Ihan oikeasti

Olen nähnyt unia siitä, että S on täällä vain kylässä. Tai minä siellä. Unissani olen taas kokenut sen lähtöahdistuksen ja lamauttaman ikävän. Ja sitten olen herännyt. S:n vierestä. Helpotuksentunne on ollut huomattava.

Näinpä sellaistakin unta, että luin jotain kaukosuhdeblogia, ja siellä arvosteltiin tätä nimenomaista nettipäiväkirjaa. Blogistani oli kirjoittajan mukaan tullut liian varovainen ja teeskenteleväinen, sillä eihän kukaan voi oikeasti olla näin onnellinen. Sanottiin, että teeskentelen, koska en kestä kertoa totuutta.

Ihan näin todellisuudessa blogiani tarkastellessa voi kyllä todeta, että minusta on tullut ehkä hituisen varovaisempi verrattuna aiempaan. Tai ei ehkä varovaisempi, mutta valikoivampi sanomisieni suhteen. En halua paljastaa suhteemme ja elämämme tarkimpia yksityiskohtia, koska eiväthän ne kenellekään muulle kuulu kuin meille. Mutta silti en valehtele. Onnesta enkä mistään muustakaan. En oikein ymmärrä, mikä blogiomatunto yöllä oikein kolkuttelee. Ja vielä ihan syyttä.

Ja jos jatkettaisiin todellisuudentiellä, niin kerrotaanpa hieman taannoisesta maakuntamatkailusta. Käväistiin perjantaina S:n syysloman kunniaksi Savonlinnassa moikkaamassa Olavinlinnaa. Vaikka sää oli harmaa ja muutenkin vähän syksyisen ankea, S innostui ihastelemaan savolaisia järviä ja sitten tietysti sitä jykevää ja vanhaa kivirakennelmaa. Olipa se linnakierros itsellekin aika mahtava kokemus, edellisestä vierailukerrasta kun on melkein 20 vuotta. Otettiin sitten joku 150 kuvaa. Tässä pari.

My chauffeur.

Where's Waldo?

Linna ite.

Turistit.

Linnanneitonen. Kipeä sellainen.

Joku on saattanut huomata, että tykkään huomioida erilaisia vuosipäiviä. Esimerkiksi tänään sattuu olemaan tasan vuosi siitä, kun läksin käymään S:n luona Marylandissa. Sitä ennenhän oltiin viimeksi nähty puoli vuotta sitten hyvin haikeissa merkeissä. Ja jos pakitetaan pari päivää taaksepäin, niin päästään meidän tapaamisen vuosipäivään. Siitä on vasta kaksi vuotta. Klisee mikä klisee, mutta tuntuu, että oltaisiin tunnettu toisemme paljon pidempään. Kaipa vaikeudet hitsaavat aika tiiviisti yhteen.

Nyt menen parantelemaan itseäni tuonne S:n viereen. Syysflunssa on sitkeähkö, to say the least.

Ja täällä täpötäysi Hakametsä

Tai siis Niiralan monttu. Vein eilen S:n seuraamaan yhtä kansallislajiamme, jääkiekkoa. Suomen paras joukkue, Jokerit, saapui Kuopioon KalPan vieraaksi, ja kun kerran asutaan melkein jäähallin naapurissa, niin käveltiinpä ihan paikan päälle katsomaan tätä spektaakkelia.

Jos jollekin nyt jäi vielä epäselväksi, kumpaa allekirjoittanut kannustaa, niin voi lukea tuon ensimmäisen kappaleen uudestaan. Ajattelin ennen ottelun alkua, että ei sitä näin "vanhana" enää jaksa riehaantua kuten silloin kymmenisen vuotta sitten, kun jääkiekko oli henki ja elämä ja kuljin koulussakin Somervuoren pelipaita päällä. Vaan vanhapa oli väärässä. S sai nyt sitten todistaa taantumiseni hermoheikoksi teinifaniksi. Kädet täristen hoin joko "I hate this stupid sport!" tai "Haha, I freaking love hockey!", tilanteesta riippuen tietysti.

