Savu

Sivusin aiemmin Savun kotiutumista tähän talouteen. Nyt voisin mennä vähän pintaa syvemmälle.

Kaikkihan siis lähti siitä, että S sai houkuteltua oi niin vastentahtoisen vaimonsa lähtemään katsomaan kissanpentuja eräänä perjantai-iltana. Vain yksi löytöeläinkoti oli auki, joten paikkavalinta oli melkolailla selvä. Onneksemme kyseessä oli mitä ällistyttävin paikka, no-kill shelter Wayside Waifs, joten kisunostorahat jäivät hyvään tarkoitukseen. Toimitilat olivat niiiiiin siistit, ja työntekijät muistuttelivat vierailijoita ja adoptioreissulla olleita käsidesin käytöstä, etteivät mahdolliset pöpöt leviäisi eläimestä toiseen.

Meidän ipana oli heti ovella vastassa, ja semmoinen cuddle bug se olikin, että sydän suli kertaheitolla. Savu oli vähän yli kaksi kuukautta vanha rääpäle, ja Waysiden oma eläinlääkäri oli huolehtinut kaikki rokotukset ajan tasalle. Tämän lisäksi pikkupoika oli jo leikattu ja mikrosirutettu.

Kotiin saatiin mukaan pussillinen melko hintavaa kuivamuonaa ja ohjeet ruokintaan. Meitä varoiteltiin, että mahdollinen uusi ruokavalio kannattaa ottaa käyttöön pikkuhiljaa, samalla vielä antaen ruokaa, johon kissa on tottunut. Oltiin kaikki asiasta täysin samaa mieltä. Paitsi Savu.

Kun päästiin kotiin, Savu meni Usvan ruokakupille ja alkoi napsia melkein itseään isompia raksuja. Se siitä totuttelusta.

Sunnuntaina Savu jäi kiinni Usvan luun järsimisestä. Kohta se varmaan alkaa haukkua.

*****

Käytiin sunnuntaina taas katselemassa kisuja, tällä kertaa tosin kaverille, joka vei kotiinsa kaksi harmaata tuholaista. S ihastui pariin oranssiin kissanpentuun, ja semmoinenhan meidän on pakko jossakin vaiheessa hankkia, sillä ei Savua ilman Tulia.

Joko soitetaan piipaa-auto?

Eilen sen keksin, uuden tavan tappaa aikaa töissä. Miinaharava alkoi maistua oikealta haravoinnilta (jota muuten pitäisi varsinkin etupihalla harrastaa), joten päätin keskittyä johonkin kehittävämpään puuhaan.

Pelaan kaikki Vapaakentän pelit numerojärjestyksessä läpi! 22 takana, vain 999978 edessä.

Ei sitten mitään saunalisiä

Lauantai-ilta. Arvatkaapa missä olen.

Töissä. Tuuraamassa viikonloppuvartijaa. Kotiin (baariin) pääsen onneksi jo vajaan tunnin päästä, jos tyyppi ei aio jättää hoitamatta loppuvuoroaan. Miekkosen vaimo soitti äsken. Oli yllättynyt, kun aviomies ei ollutkaan töissä. En siis uskalla minäkään uskoa kymmeneltä koittavaan vapauteen, ennen kuin näen sen kyyryniskan tulevan valvontahuoneen ovesta sisään.

Työasioista puheen ollen: Mulla on ketku pomo. Se keksi laittaa torstaina melkoisen vuolaat kehut sähköpostilla. Olen "valuable asset" ja pomo on kuulemma saanut useita ylistäviä kommentteja asiakkaalta. Menin ihan noloksi, varsinkin kaiken nurinan jälkeen. Onneksi ei oltu kasvotusten.

Eilen sain lyhyen ja ytimekkään sähköpostin firmamme branch managerilta: "Great job, Anni!"

