Jouluinnostus

Nyt kyllä vähän hävettää. Meillä on joulukuusi töröttänyt takan vieressä jo viime sunnuntaista asti.

Kaikkihan lähti siitä, että käytiin lauantaina vähän jouluostoksilla. Aurinko paistoi täydeltä terältä, ja t-paidalla pärjäsi oikein mainiosti. Ajeltiin ympäri Kansas Cityä, ja minä ehdin jo valitella, että on hankala päästä joulufiilikseen, kun ulkona on lämmintä ja valoisaa.

Kansas Cityn skyline

National World War I Museum at Liberty Memorial

Sitten mentiin Walmartiin, ihan vain hakemaan pari juttua. Jotenkin kummasti kärry, jonka sijaan meinasin ovella ottaa korin, täyttyi täyttymistään lahjoilla ja koristeilla, ja joulufiilis oli valmis. Kun löysin sairaalassa olevalle mummolleni lahjan, meinasin pillahtaa itkuun joulukuusten ja -laulujen keskellä. Joulumieli valtasi jokaisen solun, kertaheitolla.

Sunnuntaina saatiin perintökuusi appivanhemmilta. Kyseessä on siis melkoisen iäkäs tekokuusi, jonka kunnon halusin nähdä hetimiten. No, eihän sitä raaskinut enää purkaakaan, joten kuusi on tosiaan pönöttänyt nurkassa jo muutaman päivän. Koristeita siihen ei vielä olla kuitenkaan lykitty; kuusi saa nauttia pelkistä valoista ja tähdestä jouluaattoon asti. Pidetään nyt joistakin perinteistä ja periaatteista sentään kiinni. Suomessa olisin tuonut kuusen sisälle vasta aatonaattona. Mutta hei, maassa maan tavalla, vai miten se meni...

Joulutunnelmaa on viritelty tällä viikolla muutenkin. Eilen tein glögiä ja isän perinteistä joulusinappia. Tänään oli vuorossa lanttu- ja porkkanalaatikko, jotta voin tyrkyttää niitä sukulaisille huomisella kiitospäiväillallisella. Kaikkia näitä tein kauhunsekaisin tuntein ensimmäistä kertaa ikinä, mutta hyvinhän nuo tuntui onnistuvan.

Ennen eilisiltaisia glögeilyjä päivä meni "mukavasti" ruokakaupassa. Minulla oli melkoisen pitkä ostoslista mukana, ja olin varautunut siihen, että iso osa raaka-aineista jää ostamatta. Joulupullaan ei kardemummaa tai tuorehiivaa meidän lähikaupasta löytynyt (jälkimmäistä oli kuulemma joskus ollut, mutta suosio oli ollut heikkoa), joten sovelletaan. Lanttuja piti etsiä melkein suurennuslasin kanssa, mutta lopulta löysin niitä kolme kappaletta, joista kotiutin yhden. Kaupan iso meksikolaisosasto pelasti paljon, sillä sieltä löysin sellaisia hienouksia kuten maissitärkkelystä (perunajauhojen korvikkeeksi) ja valkopippuria.

Nyt täytyy mennä jatkamaan jauhopeukalointia, sillä S on matkalla kotiin, ja lupasin sille kotitekoista pizzaa viikonlopun kunniaksi. Meidän viikonloppu tosiaan alkaa tänään, sillä S:lla on pari peräkkäistä vapaapäivää. Huomenna ahdetaan itsemme täyteen ruokaa ja sukulointia. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun pääsen kokemaan "aidon" kiitospäivän. Viimeksi täällä näihin aikoihin ollessani vietin kiitospäivän Coloradossa kavereiden kanssa syöden pikaruokaa. Aika amerikkalaista sekin, tosin.

Tähän loppuun pitää vielä lisätä kuva meidän sängystä aika ajoin löytyvästä möröstä:

Peiton alla möyhivä Chaos on hirvittävä näky.

*****

Fakta #78: Vuoden 1995 kohokohta oli se, kun mestari-Leijonat Juha Ylönen ja Antti Törmänen vierailivat kotipitäjässäni. Pääsin läpsäyttämään jälkimmäisen kättä ja kuljin loppupäivän muovipussi käden suojana. "En pese tätä kättä ikinä!"

