristä miehenä, isänä, urheilijana. Nyt kaikkien oli pakko olla Boden puolella, sellaisen kuvan maalasivat.

Bode Miller sai jaetun pronssin. NBC:n toimittaja, entinen alppihiihtäjä itsekin, Christin Cooper syöksylaski Millerin kimppuun haaskalinnun lailla. Kysyi ensin normikysymyksen, "Miltäs tämä mitali tuntuu?", ja kun Miller herkistyi hieman, niin sitten mentiin.

"Bode, mitä ajatuksia nämä nälkiintyvät koiranpennut saavat sinussa aikaan? Entäs nämä orvot kissanpennut? Pilkonpa sipulin tässä samalla, kun vastaat."

NBC:llä olisi ollut käytännössä koko päivä aikaa editoida mauton haastattelu vähemmän tyylittömäksi, mutta siellä se komeili, parhaaseen katseluaikaan, kaikessa korniudessaan. Tai ehkä se oli todellisuudessa vieläkin ahdistavampi. Ehkä tämä oli se siistitty versio. Vaikkakin haastattelun jälkeen näytettiin vielä pitkään maassa kyyhöttävää, kyynelehtivää Milleriä.

Toki katsojan on helpompi samaistua urheilijaan, jos päästään kurkistamaan trikoita syvemmälle. Tietysti haastattelut kuuluvat asiaan. Totta kai haluan kuulla, miltäs urheilijasta nyt tuntuu, koska en itse tule koskaan olemaan tuollaisessa tilanteessa - olympiavoittajana tai mitaleilta jääneenä 0,2 sekunnin erolla ruotsalaiseen.

Voisi silti miettiä, miten syvälle ne kyntensä on tarpeellista upottaa. Less is more.

Kansas House Bill 2453, eli kuinka ollaan historian väärällä puolella

Täällä verrattain liberaalissa (käytän termiä liberaali erittäin liberaalisti) Kansas Cityn kansasilaisessa lähiössä sitä joskus unohtaa, miten takapiruinen ja -pajuinen paikka rakas kotiosavaltio lopulta onkaan.

Kansasin edustajainhuone päätti eilen äänin 72-49, että uskonnollisten ryhmien, yritysten ja yksityishenkilöiden, jopa osavaltionviranomaisten, tulisi voida laillisesti kieltäytyä palvelemasta samaa sukupuolta olevia pariskuntia, varsinkin sellaisia, jotka aikovat virallistaa suhteensa tai ovat sen jo tehneet. Lakialoite etenee seuraavaksi osavaltion senaattiin. Republikaanivoittoiseen senaattiin, joten todennäköisyydet läpimenoon ovat aika "hyvät". Myös kuvernööri Sam Brownback on antanut julkisen tukensa aloitteelle.

Lakialoite 2453:ssa lukee näin:

No individual or religious entity shall be required by any government entity to do any of the following, if it would be contrary to the sincerely held religious beliefs of the individual or religious entity regarding sex or gender:

Provide any services, accommodations, advantages, facilities, goods, or privileges; provide counseling, adoption, foster care and other social services; or provide employment or employment benefits, related to, or related to the celebration of, any marriage, domestic partnership, civil union or similar arrangement.

Mikään hallintoyksikkö ei voi pakottaa yksilöä tai uskonnollista yksikköä tekemään mitään seuraavista asioista, jos ne ovat vastoin heidän vilpitöntä uskonnollista vakaumustaan, koskien seksuaalisuutta tai sukupuolta:

Tarjota mitään palveluja, majoitusta, hyötyjä, tiloja, tavaroita tai etuuksia; tarjota neuvontaa, adoptiota, sijaisvanhemmuutta tai muita sosiaalipalveluja; tai tarjota työpaikkaa tai työsuhde-etuja, liittyen avioliittoon, avoliittoon, rekisteröityyn parisuhteeseen tai samankaltaiseen järjestelyyn, tai niiden juhlistamiseen.

Tankerokielelle tankerokäännös. Sen verran homopareille kuitenkin ojennetaan kättä, että jos yksityisessä, ei-uskonnollisessa yrityksessä tai valtionvirastossa työskentelevä henkilö ei suostu palvelemaan samaa sukupuolta olevaa pariskuntaa uskonnollisiin syihin vedoten, esimies on velvoitettu kaivelemaan jostain esille työntekijän, joka ei elä kivikaudella.

Minun Kansasini ylle nousi juuri synkkiä pilviä.

Mutta siis, ei hyvää yötä. Mitä seuraavaksi? Erilliset sisäänkäynnit ja juomalähteet seksuaalivähemmistöille? Saavatko he jatkossakin istua bussin etuosassa? Kun otetaan huomioon, ettei Kansas ole lähelläkään tasa-arvoista avioliittolakia, niin lakialoite 2453 tuntuu hieman hätävarjelun liioittelulta ja isolta keskisormelta.

Tekisi mieli pistää kansalaisuushakemus vetämään, jotta voisin äänestää. Tekisi mieli muuttaa jonnekin, missä voisin sulkea silmäni USA:n tältä puolelta. Jonnekin, missä ei aina tasaisin väliajoin hävettäisi asua. Jonnekin, missä ruokakaupasta voisi ostaa yli 3,2-prosenttista olutta. Jonnekin, missä sillä annetulla äänellä olisi oikeasti jotain väliä.

Ah, kahden valtapuolueen demokratia.