Kolikon kääntöpuoli

En ajattele itseäni ulkosuomalaisena kovinkaan usein. Toki sitä olen, mutta olen omassa pienessä mielessä paljon muutakin. Viime viikolla ulkosuomalaisuus oli kuitenkin hetkittäin kaikki, mitä konkreettisessti olin ja edustin.

Mummoni nukkui pois viikko sitten. Ei se tullut kenellekään yllätyksenä, mutta taisi se silti yllättää meidät kaikki. Olen sen verran onnekas, että syntyessäni minulla oli kolme isovanhempaa, joista ensimmäisen menetin vasta nyt, melkein 28-vuotiaana, kun oma äiti taas menetti isänsä ollessaan minua paljon nuorempi. Nyt meni toinen.

Ihan pahinta tässä on se, että olen näin kaukana. Ulkosuomalainen. En ole voinut olla äidin tukena, vaikka se vahva nainen minua tuskin varsinaisesti tarvitsisikaan kainalosauvaksi. Aika itsekkäistä syistä haluaisin olla nyt Suomessa, oman perheen parissa, jakamassa tätä ikävää kokemusta. Koko tapahtuma on jäänyt jotenkin epätodelliseksi ja etäiseksi, koska olen näin etäällä. En osaa käsitellä tätä ollenkaan, joten en käsittele. Suomessa olisi pakko.

Hautajaiset ovat ensi viikolla. En pääse paikalle. En mene paikalle. En halua lähteä lentämään Atlantin yli tämän vatsan kanssa; varsinkin, kun jo pelkkä töissä oleminen on ollut välillä tuskallista ja pelottavaa. Viime viikolla kramppasi  sen verran pahasti, että kyyhötin valvontahuoneen lattialla, kun muussakaan asennossa en voinut olla. Tämän vuoksi viimeinen työpäiväni taisikin aikaistua kuukaudella.

Minulla on kuitenkin syyllinen olo siitä, etten mene hautajaisiin. Kukaan muu minua tuskin siitä syyllistää, mutta itsellä on vähän ikävä olo. Täällä minä vain elelen omaa ihanaa elämääni, kun muut joutuvat painiskelemaan todellisuuden kanssa. Tekisi mieli ostaa lentolippu, mutta ehkäpä odotan ensi jouluun. Tuskin silloinkaan on liian myöhäistä sisäistää, mitä viikko sitten tapahtui.

Hävettää

Olen huomannut itsestäni tänään hyvin epäilyttäviä ja mahdollisesti epämiellyttäviä piirteitä. Nämä huomiot eivät varsinaisesti ole harvinaisia, mutta tänään on melkein jo hävettänyt.

Yksi työkaveri tykkää vähän liioitella ja kerskua. Kaikkea ja kaikesta mahdollisesta. Kertoo tarinoita, jotka luulee meidän muiden nielevän ihan tuosta vain. Valehtelee päin naamaa, välillä toisten kustannuksella. On kaikessa parempi kuin kukaan muu. Normaalisti noille jutuille on tullut naureskeltua, mutta tänään minulla keitti yli, vaikka olisin voinut antaa vanhan miehen taas laskea luikuria.

Yksi niistä harvoista varsinaista tehtävistä, joita minulle on annettu, on sisäisten postituslistojen ylläpitäminen. Sain päivitettävän listan alunperin kerskujalta. Hyvin pian löysin virheitä virheiden perään ja olenkin työskennellyt verrattain paljon listan korjaamisen parissa. Kerskuja on kuitenkin kerskunut ylläpitäneensä omaa listaansa tämän koko ajan; tarjosipa päivitettyä listaansa viime viikolla minulle, jos vaikka tarvitsisin. Ei siinä muuten mitään, mutta herra itse ei siedä ollenkaan, jos joku yrittää puuttua hänen reviirilleen (portti) kuuluviin juttuihin.

Tänä aamuna sain puhelun kerskujalta. Hän pyysi minua lähettämään oman listani hänelle, jotta hän voisi alkaa päivittää sitä. Yritin kysyä kohteliaasti, miksi hän tuntee tarvetta päivittää listaa, vaikka se on minun vastuulla. "Koska pomo pyysi." Hmm, eipä kuulostanut pomon puheilta, sillä pomo on sanonut minulle kerta toisensa jälkeen, että hän ei halua liian montaa kokkia yhden sopan keittoon. Kysyin, milloin pomo oli tällaista sanonut. "Eilen." Sanoin, että juttelen pomon kanssa asiasta, sillä minä olin saanut erilaista tietoa.