Jouluahdistus

Kahden perheen jouluperinteiden yhteensulattaminen on monissa tapauksissa hankalaa. Me luultiin, että päästäisiin todella helpolla, sillä suomalaiseen tyyliin jouluaatto on minulle tärkeämpi kuin joulupäivä, kun taas S:n perhe juhlii joulua ja jakaa lahjat vasta jouluaamuna. Ajateltiin, että meidän oma pikkuperhe viettää oman joulunsa aattona suomalaisten perinteiden ja ruokien kera, ja appivanhempien luona juhlitaan sitten amerikkalaista perhejoulua seuraavana aamuna. Helppo nakki.

No joo, eihän se tietenkään noin helposti sujunut. Jouluun on vielä yli kuukausi aikaa, ja minä olen tirautellut jo yhdet kyyneleet koko sopan takia. Eräänä lauantaiaamuna S:n äiti soitti ja ilmoitti, että joulusuunnitelmat ovat viime vuosista poiketen seuraavanlaiset: Jouluaattona mennään kaikki appivanhempien luokse, ja joulupäivänä saa sitten jokainen tehdä ihan mitä itse haluaa. "Kun kaikki ovat tänä vuonna hankalia." Hermoromahduksen partaalle minut lopulta lykkäsi tieto siitä, että kiitospäivänä vedellään hatusta nimiä ja arvotaan, kuka ostaa kenellekin 50 dollarin arvoisen lahjan. Ettei kato tulis sanomista saatujen ja annettujen lahjojen arvosta...

Ei! Ei ei ei ei... EI!

Nyt me ollaan sitten niitä erityisen hankalia tapauksia, sillä me (minä) ei suostuta menemään jouluaattona yhtään mihinkään. Se on meidän joulu. Silloin jutellaan minun joulua Suomessa viettävälle perheelle ja rauhoitutaan illaksi takkatulen ääreen kuusen alle, eikä ajella pitkin poikin valtateitä. Mihinkään lahja-arpajaisiinkaan en halua osallistua, sillä täytyy muistaa, että nyt on kyse aikuisista ihmisistä, joiden pitäisi osata olla tyytyväisiä saamaansa lahjaan, olipa kyse sitten konvehtirasiasta tai digikamerasta. Ilo lahjan antamisesta häviää, kun on kyse pakosta, ei halusta. Tuoreen kälyn kanssa (S:n veli meni kuukausi sitten naimisiin!) tuumattiin, että olisi jo ihan sama vaihtaa 50 dollarin shekit (Amerikassa kun ollaan) päikseen; silloin ainakin voisi olla ihan varma, että on osannut antaa aikuiselle ihmiselle, jolla on jo kaikki, mieluisen ja varmasti juuri 50 dollarin arvoisen lahjan.

Merry Christmas, p*rkele!

*****

Fakta #77: Olen saunonut kahden namibialaisen pikajuoksijan kanssa. Vaatteet päällä.

Havaittavissa pientä ylpeyttä

Huh, niin se viikko taas hurahti ihan huomaamatta. On ollut aika rauhallista, kun tuo meidän perheenpää (HAHA!) on ollut vähän sään alla (under the weather), eli ihan rehellisesti kipeä. Meikämannekin on ollut vähän tukkoinen, mutta pahin tauti taisi jäädä saamatta. Kaikenlaisen riekkumisen sijaan ollaan nakutettu Rock Band kolmosta niin, että nivelet paukkuvat, ja katsottu eka tuotantokausi Tales from the Crypt -sarjasta. Ollaan oltu musikaalisia ja nostalgisia nörttejä.

Syy, miksi oikeastaan koneelle istahdin, on Usva. Piti tulla kehumaan, miten hieno pentu se on. Typy on oppinut sisäsiistiksi ihan uskomattoman nopeasti; vahinkovapaita viikkoja on takana jo vaikka kuinka monta. Temppurepeertuaari on nykyisellään melkoisen laaja, vaikkakin Usva on ehkä ottanut kissoista vähän liikaa mallia, ja kun temppuilu ei huvita, niin se ei huvita. Alla vähän mallia köhäisen kameran ja emännän tarjoamana.

Nätisti istuminen ei vielä ihan onnistu.

