perjantai 13. kesäkuuta 2014

Käskekää minut nyt pois tästä koneen ääreltä, oikeasti

Pitäisi pakatasiivotajuostapääkolmantenajalkana. Pitäisi tehdä jotain aivan muuta, kuin puuduttaa persusta penkissä ja turruttaa aivoja sosiaalisella medialla. Tai tuijottaa World Cupia.

Ei pitäisi tulla yllätyksenä kenellekään, joka minua yhtään tuntee, että minulla on korkeakoulututkinto viimetippailusta. Oikein kunniamaininnoin, jos saan kehua. Nyt lapsen kanssa matkustaessa kohonnut stressitaso ja valmistelukutkutus kuitenkin on päässyt yllättämään. Se, ja yllättävän pitkä tehtävälista, joka kummittelee mielessä. Olen siis yrittänyt hoitaa asioita pikkuisen valmiiksi ja välttää holtittoman pakkauszumban. Jopa monta päivää etuajassa.

Vaan iskipä flunssa. Veti veltoksi koko alkuviikoksi, jonka aikana alustavasti sekasortoinen talo pääsi räjähtämään käsiin. Villakoirista tuli jättimäisiä takkukasoja. Valmiiksi pitkä nurmikko muuttui rehottavaksi viidakoksi, jossa taisin nähdä vilaukselta jo itse Tarzanin heilumassa liaaneissa. Pyykkivuori veti vertoja Olympus Monsille.

Hyvät aikeet jäivät aikeiksi.

Olen kuronut menetettyä aikaa kiinni melko hyvin tuloksin. Villakoirat on kurhiloitu, viidakko raivattu ja vuori valloitettu, mutta nyt ei huvittaisi enää mikään. Tekisi mieli heittää summanmutikassa kamppeet kasaan ja suunnata lentokentälle. Luottaa siihen, että passit ja hammasharjat tulivat mukaan. Jättää puoliksi siivottu talo odottamaan kotiinpaluuta.

No harmi vain onneksi meille on tulossa kaveri talo- ja lemmikkivahdiksi, joten olisi kai ihan kohteliasta järjestellä mökki asuttavaan kuntoon ja huolehtia, että elukoilla on esimerkiksi tarpeeksi ruokaa. En voi siis heittää hanskoja tiskiin, ja lentokin taitaa lähteä vasta maanantaina, joten kentällä voisi käydä aika pitkäksi.

Taitaapa olla vielä kaiken lisäksi niin, että mies on sairastumassa nyt, juuri ennen ennenkuulumattoman pitkän (kolme viikkoa) loman alkua, ja lapsellakin oli vähän kuumetta viime yönä. Apulaiset saavat siis keskittyä täysillä paranemiseen ennen Atlantin ylitystä, ja minun vastuulle jää kaikki. Tarttis siis varmaan tehdä jotain (muuta kuin katsoa sateessa kirmaavia lihaksikkaita miehiä).

Loppukevennykseksi kerrottakoon, että lapsi syö tuossa vieressä juuri lounasta ja hokee "fuk fuk fuk".

Ei, ei ketuta suunnattomasti, vaan kädessä on haarukka. Fork. Muita tourettemaisia sanoja ovat mm. fak (frog - sammakko) ja ef off (on off - päälle pois).

Vilkutellaan, jos nähdään Suomessa!

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Aikuinen nainen mä oon

Viikonlopun juhlahulinoissa iloittiin vanhojen tuttujen lisäksi myös uusien naamojen kanssa. Joukosta löytyi äärimmäisen eläinrakas, eli siis väkisinkin hyvä tyyppi. Päivän edetessä itse kenenkin kielenkannoista tuli entistä löysempiä ja rehellisempiä, ja mukana rehveltänyt karvaturrimme Usva inspiroi lopulta jutustelemaan rotukoirista.

Usvahan tuli meille vähän pyytämättä ja yllättäen. Lemmikkikaupasta ostettuna. Lemmikkikaupasta. Ostettuna. Puhdasrotuinen koira. Lapsuuteni koira oli dreeverin ja lapinkoiran salamarakkauden tulos Hitu, joka oli veikeä tapaus. Ei koskaan oppinut kulkemaan hihnassa vetämättä, ulvoi ulkona kuin susi naapureiden iloksi ja pysyi pihalla nätisti irti silloin, kun huvitti, mutta usein hipsi salamyhkäisesti metsään omille reissuilleen. Toisaalta oli ihan hirmu kiltti, osasi vaikka mitä temppuja ja nautti suunnattomasti siitä, kun perheen kissa läpsi sitä selkään. Olin jotenkin aina ajatellut, että haluan myöhemminkin sekarotuisen koiran, koska ne tuppaavat olemaan terveempiä, eikä pennusta voi oikein ikinä tietää, minkä kokoinen, näköinen tai oloinen otus siitä kasvaa. Ihania yllätyksiä.