S päätti Suomeen tullessaan, että hänenkin pitää valita suosikkijoukkue, kun kerran täällä lätkää niin tiiviisti seurataan. S valitsi kotikaupungin keltamustat rivit, joten eilen oltiin vastakkaisilla puolilla, vaikkakin S leikkimielellä. Omasta käyttäytymisestä tiedän sen verran, että kun on jääkiekosta kyse, niin leikki on kaukana. Ja kun S sitten taputti varovasti KalPan 1-0 -maalille, taisin luoda siihen sen verran murhaavan katseen, että taputtelu loppui vähäksi aikaa. Mutta hyvässä hengessä me ottelua oikeasti seurattiin. Ihan oikeasti.

Hurjan kolmannen erän jälkeen tämän muka rauhoittuneen penkkiurheilijan kädet olivat hellänä taputtamisesta. Jokereiden 3-2 -voitto veti täpötäyden Niiralan montun hiljaiseksi. Olen nähnyt ihan tarpeeksi monta tappiota vieraissa paikan päällä tietääkseni, ettei se ole mitään herkkua. Mutta voitto vieraissa on. Aijaijai. En kuitenkaan onnistunut tuhoamaan S:n innostusta lajia kohtaan, koska se lupautui otteluseuraksi jatkossakin.

Nyt on siis sellainen suomalainen kulttuurikokemus S:llä takana. Se ihmetteli sitä, että oluet juotiin anniskelualueella eikä katsomossa. Välillä se innostui valotaululla näytettävien taputusten enlanninkielisistä teksteistä ja mainoksista tunnistamistaan suomenkielisistä sanoista. Muuten se seurasi silmä kovana tapahtumia jäällä ja kyseli hyviä kysymyksiä säännöistä ja taktiikasta. Laji kun on tuolla Kansasissa vähän vähemmän arvostettu ja tunnettu kuin esimerkiksi amerikkalainen jalkapallo ja baseball.

Tällä hetkellä pelimies pelaa olohuoneessa Halo 3:a. Kova pälpätys sieltä kuuluu, kun linjojen toisessa päässä on pitkäaikainen kaveri, eivätkä pojat ole jutelleet saatika sitten pelanneet yhdessä pitkään aikaan. Tässä siis avautui minulle sopivasti tällainen pieni blogituokio. Tämä on sinänsä harvinaista, että yleensä kyhjötetään yhdessä katsomassa Prison Breakia tai pelaamassa Rock Bandia. On jotenkin outoa olla eri huoneissa. Eikä olla edes riidelty, ei sinne päinkään.

Pitäisi varmaan yrittää pikkuhiljaa katkaista napanuora ja tajuta, ettei jokaista sekuntia tarvitse viettää metrin etäisyydellä toisesta, koska ei se S ole mihinkään lähdössä. Ja jos lähtee, minä lähden mukana.

The Past Is Gone But Not Forgotten

Hey There Delilah. Töissä sen kuulin muutama päivä sitten. Kyseessähän on kappale, jonka S kuuntelututti minulla silloin, kun ei oltaisi edes saatu olla missään yhteydessä. Se kertoi varovasti tunteistaan jonkun toisen sanoilla. Ja ai että tätä kyseistä kappaletta tulikin kuunneltua silloin!

Mutta sitten, kun ei edes enää viitsitty yrittää teeskennellä, en kappaletta enää kuunnellut. Se loppui kuin seinään. Se oli aikaisemminkin toiminut vain eräänlaisena itsekidutuskeinona. Muistutuksena siitä, mitä en voinut saada. Kuultiin kipale S:n kanssa sitten viime maaliskuussa sen siskon autossa. Siellä pimeällä takapenkillä istuessamme S puristi kättäni kovasti ja yritti olla vahva. Muistot tekivät kipeää.