Työmotivaatio kohosi kertaheitolla, ja hymyilinkin koko eilisen päivän ihan hölmönä, vaikka tiedän, että amerikkalaseen tapaan kuuluu jaella kehuja aika heppoisinkin perustein. Oli silti oikein kiva kuulla, että olen täyttänyt odotukset, olivatpa ne sitten kuinka alhaiset tahansa. Paistaako suomalainen pessimismi läpi tarpeeksi hyvin?

En muuten enää koskaan valita normityöni tylsyydestä (enpä vissiin). Lauantaista työvuoroankeutta ei pelasteta edes Miinaharavalla.

Kiitää alla autostrada

Olen aina ollut melko arka kuski, eikä se arkuus ainakaan vähentynyt tähän miljoonametropoliin muuttaessa. Kun ottaa huomioon, että olen järjestelmällisesti kieltäytynyt ajamasta esimerkiksi Kuopion keskustassa, niin voitte varmaan kuvitella, miten parhaimmillaan kuusikaistaiset (suuntaansa) valtatiet pelottivat.

Paikallisen ajokortin ajoin viime maaliskuussa. Sitä ennen ja sen jälkeenkin autoiluni rajoittuvat lähinnä parin kilometrin mittaisiin, sivuteillä suoritettuihin ruokakauppareissuihin. Entisen asunnon välittömässä läheisyydessä kuhissut Interstate 35 -valtatie hirvitti, ja onnistuinkin välttelemään sillä ajelua aika tehokkaasti.

I-35.

Nyt se ei enää onnistu. Samainen valtatie on osana työmatkaa. I-35:n lisäksi kurvailen I-435-kehätiellä. Matka kestää melko tarkalleen puoli tuntia, jos liikenne on sujuvaa. Useimmiten, varsinkin iltapäivällä, nämä valtatiet kuitenkin ruuhkautuvat aika tehokkaasti, joten kärsivällisyyttä on pitänyt lisätä ja road ragea vähentää.

Kehitystä on tapahtunutkin tässä reilussa kuukaudessa, ja nykyisin jopa pidän ajamisesta. Vaikka käyttäisinkin mieluummin julkisia kulkuvälineitä kuin omaa autoa, niin siinä missä Kansas City saa nuhteita julkisten puutteellisuudesta, niin se saa kehuja toimivasta tieverkostosta.

Pidän muutenkin amerikkalaisesta tiemerkintätavasta. Se on niin selkeä ja looginen! Uskaltaisin väittää, että useimmissa kaupungeissa itä-länsi-suuntaiset kadut on pääsääntöisesti numeroitu (kaupungin keskustasta poispäin, yy kaa koo) ja pohjois-etelä-suuntaiset ovat nimetty. En siis tarvitse tarkkaa osoitetta tai navigaattoria löytääkseni perille. Riittää, että tiedän risteyksen. Esimerkiksi meidän entinen asumus oli 51st Streetin ja Lamar Avenuen kulmassa. Helppoa kuin heinänteko! Jos siis tietää, missä suunnassa Lamar on omasta sijainnista katsoen. Tai jos pitää heinäntekoa helppona.

Valtateillä suunnistaminenkin on helppoa. Rampit on merkitty selvästi ilmansuunnin ja isompien kaupunkien nimin (I-35 South Wichita, I-35 North Kansas City; I-70 West Kansas City, I-70 East St. Louis). Lapinlahdelta Lappiin mennessä voisi kompassittomalta tai kartattomalta mennä sormi suuhun, jos ei tietäisi, että Vitostien ramppiviittojen Iisalmi on pohjoisessa ja Kuopio etelässä.

Valtateillä on myös mile markereita, eli mailipylväitä. Teiden varsilla olevista merkeistä käy selville, kuinka pitkä matka osavaltion eteläiselle tai läntiselle rajalle (yleensä). Rampitkin on numeroitu, juuri mile markereiden perusteella. Esimerkiksi ramppi Kansas City International -lentokentälle on Exit 13. Se sijaitsee (noin) 13 mailin päässä Missourin eteläiseltä rajalta.