Täällä päin maailmaa tuntuu olevan melko yleisenä tapana kouluttaa koira häkkiä/koppaa apuna käyttäen (crate training). En ole kyseisen koulutustavan suurin fani. Kokolattiamattojen luvatussa maassa toki on ihan kätevää nakata koira vähän itseään suurempaan häkkiin ja pakottaa se sisäsiistiksi, sillä kuka sitä nyt sänkyynsä haluaisi kuseksia (Chaos sitten taas tykkää kuseksia meidän sänkyyn). Onneksi meidän ei ole tarvinnut kyseiseen tapaan turvautua, sillä olen ollut kotona vahtimassa Usvan rakon toimintaa aika haukkana. Suurin syy inhooni häkkikoulutusta kohtaan on se, että kopassa asuminen ei usein lopu koulutuksen loppuessa, vaan siitä tulee koiran päiväkoti, eli kun itse ollaan töissä, koira on pikkuruisessa kopassa. Meidän lähipiiristäkin löytyy näitä tapauksia.

Kännykuvan suttuisuudeta huolimatta tästä näkee, missä olosuhteissa Usva eläinkaupassa eleli. Ei haluttu jatkaa vankilaelämää.

Tästä kaikesta inhosta huolimatta Usva on kuitenkin nukkunut yönsä sille crate trainingin mukaan aivan liian isossa häkissä. Koulutukseen sitä ei ole käytetty, ollaan vain haluttu varmistaa, etteivät mahdolliset vahinkopissat ehdi imeytyä kokolattiamattoon yön aikana. Häkki on ollut Usvan luola, oma turvapaikka, ja sellaisena se on sitä pitänytkin. Tuo rääpäle, joka on muuten nyt viisikuukautisena jo täysikasvuisen sheltin kokoinen, pelkää ihan älyttömästi esim. käryävien ranskalaisten aiheuttamaa savunhajua, ja se juoksee häkkiin turvaan pahaa lemua. Yläkertaan pakeneminenhan olisi oikeassa tulipalotilanteessa hurjan järkevää...

Palatakseni itse asiaan: Meidän oli tarkoitus pitää Usva öisin häkissä siihen asti, kunnes se on toipunut steriloinnista, joka tapahtuu joskus joulukuussa. Halutaan pitää kissat erossa kipeästä sessusta, joten häkki on hyvä apuväline. No, viime viikolla jätettiin Usva kuitenkin laittamatta häkkiin, ja kaikki meni oikein loistavasti (tosin Usva nukkui ensimmäisen "vapaan" yönsä häkissä ihan oma-aloitteisesti). Siitä lähtien se on ollut vapaana vuorokauden ympäri, ja osaa kyllä pyytää yölläkin ulos, jos tarve tulee. Hieno koira, vaikka se nyt näköjään jyystääkin kengännauhoja.

Joko olen kehunut omaa hauvavauvaa tarpeeksi? Haluaisin nimittäin vielä lisätä, että se on hirvittävän fiksu ja ihmisrakas, enkä voi mitenkään ottaa noista kunniaa itselleni, sillä tuommoinen se on ollut alusta asti. Meillä kävi ihan älyttömän hyvä tuuri.

Tasapuolisuuden vuoksi pitää pikkuisen kehua kissojakin. Ne ovat oppineet sietämään Usvaa, vaikka se niitä ympäri asuntoa jahtaakin. Chaos antaa Usvan jopa purra sitä niskasta. Kissat ovat hyvästä käytöksestä, tai minun roskisdyykkauksesta, hyötyneetkin, sillä raahattiin roskalavan viereen hylätty hyväkuntoinen ja -laatuinen raapimispuu kotiin. On ollut vähintäänkin suosittu.

Jotta tämä merkintä menisi vielä enemmän sekavaksi, lisätään tähän nyt vielä kuva minun joulu... tunnelmavaloista. Kai minä saan jo vähän tunnelmoida, kun kerran kaupatkin pursuavat joulukamaa?

Jos katsoo oikein tarkasti, saattaa huomata, että pullon sisältö ei voi olla vodkaa, sillä siellä kasvaa kasvi.

*****

Fakta #76: Leivoin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni ruisleipää. Siitä tuli jopa ihan syötävää.

Viännä ja kiännä

Mikäköhän viehätys amerikkalaisilla on asioiden vaikeasti tekemiseen? Tästä erinomainen esimerkki on ovenkahva. Tai siis nuppi. Pyörylä. Mötikkä. Meidän asunnon ovet eivät ole kahvoja nähneetkään, uudemmista asunnoista saattaa sellaisia hienouksia löytyäkin.