Ja yllättäen niin ne tekivät kipeää vielä muutama päivä sittenkin. Ei enää läheskään samassa mittakaavassa kuin joskus aiemmin, mutta silti meluisessa hallissa kaikuneet sävelet saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Syvässä on.

Vaan nyt asiat ovat niin hyvin, niin hyvin. En varmaan pysty tarpeeksi korostamaan sitä, miten mahtavaa on elää yhteistä arkea. Varmasti jokainen, joka on koskaan ollut tai on tällä hetkellä kaukosuhteessa ymmärtää täysin, mitä tarkoitan. Vaikka eipä se kaukosuhde mikään edellytys yhteisen arjen arvostamiselle ole, se vain auttaa siinä hurjasti.

*****

Lyhyestä virsi kaunis. Tähän loppuun pitää kuitenkin vielä lisätä onnittelut tätäkin kautta ystäväpariskunnalle, joka kihlautui torstaina. Tyttö sattui olemaan kanssani vaihdossa yhtä aikaa ja tapasi miehensä samassa paikassa kuin minäkin, kaksi vuotta sitten. Sen voin sanoa, että paljon olen hymyillyt uutisen kuultuani. On näitä muitakin onnellisia onnistujia. :)

What's Up?

Niin se päivitystahti on vain pysynyt entisellään, vaikka miten uhkailin kirjoittelevani useammin. Viikot tuntuvat livahtavan ohi ihan huomaamatta. Onneksi ei tarvitse pelätä sitä, että aika loppuisi kesken. Pahoittelut taas merkinnän monimuotoisuudesta.

*****

Viime maanantainahan muuten kävi sellainen hauska juttu, että Lumi-kissa kippasi oikein reippaasti vettä kannettavani päälle. No, kuten ääkkösistä voi päätellä, kone sen kuin pelittää, vaikka on käynyt läpi jo kaksi vedenpaisumusta. Kolmatta kertaa en halua vesitiiviyttä kokeilla. Makuuhuoneessa on nyt siis voimassa vesilasikielto. Ainakin tietokoneiden välittömässä läheisyydessä.

Viikko on muuten ollut melko tasaista tallaamista. Olin alkuviikon pipinä ja S:n hoivattavana. Se teki minulle ruokaa (kanapastaa ja itse tehtyjä hampurilaisia) ja piti muutenkin huolta hyvinvoinnista. Keskiviikkona saatiin vieraaksi yksi näistä Kuopion amerikkalaisista, ja tyyppi teki meille meksikolaista ruokaa. Mmmmm, oli varsin herkullista.

*****

Olen tässä pikkuhiljaa sisäistänyt, etten varmaan pääse tietynlaisesta kaukosuhdeajattelumallista koskaan yli. Leima on ja pysyy, omassa mielessä. Vaikka ei enää kaukosuhteessa onneksi ollakaan, sen taustan omaaminen on meille suuri rikkaus, enkä halua unohtaa sitä koskaan. Siinä mielessä tulen aina olemaan kaukosuhteilija, että osaan arvostaa nykyhetkeä, lähes jokaista yhteistä sekuntia ihan eri tavalla kuin muuten osaisin. Kun yhdessäolon eteen on tehty näinkin paljon töitä ja matkustettu tuhansia kilometrejä, sitä olisi aika kiittämätön ihminen, jos ei yrittäisi ottaa iloa irti jokaisesta päivästä. Yrittää pitää, vaikka se ei aina onnistuisikaan.

Tänä viikonloppuna ollaan ainakin nautiskeltu. Perjantaina pelattiin Rock Bandia pikkuveljen kanssa ja lauantaina, pikkuveikan jo lähdettyä, tehtiin lasagnea ja katsottiin Prison Breakia. Tänään ollaan sitten edelleen syöty sitä lasagnea. Ja katsottu Prison Breakia. Tää on sitte elämätä.