Ettei tämä menisi nyt ihan pelkäksi kehumiseksi, niin voisin nurista pikkuisen vaikka jatkuvista tietöistä ja teiden huonosta kunnosta. Ja tolloista kuskeista.

Ja niin edelleen.

Miinojen lakaisua

Security Officerin työpäivä:

Happiness Is...

Vaikka välillä on päiviä, jolloin mikään ei tunnu menevän putkeen, niin useimmiten olen huomannut olevani erittäin tyytyväinen elooni ja olooni. Suurin syy tähän mielenhäiriöön taitaa olla tuo mies, jonka takia tähän maailmankolkkaan kotini perustin.

Kun olen viettänyt päivän töissä kuunnellen Fox Newsin "uutisia" ja työkaverin poliittista paasausta, S toimii oivana ja ymmärtäväisenä tuuletuskanavana. Jos joutuisin vääntämään kotonakin kättä näistä asioista, niin saattaisin olla vieläkin hupsumpi kuin nyt. Toki on asioita, joista olemme eri mieltä, mutta periaatteemme ovat aika lailla yhteneväiset.

Kun S on viettänyt yhden illan räiskiessään virtuaalisia vihollisia matalaksi kavereidensa kanssa, mies pitää huolen, että seuraavana iltana tehdään yhdessä jotain kivaa.

Kun haluan nukkua viikonloppuna pidempään kuin arkena, aamuvirkumpi puolisko tyhjentää tiskikoneen ja tekee meille aamiaista (lue: lounasta).

Kun mies kysyy satunnaisena lokakuisena perjantai-iltana, mitä haluaisin tehdä, ja kun vitsailen, että haluan hakea kissanpennun, mies etsii avoinna olevan löytökodin ja vie minut hakemaan uuden karvakaverin kotiin.

Tosin vasta vannotettuaan, että kuudetta lemmikkiä meille ei tule.

Savu, 2 kuukautta.

Perjantaipäivitys

Perjantainen päivitystraditio jatkukoon. Tuntuu, ettei tämänkään viikon aikana ole tapahtunut mitään erikoista, mutta toisaalta olen saanut mm. iloisia vauvauutisia, käynyt huutamassa nielurisani pilalle Chiefs-ottelussa ja vastasin ensimmäiseen hätätilanteeseen (sairaustapaus) töissä. Ei mikään turha viikko, siis.

Meidän oma rakas jefujoukkueemme Kansas City Chiefs otti kauden ensimmäisen voiton viime sunnuntaina päihittämällä Minnesota Vikingsin 100-0 22-17. Pahimmat alkukauden kyntäjät, eli pelinrakentaja Matt Cassel ja kicker Ryan Succop pelasivat vihdoinkin omalla tasollaan (Succop the F up ehkä jopa paremmin). Kiitos siitä. Stadionilla ja sen ulkopuolella oli ihan uskomaton fiilis!

Hyhhyh, vähän pelotti. Horisontissa Kansas City.

Meidän pelipäivä alkoi aikaisin aamulla, sillä olimme parkkipaikalla grillaamassa jo kahdeksan aikaan (peli alkoi kahdeltatoista). Aamu oli viileä, mutta iltapäivällä oli kuuma. Nenä punoittikin kotiin päästessä. Jätetään kommentoimatta, johtuiko punoitus auringosta vai aamulla nautituista margaritoista.

Tänään olisi tarkoitus mennä katsomaan vapaaottelua, mutta ei huvita yhtään. Viime viikonloppu oli semmoista jatkuvaa hulinaa, että nyt haluaisin vain olla kotona, katsoa Chuckia, pelata biljardia, snookeria (S osti pallot...) ja ehkä vähän World of Warcraftiakin, öhöm. Hei, pitäähän uutta läppäriä testata!

Kirjoitan ensi viikolla enemmän. Pinky swear.