tiistai 28. helmikuuta 2012

Pottumaista

Huh, kiitos, kiitos, kiitos edelliseen merkintään tulleista kommenteista, vielä kerran. Kyllä kliseisesti jaettu ilo on näköjään ihan oikeasti paras ilo. Kiitos!

Saatiin verrattain varma arvaus Potun sukupuolesta viime viikolla. Kerrottiin asiasta luonnollisesti tuleville isovanhemmille rapakon molemmin puolin. Omat vanhemmat olivat ainakin viestien ja sunnuntaisen Skype-jutustelun perusteella aivan myytyjä. Siellä puhuttiin jo sängyn hommaamisesta sen varalle, kun Pottu tulee ensimmäistä kertaa kylään (toivottavasti ensi jouluna). Taisipa pari neuleohjettakin olla odottamassa tekijäänsä.

Appiukko halusi jutella henkivakuutuksista.

No, jos nyt ollaan vähän enemmän reiluja,  niin kyllähän S:nkin vanhemmat ovat luonnollisesti Potusta innoissaan. Heillä on vain, hmm, erilainen tapa osoittaa intoaan. Anoppi on tehnyt jo pidemmän listan omaan taloonsa hankittavista tavaroista kuin minä. Meillä ei ole oikeastaan mitään valmiina, kun taas anopin talo menisi nykytilassaan täydestä päiväkodista ja/tai leikkikentästä. Hän haluaa myös järjestää meille baby showerin, vauvakutsut ilman vauvaa, lahjankerjuupirskeet, mikä on ajatuksena kaunis, mutta jotenkin myös ahdistava tämmöiselle jurolle suomalaiselle.

Appivanhemmat haluavat valmistautua kaikkeen, kuten esimerkiksi meidän kuolemaan. Hyväähän he tarkoittavat, mutta nyt haluaisi liidellä vielä pilvilinnoissa eikä kyntää jossain inhorealismin raadollisessa suossa. S:lla kyllä on työpaikkansa kautta  henkivakuutus, mutta tässä tilanteessa kannattaisi kuulemma olla erilainen. Minulla semmoista ei ole ollenkaan. Tärkeitä asioitahan nämä ovat, ihan oikeasti, mutta että just nyt...

Toisaalta on hyvä, että meitä potkitaan persuuksille. Me ollaan vähän tämmöisiä tuurillaan haahuilijoita. Ei olla edes varsinaisesti puhuttu millekään valmennuskursseille osallistumisesta, vaikkei kummallakaan ole minkäänlaista vauvanhoitokokemusta. Olen melko varma, etten ole koskaan vaihtanut vaippaa, ainakaan itsenäisesti. Tuskin on mieskään. Voisi siis olla paikallaan valmentautua edes jollain tavalla, mutta jotenkin meillä molemmilla on semmoinen olo, että elämä opettaa. Ei kai se vaipanvaihto ole avaruustiedettä? Synnytysvalmennukseen en oikeastaan halua mennä sen takia, koska tieto lisää joissain tapauksissa tuskaa, ja sitä tuskaa varmaan riittää muutenkin. Voi olla, että ollaan vähän typeriä.

Nyt tämä typerys taitaa jatkaa Angry Birdsin hakkaamista. Sain eilen uuden puhelimen (Droid 4), joka jaksaa pyörittää pelejä, toisin kuin vanha luuri. Viskelin eilen siis ensimmäistä kertaa äkäisiä lintuja; miten huono suomalainen olenkaan! Ja miten huono kyseisessä pelissä olenkaan... Jatketaan harjoituksia.

perjantai 24. helmikuuta 2012

Pottu

Muistatteko, kun joskus taannoin tein 100 faktan haastetta? Muistatteko, että pääsin 99 faktaan asti, mutta sadas jäi kertomatta? No tässä tulee, fakta #100:

Pottu/Spud rv 20+6.
Nyt kun ollaan päästy nippanappa puolenvälin yli, niin tuntuu tarpeeksi turvalliselta kertoa tästä koko maailmalle (koska koko maailmahan tätä blogia todellakin lukee...). Meille tulee siis kesällä perheenlisäystä, tällä kertaa vähempikarvaista lajia (toivottavasti!) kuin ennen. Käytiin eilen rakenneultrassa, ja päällisinpuolin kaikki oli kunnossa. Hermoheikko odottaja sai edes pikkuisen mielenrauhaa lääkäriltä mukaan. Niin, ja melkoisen liudan ultrakuvia!