*****

Meiltä kysyttiin eilen taas kerran, milloin ollaan menossa kihloihin. Oma käsitys kihloista on muuttunut koko ajan amerikkalaisempaan suuntaan. Suomessahan on melko yleistä, että mennään kihloihin, ja mietitään vasta sitten, mennäänkö oikeasti naimisiin. USA:ssa, ainakin tuolla Keskilännessä, kihloihinmeno tarkoittaa sitä, että sitä ollaan sitten kanssa menossa naimisiin, melko pian. Sitä se tarkoittaisi minullekin. Meille. Joten odotellaanhan nyt vielä ihan rauhassa, kaikki yhdes koos.

*****

P.S. En ole tainnutkaan mainita vielä sellaista seikkaa, että ollaan menossa ensi kuun alussa Helsinkiin katsomaan Disturbedia. Lämmittelijänä sattuu olemaan pumppu nimeltä Shinedown. Ei paskempi keikka tiedossa siis. Vaan näinpä tuossa sellaista unta, että lämmittelijänä olikin Shinedownin sijasta PMMP. Melkoinen painajainen siis.

Sillisalaattia

S kuuntelee parhaillaan makuuhuoneessa amerikkalaista jalkapalloa. Ajattelin, että nyt on hyvä hetki napata kannettava kainaloon ja kirjoitella vähän tännekin jotain. Edellisestä kerrasta on jo melkein luvattoman pitkään.

Syy tämänhetkiseen blogimaailmaan uppoutumiseen ei siis ole tuolla edellisen merkinnän kommenttiboksissa huumorimielessä mainittu riidansiemen. Edelleen on mennyt ihan mielettömän hyvin. Toki niitä pieniä kärhämiä tulee joskus, mutta lyhkäisinä konflikteina ne aina pysyvät. Jos etenevät edes konfliktiasteelle.

*****

S on löytänyt täältä Savon sydämestä itselleen englanninkielistä juttuseuraa muistakin kuin minusta, amerikkalaisiakin oikein kaksin kappalein. Viime viikon lauantaina toinen kävi meillä kylässä, ja toista treffattiin sitten eilen. Tyypit ovat vielä jotenkin todella samanhenkisiä S:n kanssa, joten jutustelu käy helposti eikä mitenkään pakotetusti.

S uskaltaa puhua meidän menneisyydestäkin (lähinnä omasta työhistoriastaan) paljon avoimemmin kanssa-amerikkalaisten kanssa. Viikko sitten se sai minut melkein herkistymään, kun se kertoi menneistä tapahtumista ja niiden rankkuudesta uudelle Kalifornian kaverille. Ollaanhan me puhuttu asiasta monta, monta kertaa, mutta oli todella outoa ja hienoa kuulla S:n avautuvan asiasta jollekin muulle. "I had to leave her but I could not forget about her. And here I am."

*****

Oman yhteiskuntansa ja kulttuurinsa näkee uudella tavalla, kun seuraa vierestä toisen tutustumista uusiin asioihin. Joskus olen ylpeä omasta maasta, joskus hävettää olla suomalainen. Tiistaina hävetti syystä, jonka jokainen varmaan osaa arvata. Kun S kävi Suomessa ensimmäistä kertaa, Jokelassa paukkui. Ja nyt tämä. Suomi ei ole mikään lintukoto, joksi tätä maata olen tuolla rapakon tapana vähän mainostanutkin. En mainosta enää. Enää mahdollisten lasten mahdollinen USA:ssa kasvattaminen ei hirvitä niin paljon kuin ennen. Ei sitä ole turvassa valitettavasti missään.

*****

Vaan elämä se vain jatkuu. Käytiin Puijolla ihastelemassa syksyisiä maisemia torstaina. Tässä vähän kuvamateriaalia omalta parvekkeelta ja Puijon tornin huipulta.

Kuvassa saattaa näkyä meidän koti.

S ja tyttönsä.

Huipulla tuulee.