En todellakaan ollut ajatellut, että perheenlisäystä haettaisiin kaupasta. En vieläkään pidä siitä, että koiria myydään lemmikkikaupoissa, vaan tulen surulliseksi joka kerta, kun sellaisessa käyn. Samalla tosin ihastun, viimeksi norjanhirvikoiran sekoitukseen, joten yritän pysytellä ihan suosiolla poissa. Ettei taas kävisi usvat.

Eläinkodit ovat vieläkin pahempia ansoja, sillä haluaisin pelastaa ihan kaikki elukat.

Mutta niin. Meillä on rotukoira. Niin oli eläinrakkaalla keskustelukumppanillakin, mutta löytökoira. Tätä seikkaa painotettiin, monta kertaa ja joka välissä. Hetkeksi nolostuin siitä, että Usva on pitkän jalostuksen tulos, ja me ostettiin koira kaupasta, eikä pelastettu perhettä tarvitsevaa eläinkotilaista.

Sitten sisuunnuin. Sanattomasti, onneksi. Kuulkaas nyt, meillä on maailman paras ja rakkain koira. Paimenkoirana se pysyy meidän aitaamattomalla pihalla ilman sähköpantoja tai kettinkejä. Okei, se räkyttää postimiehille ja näykkii nilkkoja, kun juoksennellaan takapihalla, mutta nekin ovat rodun ominaispiirteitä. Tämmöiselle aika alkeelliselle koirankouluttajalle viisas paimenkoira on ollut mitä mainioin lemmikki, sillä se oppii todella nopeasti ja tottelee lapsiakin (paitsi silloin, kun käsketään olla räkyttämättä postimiehelle). Minusta olisi ollut vastuutonta ottaa ns. haastavampi koira, sillä pelkäänpä, että olisin tollouksissani kouluttanut sen ihan pilalle. Rahkeet eivät riittäisi. Arvostan ihan kamalasti niitä, joilla riittää.

Lapsiperheellisenä on ollut mukava edes vähän tietää, mitä odotettavissa on. Usva mahtuu meidän pieneen autoon, vaikka se olisi täynnä rattaita ja turvaistuimia. Vaikka se paimentaa kissoja kuin lampaita ja ahdistuu lenkillä, jos etummainen ja takimmainen kulkija ovat liian kaukana toisistaan, niin nämä samat vaistot pitävät huolen siitä, ettei Usva juokse tielle pupun perässä, vaan pysyy meidän lähellä. Kaikesta jalostuksesta huolimatta Usva on ihan oma persoonansa.

Puolustelen nytkin, joten lopetan.

Kaikkia valintojani varmasti arvostellaan. Jonkun mielestä kasvatan lastani väärin. Jonkun mielestä on väärin, että minulla ylipäänsä on lapsi, koska ylikansoitus. Joku toinen ei pidä sisustusvalinnoistani. Hemmetti, joku ei pidä koko talosta tai sijainnista. Jonkun mielestä käyn liikaa/liian vähän/väärissä ravintoloissa. Jonkun mielestä asun tyhmässä maassa tyhmien ihmisten keskellä. Joku ei arvosta kotiäitiyttä. Jonkun mielestä minulle ei sovi punainen väri. Tai sininen.

Mutta arvatkaas mitä? Sillä ei ole mitään väliä. Tämä on minun elämääni. Minun lapseni, minun koirani, minun kotini. Niin kauan, kun en tekemisilläni aiheuta suunnatonta harmia kanssatallaajille, niin muita ei pitäisi haitata minun valintani. Tee sinä omasi.

Tällainen olen, ota tai jätä. Olen kolmekymppinen.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Rockfest 2014

Lauantaina Kansas Cityn keskustassa sijaitseva Liberty Memorial sai jälleen kerran toimia USA:n suurimman yksipäiväisen festivaalin tapahtumapaikkana. Puisto natisi liitoksissaan, kun 55 000 rokkihemmoa ja hevimimmiä ahtautui väliaikaisten aitojen sisään.