Olen pitänyt tässä sivussa salablogia itselle ja läheisille. Salaisena taidan blogin pitää jatkossakin, mutta voi olla, että nostelen sieltä juttuja tällekin puolelle. Siellä on tähän asti jutusteltu mm. lääkärikäynneistä ja navan alati muuttuvasta muodosta. Hirmu jännää.

Pikakelauksena kuitenkin voisin kertoa nyt sen verran, että pissasin plussan tikulle juuri ennen Halloweenia, joten jo jonkin aikaa tässä on ehtinyt sopeutua ajatukseen vanhemmuudesta. Kaikki on mennyt tähän asti oikein hyvin. Pahoinvointia ei ole pahemmin ollut, maha on alkanut kasvaa, ja onneksi vain maha (vanhat farkut menevät vielä helposti jalkaan kumilenkkiä nappiapuna käyttäen), mielialat ovat S:n helpotukseksi olleet yllättävän tasaiset, ja lamaannuttava väsymyskin on alkanut väistyä.

Kerroin tänään pomolle, että jatkan työntekoa korkeintaan huhtikuun loppuun asti. Piste. Työelämään tulee siis semmoisia muutoksia, että työelämä vaihtuu kotielämäksi, jälleen kerran, mutta tällä kertaa vähän erilaisissa merkeissä. Jään kotiin vielä määrittelemättömäksi ajaksi, hoitamaan uutta tulokasta, jolle jonkun pitää opettaa suomeakin. Toivottavasti saan jonkun ahaa-elämyksen kotiäitipestini aikana; olisi ihan kiva, jos tässä pikkuhiljaa keksisi, mitä tällä elämällään oikein tekisi. Ehkäpä palaan koulunpenkkin. Ehkäpä en.

Nyt voidaan kuitenkin keskittyä tähän uuteen elämänvaiheeseen, tulevasta ei tarvinne vielä huolehtia liikoja. Eiköhän tuo pieni ihminen pidä minut jonkin aikaa sen verran kiireisenä, että tulevia urakuvioita ei ehdi edes miettiä. Tässä ihan lähitulevaisuudessa pitäisi osata mm. päättää, minkälaiset rattaat ja turvaistuin ostetaan. Askel kerrallaan.

:)

maanantai 20. helmikuuta 2012

Laiska eurooppalainen

Meillä on ollut töissä vähän hässäkkää. Ollaan tehty porukalla ylitöitä jo monta viikkoa, sillä yksi officer sai kenkää. Esimerkiksi mennyt viikonloppu ei tuntunut viikonlopulta ollenkaan, sillä olin töissä iltakuudesta puoleenyöhön lauantaina. Eilinen meni sitten aika väsyneissä merkeissä. Aika säälittävää, tiedän.

Pomo löysi tilalle uuden kaverin, jonka oli tarkoitus aloittaa harjoittelu lauantaina, minun ohjauksessa. Uudelle tyypille tämä aikataulu ei kuitenkaan sopinut, mikä sai pomon melkein hermoromahduksen partaalle. Pomo marssikin yhtenä iltapäivänä valvontahuoneeseen purkamaan turhautumistaan paasasaamalla nykynuorison työmoraalista. Voi elämä.

Obama ja demokraatit kuulemma paapovat työttömiä (uusi tyyppi ei ole työtön, vaan yrittää hoitaa nykyisen työnsä kunnialla loppuun) ja ovat tekemässä USA:sta nanny statea. Maksavat arvottomille luusereille kotona löhöämisestä ja tällä tavoin varmistavat Obaman uudelleenvalinnan. Malli tulee kuulemma Euroopasta, joka nyt on ihan täysi p*rseenreikä pitkine lomineen ja sosiaalietuuksineen. Hän tietää, viettihän hän pari vuotta Saksassa 30 vuotta sitten.