Olisin toki voinut antaa koko tilanteen olla, mutta koska olen tämmöinen ikävä ihminen, niin soitin pomolle, joka ei yllättäen ollut kuullut koko asiasta mitään. Soitin takaisin kerskurille, joka väitti, että pomo on menettänyt järkensä. Pomon on myöskin kuulemma turha tulla itkemään minun lähdön jälkeen, sillä nyt hän ei aio päivittää koko listaa. Sanoin, että jos hänen tekee mieli päivittää listaa, sen kuin päivittää. Minun listani on kuitenkin se virallinen lista. Ja minun lähtöni jälkeen minun korvaajani ottaa vastuun postiasioista, eikä se korvaaja ole kerskuja.

Pomo laittoi asiasta kerskurille vielä sähköpostiakin. Muahahahaa.

Huomasin hykerteleväni koko aamupäivän, ja sitten alkoi nolottaa. Kunnes äsken kerskurilta tuli sähköpostia, jossa hän ilmoitti löytäneensä virheen minun listalta. Yhdeltä postiasemalta puuttui kuulemma kaikkien nimet. Pyysin kerskuria siirtämään Excel-taulukkoa pari pykälää vasemmalle, nimet olivat piilossa.

Eipä ole tullut vastausta. Nolottaakohan sitäkin?

Ehkäpä olen huomenna vähän kypsempi taas. Sitä odotellessa.

Loppusuora

Seitsemän viikkoa töitä. 34 päivää, mutta kuka näitä nyt laskee. Motivaatio alkaa olla aika nollassa, ellei miinuksen puolella, vaikkei tämä mikään vastenmielinen paikka olekaan. Olen vain vissiin niitä ihmisiä, jotka maratonin loppusuoran nähdessään menettävät viimeisetkin voimansa. Toiset ottavat loppukirin.

Palattiin töissä taas normaaliin ja samalla uuteen päiväjärjestykseen. Uusi tyyppi on tehnyt jo itsenäisiä työvuoroja, joten me muutkin päästiin eroon aikataulumuutoksista. Palasin vanhaan tuttuun 36 tuntiin viikossa ja sain samalla pidemmän viikonlopun, sillä maanantaisin istuskelen täällä portilla kahdesta iltakuuteen keskiviikkoisen nelituntisen sijaan.

Työkaveri suunnitteli viime viikolla, että voisin palata tänne takaisin töihin muutaman vuoden päästä. Yritin olla mahdollisimman kohtelias sanoessani "Hell no!". Täällä saa ihan hyvää palkkaa siihen nähden, mitä meiltä vaaditaan, mutta kun kiinnostaisi oikeasti tehdäkin jotain, eikä vain pönöttää typerässä uniformussa milloin milläkin tuolilla. Viiden päivän vuosiloma ei myöskään houkuttele. Ei ainakaan, jos muita vaihtoehtoja on tarjolla.

Olen kaikesta tästä märinästä huolimatta erittäin iloinen siitä, että olen saanut olla työelämässä mukana; varsinkin, kun olen nyt taas jäämässä määrittelemättömäksi ajaksi kotiin. Työpaikka ei ole mikään itsestäänselvyys varsinkaan maahanmuuttajalle, vaikka olenkin nähnyt tv-mainoksia, joissa toitotetaan laillisten maahanmuuttajien olevan uhka kunnon amerikkalaisille ja heidän työllistymiselleen. Huoh.

Pieniä vinkkejä

Miten saadaan normaalisti hyvin leppoisa (öhöm...) raskaana oleva naisihminen pahalle tuulelle heti maanantaiaamusta? Minäpä kerron.

Ensin päivitellään, miten kyseinen nainen voi olla taas kipeänä. Sitten kysytään viikonlopun kulusta, ja kun nainen vastaa innoissaan, että maalasi tulevan vauvanhuoneen, niin arvostellaan väriä, esimerkiksi tähän tyyliin: "Hmm, oranssi... Enpä kyllä olisi itse valinnut oranssia. Miksi juuri oranssi?"

Jos nainen ei vielä oirehdi liikaa ärtymyksestä, kannattaa kysellä huoneen teemasta, joka täällä on näköjään pitää olla ihan jokaisessa vauvanhuoneessa. Vaihtoehtoja on monia. Suosittuja teemoja ovat ainakin viidakko- ja meriaiheiset jutut. Kun nainen vastaa, että varsinaista teemaa ei ole, mutta oli ajatellut koristella huonetta kotoisin Muumi-esinein, pitää tietysti kysyä, mitä ne Muumit oikein ovat. Kun nainen näyttää kuvan, voi sanoa vaikkapa: "Ai virtahepoja? Okei..."