Ulko-oven knob on sileä. Neulehanskat kädessä se on mielenkiintoinen väännettävä. Kuvassa näkyy myös "tiivisteet", eli niiden puute, eli järjetön rako oven ja karmin välissä.

Alakerran pikkuvessan nuppia on joku yrittänyt karheuttaa vissiin hampaillaan. Pinta ei ole enää sileä, vaan lähinnä epäilyttävän näköinen. Onkohan joku joskus jäänyt huussiin jumiin?

Toinen verenpainetta ja bakteerikantoja nostattava juttu on vesihanat ja niiden avaamis-/sulkemismekanismit. Hygieenisyydestä ei ole tietoakaan, kun huolellisen puhdistusoperaation (suihkun, käsienpesun) jälkeen hana on mahdotonta sulkea tarraamatta koko kouralla vääntimeen.

Suihkun jälkeen on toki kiva napata morkulasta kiinni ja pyöritellä sitä puoli tuntia, kunnes vesi suvaitsee lopettaa valumisen.

Tiskiallas. Tässä on sentään olevinaan tuollaiset upotukset, joista saa muka hyvän otteen.

Pelkällä kyynärpäällä ei vessan hanaakaan suljeta. Hanan toiselta puolelta löytyy luonnollisesti kylmän veden väännin, joten molemmat kädet saa kätevästi likaisiksi heti pesun jälkeen.

No entäs sitten valonkatkaisimet? Seinään kiinni lyödyt katkaisimet ovat yleensä melko järkevää tekoa. Ihan rehelliset pikkuvivut, kuten olla pitääkin. Mutta entäs tällainen melkein jokaisesta jalka- tai pöytälampusta löytyvä tappi?

Tuota pitäisi pyöritellä myötäpäivään. Halkaisijaa tikulla on noin 5 mm. On siis helpompaa vetäistä johto seinästä, kuin vääntää jähmeää katkaisijaa.

*****

Fakta #74: Jääkiekko on parasta. Joskus pikkunaperona keksin, että Jokerit on paras joukkue (ehkä sen takia, että kaikki luokan pojat tykkäsivät Tepsistä). Innostuksesta kehkeytyi pienoinen pakkomielle; keräsin esimerkiksi yhdellä kaudella kaikkien joukkuiden kaikki ottelutilastot Savon Sanomista talteen. Tallessa ovat vieläkin.

Fakta #75: Omistan kaksi Jokereiden pelipaitaa: Ari Sulanderin vihreä-violetti paita 90-luvun menestysvuosilta, sekä Eero Somervuoren sininen nuttu vuodelta 1997. Jälkimmäiseen metsästin Eeron nimmarin Niiralan montun harjoitusjään vieressä keväällä 1999. Jokerit päihitti KalPan 9-0. Jokaisen teinitytön unelmapäivä.

Marraskuulumisia

Ah, Halloween, tuo ihmisuhrien juhla (ok, tämä olkoon viimeinen Christine O'Donnell -linkki, jos naista ei valita Delawaren senaattoriksi tänään), on nyt ohi. Käteen jäi paljon mukavia muistoja, vähemmän mukavia mustelmia ja ällömakeita karkkeja.

Meidän Halloween-hulluttelu alkoi kunnolla torstaina, kun käytiin pelottelemassa itseämme haunted housessa Kansas Cityn aika autiolla keskusta-alueella. Pelottavinta pilkkopimeässä ja säikyttelyansoja täynnä olevassa talossa oli, jälleen kerran, liukumäki. Neljä kerrosta korkea liukkari ei sovi tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Hrr.

Perjantaina käytiin katsomassa Saw 3D, ja voi plääh, en tykännyt ollenkaan. Olisi kai pitänyt katsoa kaikki sata aiempaa jatko-osaa, jotta olisin saanut elokuvasta enemmän irti. Tai no, tuskinpa olisin leffasta silti nauttinut. Se oli huono. Piste.

Lauantaina oli sitten meidän Halloweenin kohokohta, kavereiden järjestämät bileet Emporiassa. Paikalla oli meidän lisäksi mm. Magnum P.I. -robotti, tirkistelijä, päivätyöläinen, ukki ja Dwight Schrute.