Muistipa pomo myös mainita, ettei ole eläissään ottanut vastaan yhtään valtionpennosta, vaikka teki pitkän uran armeijan palveluksessa ja nostaa sieltä eläkettäkin. No, ne on ansaittuja dollareita, tietenkin. Hän ei varmaan koskaan ole ajanut maan halki vievillä Interstate-teillä, käynyt kirjastossa tai tuntenut oloaan turvalliseksi poliisien tai palolaitosten takia, sillä verorahat on pahoja. Obama on kuin Robin Hood, yrittää rosvota rikkaiden vaivalla ansaittuja varoja ja antaa ne vaalilahjuksina köyhille ja työmoraalittomille.

No, minähän olen ollut pomon lemmikki tässä vähän aikaa. Minä, eurooppalainen sosialisti, joka on ilolla ottanut vastaan opintotukea ja työmarkkinatukea. Olen saanut maailman parhaan koulutuksen, ihan ilman lukukausimaksuja. Olen myös pitänyt pitkiä lomia, ja siitäkin huolimatta minulla taitaa olla kummiskin ihan hyvä työmoraali, sillä pomo oli sanonut työkaverille, että olen asettanut riman melko korkealle, mitä uusiin palkattaviin tulee. Jännä juttu, että suomalaisesta nanny statesta voi kummiskin tulla ihan semikunnollisia työntekijöitä, vaikka valtio tekee kaikkensa tuhotakseen kansalaisensa.

Tämä semikunnollinen työntekijä haluaisikin nyt löytää semikunnollisen työpaikan. Itse paikassa nyt ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta työnkuvassa on. Tuntuu vähän hupsulta saada kehuja ihan itsestäänselvistä asioista. Odotukset ovat niin alhaiset, että se jos mikä tappaa työmoraalin, ei Obama, ei demokraatit, ei muinoin pidetyt pitkät lomat eikä edes nostettu opintotuki. Ei tarvitse yrittää kovinkaan kovasti ollakseen loistava ja mahtava ja paras ikinä.

Tähän työtilanteeseen taitaa onneksi olla tulossa muutos suhteellisen pian, kerronpa siitä sitten lähempänä.

Kuinka pidetään hullua jännityksessä?

tiistai 14. helmikuuta 2012

Snownami

Täällä satoi eilen lunta. Ihan kokonaiset kolme senttiä, jos sitäkään. Maailmanlopun enteet olivat jo edellisenä iltana ilmassa, vaikka hiutalettakaan ei vielä oltu havaittu. Snownami!

Tiet ja jalkakäytävät olivat entuudestaan niin lämpimiä, että lumi suli pois ihan omia aikojaan, oikestaan sitä mukaa, kun se maahan asti ehti. Pomo varoitteli minua moneen kertaan ulkona liikkumisesta ja muistutti, että voisin laittaa kenkiin firman tarjoamat liukuesteet. Hahaha. En laittanut. Kai sitä pelotti, että sen uusin lempityöntekijä (minä, standard setter!) satuttaa itsensä, eikä pääse töihin. Minulla on kuitenkin sen verran paljon kokemusta lumessa ja loskassa tarpomisesta, ettei se ole parissa talvessa unohtunut. Olen siis edelleen ehjä.

Missourin puolen koulut sulkivat eilen ovensa ihan varmuuden vuoksi, Kansasin puolella pysyttiin suurimmaksi osaksi auki. Ihan kaikkien yllätykseksi (sarcasm sign) peltikolareita sattui varmaan jokaisella Kansas Cityä sivuavalla valtatiellä, ja varmasti hyvä satsi pienemmillä kaduillakin. Liukastahan tuolla siis oikeasti ei ollut, sillä maa ei jäätynyt missään vaiheessa. Pahemminkin olisi voinut käydä, todettiin.