Ennakkovalmisteluina on hyvä muistaa kutsua puolituttu itsensä jo etukäteen sairaalaan vastasyntynyttä ihmettelemään; kaikkia ärsytyskortteja ei kannata läväyttää kerralla esille. Tasaisin väliajoin on suositeltavaa myös kummastella normaalisti hyvin leppoisan (öhöm...) raskaana olevan naisihmisen raskauden kulkua ja muita valintoja. Voi esimerkiksi kauhistella, jos nainen kertoo juoneensa lasillisen lähes alkoholitonta (alle 0,5-prosenttista) viiniä tai olutta.

Tapaus perustuu löyhästi tositapahtumiin.

Mielipuolihaluja

Nyt kun olen päässyt raskausjutuissa alkuun, niin loppua ei näköjään ole ihan heti näköpiirissä. Ihanaa, kun voi olla rehellisesti ja avoimesti taas oma itsensä. Yrittäkää kestää.

Yksi yleisimmistä minulle esitetyistä kysymyksistä on, onko minulla ollut outoja mielitekoja. Vastaus on ollut tasaisen varmasti ei. Olen syönyt ehkä entistä enemmän hedelmiä, ja jotkut ruoat eivät mene alas, siinäpä se. Vanha tuttu aamupala, kaurapuuro, on ollut minun ällötyslistalla jo jonkin aikaa. Ei vain uppoa. En myöskään voi olla samassa huoneessa Pizza Hutin (ja vain ja ainoastaan Pizza Hutin) breadsticksien kanssa. Yäk. Lyhyesti sanottuna en ole päässyt juoksuttamaan miestä kauppaan, koska vauva haluaa jäätelöä ja suolakurkkuja.

Ollaan vertailtu äidin kanssa raskauksiamme. Olen oppinut muun muassa, että äidin oli tehnyt mieli hiekkaa.

Tänään on tehnyt mieli Saarioisten jauhelihapizzaa ja mykykeittoa. En voi laskea noita raskaushormonien aiheuttamiksi mielihaluiksi, sillä roiskeläppä ja mykykeitto ovat melkoisia kestosuosikkeja. Tuore tai edes semituore ruisleipäkin maistuisi, kunnon juustolla höystettynä. Ruisleipää kai saisi leipomalla tai tilaamalla netistä, mutta se ei helpota juuri tämänhetkistä mielitekoa. Hrmh.

Tilasinpa kuitenkin äsken lohdutukseksi vähän Suomi-karkkia (shh, ei kerrota kenellekään, että aion syödä kilotolkulla salmiakkia) ja pientä koristetta Potun huoneeseen. Minkäs sille mahtaa, että vauva halusi juuri noita asioita.

Pottumaista

Huh, kiitos, kiitos, kiitos edelliseen merkintään tulleista kommenteista, vielä kerran. Kyllä kliseisesti jaettu ilo on näköjään ihan oikeasti paras ilo. Kiitos!

Saatiin verrattain varma arvaus Potun sukupuolesta viime viikolla. Kerrottiin asiasta luonnollisesti tuleville isovanhemmille rapakon molemmin puolin. Omat vanhemmat olivat ainakin viestien ja sunnuntaisen Skype-jutustelun perusteella aivan myytyjä. Siellä puhuttiin jo sängyn hommaamisesta sen varalle, kun Pottu tulee ensimmäistä kertaa kylään (toivottavasti ensi jouluna). Taisipa pari neuleohjettakin olla odottamassa tekijäänsä.

Appiukko halusi jutella henkivakuutuksista.

No, jos nyt ollaan vähän enemmän reiluja,  niin kyllähän S:nkin vanhemmat ovat luonnollisesti Potusta innoissaan. Heillä on vain, hmm, erilainen tapa osoittaa intoaan. Anoppi on tehnyt jo pidemmän listan omaan taloonsa hankittavista tavaroista kuin minä. Meillä ei ole oikeastaan mitään valmiina, kun taas anopin talo menisi nykytilassaan täydestä päiväkodista ja/tai leikkikentästä. Hän haluaa myös järjestää meille baby showerin, vauvakutsut ilman vauvaa, lahjankerjuupirskeet, mikä on ajatuksena kaunis, mutta jotenkin myös ahdistava tämmöiselle jurolle suomalaiselle.