Mulla ei ollut peruukkia, valitettavasti.

Me pukeuduttiin S:n kanssa sisäpiirivitsiksi, joka taitaa olla vähän liian pitkä ja eräälle kaverille liian henkilökohtainen täällä selitettäväksi, mutta kerrotaan nyt sen verran kummiskin, että meillä ja muutamalla kaverilla on ollut jo pidemmän aikaa tapana sanoa sweetin sijasta sweat ja toisin päin. "Would you like some sweats?" "Ah, it's really hot, I'm getting all sweety!"

Hehee...

Moving on. Edellisessä kirjoituksessa avauduin meidän eroavaisuuksista sen verran, että varmaan kaikille kävi selväksi, että meillä konsolipelihommat hoitaa yleensä S. No, rouva sai sunnuntai-iltana päähänsä, että meidän on saatava Rock Band 3, nytheti, vaikka marraskuun kohdalla kalenterissa lukee isolla "SAVE $$$ €€€". Meillähän oli Suomessa pelin aiemmat versiot ja soittimet, mutta tänne niitä ei lähdetty raahaamaan. Onkin siis ollut vähän ikävä bändeilyä.

Tilanne on tällä hetkellä se, että meidän olohuone näyttää joltain leikkistudiolta minisoittimineen. Ostettiin Rock Band 3 ja sen mukana tullut pikkuinen kosketinsoitin (!!!), sekä ihan vahingossa myös The Beatles Rock Band -paketti, jossa tuli mukana Beatles-peli, kitara, rummut ja mikki. No kun halvalla saatiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Nämä säästäjät päättivät eilisellä ostosreissulla, että torstaina kotiutetaan Kinect. Eipä tarvitse poistua kotoa vähään aikaan yhtään mihinkään, paitsi puurohiutaleostoksille. S voisi myös käydä töissä.

*****

Fakta #73: Aloitin pianotunnit kuusivuotiaana ja jatkoin ohjattua harrastusta muistaakseni seitsemän vuotta. Sen jälkeen olen soitellut omaksi ilokseni, mutten ollenkaan tänne muuton jälkeen. Ehkä seuraavaksi voisin ostaa ihan oikean kosketinsoittimen/pianon.

Mistä tiesit?

Pohdiskeltiin vähän aikaa sitten yhden hyvän, valitettavasti tuhansien kilometrien päässä olevan, ystävän kanssa elämän suuria kysymyksiä. Mistä tietää, että rinnalle sattunut juuri itselle sopiva tyyppi? Milloin sen tietää?

Mitään universaaleja vastauksia näihin kysymyksiin tuskin on olemassa, mutta omien kokemusten perusteella osasin heittää pari nasevaa mielipidettä keskustelun tuoksinassa.

Otetaanpa nyt vaikka tuo minun aviomies esimerkiksi. Jos oltaisiin oltu toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, tuskin oltaisiin nyt tässä. Törmättiin toisiimme sopivassa elämäntilanteessa.

Ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni kesti melkein viisi ja puoli vuotta, ja uskallan väittää, että se muutti minua monessa mielessä. Vaikka lopulta tultiinkin siihen tulokseen, että nyt on hyvä nähdä maailmaa omilla tahoillamme, niin tuo puoli vuosikymmentä nuoren ihmisen elämästä ei mennyt missään nimessä hukkaan. Opin ehkä hitusen verran kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä kompromisseja. En ollut enää sama ärhäkkä teini. Olisin varmaan rauhoittunut ihan omillanikin, mutta luulenpa, että toisen ihmisen kanssa päiden yhteenhakkaaminen nopeutti prosessia. Jos olisin nyt yhtä jääräpäinen kuin esimerkiksi kahdeksan vuotta sitten, toisen perusitsepäisen ihmisen kanssa elosta ei tulisi yhtään mitään. Toisaalta alistuvan tyypin kanssa elämisestäkään ei tulisi mitään, kun olisin sitten koko ajan haastamassa riitaa, koska ne olisi helppo voittaa.