*****

Kuultiin eilen ilouutisia tuolta kaukaa. Ystäväpariskunta oli mennyt muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen kihloihin. Ollaan S:n kanssa oltu heidän puolestaan todella innoissamme ja onnellisia. Tällainen "vahvempi" sitoutuminen on ollut puheenaiheena tällä viikolla muutenkin. Meiltä on kysytty monta kertaa, joko ollaan menty naimisiin tai milloin ollaan menossa naimisiin. Ollaan vain naureskeltu ja kohauteltu olkapäitä, mutta kun asiaa oikein miettii, niin jos meinataan asua kahden vuoden päästä samassa maassa, naimisiin pitäisi mennä. Alle kahden vuoden päästä. Hui. Ja kun juuri nyt ei olisi kiire yhtään mihinkään. Ei mihinkään.

Paitsi illallisen laittoon. Tämä päivä on mennyt ihan laiskotellessa ja sohvalla maatessa. Sen vuoksipa ei ole ollut nälkäkään ennen kuin nyt. Makuuhuoneesta kuuluu älytön elämöinti. Ei taida tuo penkkiurheilija tällä kertaa joutaa kaveriksi keittiöön.

Pitäisi muuten varmaan päivitellä vähän useammin, ettei tekstistä tulisi tällaista sillisalaattia. Over and out.

Arkea

Elämästä on tullut sellaista tasaisen mukavaa. Arkea. On ihan parasta vain köllötellä sohvalla ja katsella elokuvia, poltella kynttilöitä, tehdä yhdessä ruokaa, syödä omassa keittiössä, mennä yhdessä nukkumaan (aikaisin, koska herätyskin on jo reippaasti ennen kuutta...). Ei valittamista.

Meillä (onpa aika kivaa pystyä sanomaan meillä) kävi viikonloppuna mieluisia vieraita. S:nkään ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi, sillä yleinen keskustelukieli oli melkein koko ajan englanti. Jos se jostain täällä Pohjolassa kärsii, niin se on juuri tuo meidän "salakieli". Väkisinkinhän sitä tuntee itsensä ulkopuoliseksi, jos ei ymmärrä kuin sanan sieltä, toisen täältä.

Viikonloppuna tuosta ei onneksi todellakaan tarvinnut huolehtia. Syötiin hyvin, pelattiin beer pongia ja käytiin ulkona sen verran, että törmättiin sattumalta jo aikaisemmin tapaamaamme amerikkalaiseen opiskelijaan. Herra jätti suomalaiset seuralaisensa puhumaan keskenään suomea ja liittyi seurueeseemme.

Tietysti tällainen joukko vieraan kielen puhujia herätti huomiota eräässä jo vähän enemmän nauttineessa asiakkaassa, kun oltiin pelaamassa biljardia. "Duu juu spiik finis?" Tämän viehkeän aloituksen jälkeen alkoi sadella neuvoja vähän jokaiselle pelaajalle. S ja toinen suomea taitamaton katselivat vähän ihmeissään sitä touhua; olihan sentään sunnuntai. Vähän jo meinasi hävettää tämä oma kansalaisuus. Tosin, osataan sitä tuo rappioitumisen jalo taito muuallakin, että eipä sillä.

Ennen viikonloppua meidän pikkukoululainen ehti aloittaa opintiensä täällä Suomessa. Alku on ollut vähän kankeaa informaationpuutteen vuoksi, mutta kyllä tämä tästä. S on myös jo sen verran suomalainen, että nyt löytyy suomalainen henkilötunnus ja pankkitilikin. Aika hienoa.

Kotona se ei ole minulle amerikkalainen eikä suomalainen. Se on S. Se on se, joka tarjoaa käsivarsia ympärille, jos on huonompi mieli. Se on se, joka pystyy minua eniten satuttamaan ja minut myös parhaiten korjaamaan. Sen kanssa minä suunnittelen tulevaisuutta ja nautin nykyhetkestä. Ja minä todella, todella nautin.

Kuten jo aikaisemmin sanoin, elämästä on tullut jo arkea. Tätä on odotettu. Kuherruskuukausi ei tosin onneksi ole ohi, vaikka S täällä jo neljä viikkoa onkin ollut. Tuntuu jotenkin ihan naurettavalta, miten ihan niistä pienimmistäkin asioista voi tulla niin älyttömän onnelliseksi. Ihan se riittää, että S istuu sohvalla vieressä.