Appivanhemmat haluavat valmistautua kaikkeen, kuten esimerkiksi meidän kuolemaan. Hyväähän he tarkoittavat, mutta nyt haluaisi liidellä vielä pilvilinnoissa eikä kyntää jossain inhorealismin raadollisessa suossa. S:lla kyllä on työpaikkansa kautta  henkivakuutus, mutta tässä tilanteessa kannattaisi kuulemma olla erilainen. Minulla semmoista ei ole ollenkaan. Tärkeitä asioitahan nämä ovat, ihan oikeasti, mutta että just nyt...

Toisaalta on hyvä, että meitä potkitaan persuuksille. Me ollaan vähän tämmöisiä tuurillaan haahuilijoita. Ei olla edes varsinaisesti puhuttu millekään valmennuskursseille osallistumisesta, vaikkei kummallakaan ole minkäänlaista vauvanhoitokokemusta. Olen melko varma, etten ole koskaan vaihtanut vaippaa, ainakaan itsenäisesti. Tuskin on mieskään. Voisi siis olla paikallaan valmentautua edes jollain tavalla, mutta jotenkin meillä molemmilla on semmoinen olo, että elämä opettaa. Ei kai se vaipanvaihto ole avaruustiedettä? Synnytysvalmennukseen en oikeastaan halua mennä sen takia, koska tieto lisää joissain tapauksissa tuskaa, ja sitä tuskaa varmaan riittää muutenkin. Voi olla, että ollaan vähän typeriä.

Nyt tämä typerys taitaa jatkaa Angry Birdsin hakkaamista. Sain eilen uuden puhelimen (Droid 4), joka jaksaa pyörittää pelejä, toisin kuin vanha luuri. Viskelin eilen siis ensimmäistä kertaa äkäisiä lintuja; miten huono suomalainen olenkaan! Ja miten huono kyseisessä pelissä olenkaan... Jatketaan harjoituksia.

Pottu

Muistatteko, kun joskus taannoin tein 100 faktan haastetta? Muistatteko, että pääsin 99 faktaan asti, mutta sadas jäi kertomatta? No tässä tulee, fakta #100:

Pottu/Spud rv 20+6.

Nyt kun ollaan päästy nippanappa puolenvälin yli, niin tuntuu tarpeeksi turvalliselta kertoa tästä koko maailmalle (koska koko maailmahan tätä blogia todellakin lukee...). Meille tulee siis kesällä perheenlisäystä, tällä kertaa vähempikarvaista lajia (toivottavasti!) kuin ennen. Käytiin eilen rakenneultrassa, ja päällisinpuolin kaikki oli kunnossa. Hermoheikko odottaja sai edes pikkuisen mielenrauhaa lääkäriltä mukaan. Niin, ja melkoisen liudan ultrakuvia!

Olen pitänyt tässä sivussa salablogia itselle ja läheisille. Salaisena taidan blogin pitää jatkossakin, mutta voi olla, että nostelen sieltä juttuja tällekin puolelle. Siellä on tähän asti jutusteltu mm. lääkärikäynneistä ja navan alati muuttuvasta muodosta. Hirmu jännää.

Pikakelauksena kuitenkin voisin kertoa nyt sen verran, että pissasin plussan tikulle juuri ennen Halloweenia, joten jo jonkin aikaa tässä on ehtinyt sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta. Kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin. Pahoinvointia ei ole pahemmin ollut, maha on alkanut kasvaa, ja onneksi vain maha (vanhat farkut menevät vielä helposti jalkaan kumilenkkiä nappiapuna käyttäen), mielialat ovat S:n helpotukseksi olleet yllättävän tasaiset, ja lamaannuttava väsymyskin on alkanut väistyä.

Kerroin tänään pomolle, että jatkan työntekoa korkeintaan huhtikuun loppuun asti. Piste. Työelämään tulee siis semmoisia muutoksia, että työelämä vaihtuu kotielämäksi, jälleen kerran, mutta tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Jään kotiin vielä määrittelemättömäksi ajaksi, hoitamaan uutta tulokasta, jolle jonkun pitää opettaa suomeakin. Toivottavasti saan jonkun ahaa-elämyksen kotiäitipestini aikana; olisi ihan kiva, jos tässä pikkuhiljaa keksisi, mitä tällä elämällään oikein tekisi. Ehkäpä palaan koulunpenkkin. Ehkäpä en.

Nyt voidaan kuitenkin keskittyä tähän uuteen elämänvaiheeseen, tulevasta ei tarvinne vielä huolehtia liikoja. Eiköhän tuo pieni ihminen pidä minut jonkin aikaa sen verran kiireisenä, että tulevia urakuvioita ei ehdi edes miettiä. Tässä ihan lähitulevaisuudessa pitäisi osata mm. päättää, minkälaiset rattaat ja turvaistuin ostetaan. Askel kerrallaan.

:)