Kun alettiin "hengailemaan" S:n kanssa nelisen vuotta sitten, muistan ajatelleeni, että ollaan aika erilaisia ihmisiä. Se ei ihan täysin vastannut silloista käsitystäni minulle sopivasta kumppanista. S ei nauttinut joistakin minulle tärkeistä asioista, kuten esimerkiksi ruoanlaitosta, eikä se halunnut maistella minun tekeleitä, sillä se oli todella nirso. Minua taas ei kiinnostanut S:n nörttiharrastus, videopelit. Jotain yhteistä meillä kuitenkin oli, muun muassa samankaltaiset elämänarvot ja samanlainen, vähän turhankin sarkastinen huumorintaju. Viihdyttiinkin yhdessä ihan mielettömän hyvin.

Parin kuukauden paita-ja-peppuilun jälkeen yhdessäololle tuli tiukka stoppi. S muutti itärannikolle, eikä olisi saanut pitää minuun mitään yhteyttä, koska työpaikka ei oikein tykännyt ulkomaalaisista kontakteista. Skype kuitenkin lauloi ja haikailtiin toistemme perään. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen en voinut olla varma, olinko ihastunut siihen oikeaan S:yyn, vai itse päässä rakentamaani unelmamieheen.

Meidänvälinen tilanen ei ainakaan helpottanut ajan myötä, ainakaan välittömästi, joten päästiin näkemään toistemme p*skimmat puolet heti kättelyssä. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin monta kertaa, sillä toivottoman tilanteen lisäksi toinen osapuoli oli välillä ihan täysi idiootti (itsehän toki olin aina mukava ja miellyttävä...). Jotenkin ne hyvät puolet kuitenkin veivät ylivoimaisen voiton, ja päätettiin antaa meille oikea mahdollisuus. S vaihtoi työ- ja asuinpaikkaa, ja minä pääsin käymään kylässä.

Pitkän välimatkan vuoksi puhuttiin, paljon, kun muuhunkaan ei aikaa voinut tuhlata. Tutustuin ja ihastuin mieheen koko ajan enemmän. Pistettiin p*skimmat puolemme piiloon ja nautittiin uudesta mahdollisuudesta.

Milloin sitten tiesin, että tässä se nyt on, se tyyppi, jonka kanssa haluan loppuelämäni jakaa? En tiedä, edes näin jälkikäteen. Sen kuitenkin tiedän, että opin tuntemaan aidon S:n olosuhteiden pakosta paljon nopeammin kuin ns. normitilanteessa. Teeskentelystä ei olisi ollut kummallekaan mitään hyötyä. Kun saatiin taas olla vapaasti yhdessä, homma eteni aika nopeasti yhteisen tulevaisuuden suunnittelemiseen, ehkä jälleen kerran olosuhteiden pakosta. Pitkä välimatka ja pitkä kaukosuhde ei houkuttanut meitä kumpaakaan, joten epäonnistumisen uhallakin S tuli Suomeen opiskelemaan heti, kun siihen mahdollisuus tuli. Hyvin meni.

Sen sijaan kysymykseen "mistä sen tietää?" osaan omalta osaltani vastata. Minä tiesin siitä, kun toisen kanssa on oikeasti hyvä olla. Ei ole tarvinnut miettiä ja jossitella, notta olisikohan minulle olemassa parempi puolisko jossakin, sillä viihdytään tämän nykyisen kanssa toistemme seurassa mainiosti kaikista vioistamme huolimatta. Me ei riidellä jokaisesta typerästä pikkuasiasta, ja silloin kun riidellään, riidellään yleensä jostain typerästä pikkuasiasta. Nuorempana meidän luonteet olisivat törmänneet toisiinsa lujaa, mutta nyt osataan hengittää syvään ja antaa toiselle tilaa, kun tilantarve iskee. Luotto toiseen on myös kova; sekin on äärimmäisen tärkeää.

S on edelleen ruoan suhteen melko nirso, mutta on kyllä laajentanut ruokarepertuaariaan ihan hurjasti meidän yhdessäoloaikana. Nyt se  haluaa, että ruokaan laitetaan sipulia, kun ennen se oli ehdoton no-no. Se jopa kokkaa! Minä en edelleenkään ole mikään suurin videopelienystävä, vaikka S minut aikoinaan World of Warcraftia saikin pelaamaan (että se niistä nörttiharrastuksista). Ostin meille pari kuukautta sitten Wiin, jotta voidaan pelailla minun mielenlaadulle sopivia pelejä yhdessä (Wii Sports Resort, Super Mario Bros.). Räiskinnät ovat saaneet jäädä ihan suosiolla S:n omaksi iloitteluksi.