Viime vuonna turhauduttiin parkkipaikan metsästämiseen ja ajokunnossa pitäytymiseen, joten tänä vuonna tilattiin suosiolla taksi. I-35-valtatiellä, Kansas Cityn skylinen jo siintäessä silmissä, siinä meidän vanhan asunnon lähellä, Journeystä pitävä kuskimme painoi varovasti jarrua ja huokaisi "Well that's not good...". Äskettäin meidät ohittanut moottoripyöräilijä juoksi kaistojen yli pientareelle ja kumartui. Kuikuilimme sen verran, että saimme huokaista helpotuksesta. Tyyppi ei mennyt ojaan esimerkiksi etsimään pyörän päältä lentänyttä kaveriaan, vaan oli itse kaatunut keskikaistalle, joten taisi tarvita pari syvää hengähdystä. Melkoinen tuuri oli matkassa, sillä kukaan ei osunut a) pyörään b) pyöräilijään. Kuinka moni juoksee, tai edes kävelee vilkkaalla valtatiellä tapahtuneen moottoripyöräonnettomuuden jälkeen?

Hetkeä myöhemmin alkoi sade, joka jatkui vielä taksista poishyppäämisen jälkeenkin. Pieni kesäripottelu tuntui helteessä kuitenkin hyvältä, kunnes se väistyi auringon tieltä ja tilalle tuli aika lannistava ilmankosteus. Hidas parijono valui festariporteille siinä höyrysaunassa. Jotkut olivat aloittaneet juhlimisen jo edellisenä iltana. Tai viikkona.

Rockfest alkoi kahdeltatoista, ja me olimme siellä vaille yksi. Musiikki oli hyvää, mitään (järkevästi hinnoiteltua olutta, bajamajaa) ei tarvinnut juurikaan jonottaa, aurinko paistoi. Mikäs sen mukavampaa!

Selfie time!
Sitten satoi taas. Ensin pikkuisen, sitten pikkuisen enemmän. Esteri lopetti perseilynsä vasta sen jälkeen, kun olimme alusvaatteita myöten litimärkiä, ja vihreä nurmikko muuttui mutavelliksi.

Suihkunkin jälkeen hymyilytti.
Onneksi yksi monsuuni riitti sille päivälle, ja muta muuttui päivän aikana vähemmän vellimäiseksi. Vesipisteellä riitti silti ruuhkaa, sillä rapatessa roiskui ja kävellessä lätisi. Jotkut olivat yltäpäältä mudan peitossa (koska mutaliukumäki), meidän porukka pysyi aika puhtaana, kunnes meikä lensi pyrstölleen. Poislähtiessä.

Tämän vuoden esiintyjät eivät ehkä etukäteen herättäneet samanlaista intoa kuin vuosi takaperin (no hei, siellä oli silloin ikisuosikki Seether!), mutta voi poijjaat, miten mieli muuttuikaan päivän aikana. Vanha tuttu Adelitas Way tarjosi suihkumusiikkia rankkasateen ainana, uudempi ihastus Pop Evil aiheutti riemunkiljahduksia allekirjoittaneessa ja monessa muussakin.

Ja sitten nämä.

Steel Panther!
Lasten kuvat kulkevat kätevästi mukana myös Steel Pantherin keikalla. Kaikkien yhdeksän.
Staind.
Five Finger Death Punch.
Suurimmat ja ansaituimmat suosionosoitukset sai Staindin nokkamies Aaron Lewis, joka keskeytti settinsä sättiäkseen yleisösurffaavaa teinityttöä kopeloivia ääliöitä. Video täällä. Jos raisu kielenkäyttö ahdistaa, kannattaa jättää väliin. Jos taas haluaa nähdä, miten torveloita häpäistään julkisesti, suosittelen.

Illan jo pimettyä Korn nousi päälavalle ja taputteli loppuunmyydyn 15 bändin spektaakkelin kasaan. Aiemmin "nautittu" höttöhodari oli kadonnut kurnivan mahan mielestä jäljettömiin, joten kipiteltiin downtowniin syömään kaveripariskunnan tilaamia herkkuja, kun ilotulitukset vielä räiskyivät horisontissa. Pitkä päivä loppui vasta aamuviiden maissa, kun viimein maltettiin lopettaa syvälliset keskustelut keittiön lattialla. Kiitos vielä, H ja S, täyden palvelun majoituksesta!

En jaksaisi joka viikonloppu, mutta kyllä se kerran vuodessa tekee nannaa.