Helpoituksenhuokaus ei tainnut edes ehtiä huolehtijoiden keuhkoista kokonaan ulos, kun alkoi panikoiminen siitä, miten tulevan yön pakkaset vaikuttaisivat seuraavan aamun työmatkaan, sillä teille sulanut lumi oli tietysti jättänyt jälkeensä kosteutta. Icemageddon!

Tiet olivat aamulla täydellisessä ajokunnossa ja edelleen märkiä, vaikka pakkasta olikin. Suolaa oli lykitty pintaan enemmän kuin Mäkkärin ranskalaisiin. Oi että meidän auto on nyt taas niin ihanan puhtaan näköinen, kun likainen tierapa lensi kaaressa. No, odotetaan seuraavaa vesisadetta, sillä se puhdistuu.

Tänään on taas ihan kevät. Linnut laulavat, vesi solisee teiden varsilla. Ja nyt on vielä talvi, ei edes mikään takatalvi!

Ärsyttävä välikelivuodenaika.

Pssst. Lupaan kirjoittaa jostain muustakin kuin säästä, viimeistään ensi viikolla, kunhan työkiireet helpottavat. Älkää naurako.

Psssst. Hyvää ystävänpäivää kaikille ystäville, jotka tätä lueskelevat!

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Hyvää syntymäpäivää

S täyttää tänään vuosia, kokonaiset 28. Kysyin heti ensimmäisenä aamulla, miltä tuntuu olla naimisissa nuoremman naisen kanssa. Itsehän täytän 28 vasta kesällä.

Ollaan pidetty yhtä, enemmän tai vähemmän yhtäjaksoisesti, reilut viisi vuotta. Tuntuu jotenkin hullulta, että oltiin molemmat 22-vuotiaita, kun tavattiin. Oltiin ihan vauvoja vielä, melkoisia vauvoja ollaan nytkin, vaikka numerot vilistävätkin silmissä.

Ei onneksi oltu ihan näin vauvoja. Synttärisankari-S pari vuotta sitten.

Toivottavasti saadaan juhlia vielä monet syntymäpäivät yhdessä. Happy Birthday, S.

torstai 2. helmikuuta 2012

Suolainen haava

En missään nimessä halua hieroa suolaa haavoihin. Tai kääntää veistä siinä haavassa, johon suolaa hieraisin. Haluan kuitenkin kertoa, että täällä on ollut koko viikon kevät. Tänään menivät jo linnutkin sekaisin, alkoivat nimittäin lauleskella. Olen pärjännyt töissä uniformuun kuuluvalla muodikkaalla lyhythihaisella miesten pikeepaidalla, vaikka normaalisti palelen siinä pitkähihaisessa versiossakin. Housujakin olen yrittänyt muistaa pitää jalassa.

Huomenna mennään taas vähän huonompaan suuntaan, mutta sääennustuksen veikkaama 9 astetta ja ukkosta ei kuulosta siltikään kovin pahalta helmikuiselta päivältä. Yöpakkasia saadaan taas viikonloppuna, mutta meidän pakkasiin saa näköjään lisätä Suomen päässä vielä nollan perään. Hrr. Koettakaa tareta, ystäväiset.

Niin, ei tämä mikään Floridan tai Kalifornian kaltainen ikuinen kesäkeidas ole, mutta silti, ei pöllömpi talvi. Kroppa on ihan sekaisin ja valmis kesään, joka nyt on vielä kuitenkin muutaman kuukauden päässä. Voisi kuitenkin yrittää nauttia tästäkin vuodenajasta. Ainakin tässä kuussa on kaikenlaista touhua tiedossa. Sunnuntaina on Super Bowl, keskiviikkona S:n synttärit ja sitä seuraavana viikonloppuna pirskeet, ja vielä sitä seuraavana viikonloppuna vien S:n katsomaan ja kuuntelemaan Stephen Lynchia.


Ei pöllömpi talvi.