Vaikka ns. oma aika on tärkeää, mielestäni on vähintään yhtä tärkeää viettää aikaa yhdessä. Vessaan ei sentään tarvitse yhtä aikaa työntyä, mutta muuten touhutaan kyllä yhdessä paljon, ja mikä parasta, nautitaan yhdessä tehdyistä jutuista ja vietetystä ajasta. On kivaa olla kuin paita ja peppu.

Olen myös sisäistänyt, ettei ihannekumppanin pidä olla minun kanssa samanlainen. Omassa itsessä on jaksamista ihan tarpeeksi; ei tähän toista samanlaista tarvita. Jos tuo ukko kuitenkin ottaa joskus pattiin vähän enemmänkin, niin palautan mieleeni muutaman vuoden takaisen hampaidenkiristelyn ja sen, minkä työn takana tämä nykyhetki on ollut. Työtä täytyy toki tulevaisuutta varten tehdä vieläkin, mutta työ ei saisi maistua puulta. Kyllä meillekin varmasti tulee vielä kriisinpoikanen jos toinenkin, mutta ollaan selvitty sellaisista ennenkin.

Bring it on.

*****

Fakta #72: Toinen nimeni on Elina.

EXTREME Pumpkins

Viikonloppu oli taas vaihteeksi täynnä kaikenlaista vipinää, mutta en valita! Perjantaiaamuna käännettiin auton keula lounaaseen ja hurautettiin Emporiaan. S:lla oli homecomingin yhteydessä oman alansa Meet the Grads -tapahtuma, joten se pääsi kertomaan valmistumisen jälkeisistä kokemuksista nykyisille opiskelijoille. Minä sain viettää aikaa mukavassa seurassa, ja Usva pääsi temmeltämään uuden koirakaverin kanssa. Win-win.

Päivän virallisemman osuuden ollessa ohi käytiin syömässä vakkaripaikassa (jos ikinä eksytte Emporiaan ja meksikolainen ruoka maistuu, käväiskää La Haciendassa) ja juomassa yhdet isot tuopilliset olutta. Tarjoilija kysyi minulta, haluanko pillin. Oluen kanssa! Näytinköhän oikeasti niin heiveröiseltä, etten jaksaisi nostaa tuopposta?

Illan aikana nähtiin vielä monta vanhaa tuttua, joten meidän homecoming onnistui oikein hyvin. Sen verran hyvin tuli verestettyä opiskeluaikaisia muistoja, että baarista lähtiessä portsari halusi halata minua, sillä olin kuulemma ollut niin hauskaa katseltavaa.

Lauantai meni vähän rauhallisemmissa merkeissä, vaikka ohjelmassa olikin spektaakkeli nimeltä EXTREME Pumpkin Carving Contest. Mittelöt järjestettiin Kansas Cityn kupeessa kavereiden kotona, joten ajettiin heti aamusta takaisin kotiin. Oltiin kuunneltu koko viikon ajan hurjaa uhoamista muilta osallistujilta, jotka olivat suunnitelleet kisakurpitsansa viimeisen päälle. Me panostettiin sen verran, että mietittiin tekeleitämme kotimatkan ajan. Kategorioina oli ennen kisan alkua muistaakseni EXTREME!!!, Comedy, Gore ja Technical, kisan kuluessa ja sen jälkeen vielä muutama enemmän, joten jokainen taideteos taisi voittaa jossakin sarjassa.

Vähäisestä suunnittelusta huolimatta ensimmäinen kurpitsankaiverruskokemukseni oli oikein miellyttävä ja hauska! Meidän, eli siis S:n ja minun, luomukset löytyvät kolmesta alimmasta kuvasta.

Drunkenstein.

Tämä kurpitsa halkaistiin ensin kahtia ja parsittiin sitten kasaan.

Syntymä. Huomatkaa hienot kyyneleet.

T2.

Tulta ja vettä sylkevä kaksoiskurpitsa.

The Pumpkin Centipede.

Christine O'Donnell.

*****

Fakta #71: Minulla on ihan olemattomat pikkuvarpaat ja vielä olemattomammat pikkuvarpaankynnet.