Tai no, eipä se ihan mikään pikkujuttu taida ollakaan, S:n täällä olo nimittäin. Ei ainakaan, jos miettii, mistä tähän on tultu.

Laatuaikaa

En meinaa nykyisin löytää aikaa tälle harrastukselle. Kirjoitettavaa kyllä riittää, mutta tuota aikaa ei niinkään. Päivät menevät töissä ja illat S:n seurassa. Nyt se laittaa ruokaa, ja minä päätin istahtaa koneen ääreen.

Pahimmilta kulttuurishokeilta ja koti-ikävältä on vältytty edelleen. Suurinta ihmetystä on tainnut herättää suomalaisten laitapuolenkulkijoiden määrä ja jatkuva, vähintäänkin tukeva humalatila. Ei kai tuolla rapakon takana, ainakaan Keskilännessä, tuollaista julkista rappiota välttämättä tässä muodossa näekään.

Viimeisen viikon aikana ollaan siis tutkiskeltu uutta asuinympäristöä kävellen ja autolla. Tietysti ollaan totuteltu siihenkin ajatukseen, että nyt me oikeasti asutaan yhdessä. Ollaan laitettu asuntoa omannäköiseksi, syöty hyvää ruokaa ja istuttu sohvalla lähekkäin. Ollaan ihan oikeasti vain nautittu toistemme seurasta.

Perjantaina vietettiin ensimmäistä "virallista vuosipäivää". Siitähän on nyt reilu vuosi, kun S täytti lomakkeita ja kertoi työpaikallaan, etten minä ollut kadonnut kuvioista mihinkään, vaikka viralliselta taholta kielto yhteydenpitoon aikoinaan tulikin. Riski oli suuri, mutta riskinotto kannatti. Nyt ollaan tässä, enkä usko, että tästä paljon onnellisempi voisi enää olla.

Naureskeltiin molemmat vähän tuolle meidän vuosipäivälle, ollaanhan me sentäs tunnettu melkein kaksi vuotta. S oli kuitenkin ostanut minulle Iittalan tuikkulyhdyn ja dvd:itä (mm. Kylmän ringin eka kausi) meille molemmille kynttilänvalossa katselua varten. Tehtiin herkkuburritoja ja juotiin punaviiniä. Vitsivuosipäivästä tulikin oikeasti mukava ja tärkeä päivä. "Here's to another best year of my life."

Lauantaina jatkettiin juhlimisen merkeissä. Kävin nimittäin viime maanantaina hakemassa postista kirjatun kirjeen, jonka sisältä löytyi tutkintotodistus. Juhlistettiin sitten tätä saavutusta eilen perheen kesken. Kaunis lahja vanhemmilta ja puheet äidiltä ja S:ltä meinasivat ihan väkisin vetää herkäksi. Kuten puheenpitäjätkin sanoivat, tämä tutkinto oli osasyyllisenä siihen, että tapasin S:n kansasilaisessa pikkukaupungissa.

S oppi viikonloppuna taas lisää suomea. Ainakin "tosi mies" on nyt päivittäisessä käytössä. Tänä aamuna se sanoi minulle melkein heti herättyään "laula". Tämän lisäksi S on vissiin katsonut tarpeeksi suomalaista tv:tä ja kuunnellut Radio Rockia, kun se tykkää lisätä joka väliin "piste fi". Se on ihan kuin pieni lapsi, joka imee itseensä kaikkea mahdollista ympäristöstään, joskus jopa sellaista vähemmän tarpeellista materiaaliakin.

Noin tiivistetysti sanottuna nämä kuluneet pari viikkoa ovat olleet jopa parempia, kuin olisi osannut odottaa. Meillä on yhteinen koti. Eipä siitä enää paljon paremmaksi voi pistää. Aattelepa ite omalle kohalles.