Lätkää!

Aika rientää näköjään paljon nopeammin näin ahkerana (haha!) työmuurahaisena. Taas on perjantai. En valita.

Kuluneen reilun viikon kohokohta taisi olla tiistainen NHL-harjoitusottelu, jota käytiin todistamassa. Toisistaan mittaa ottivat Pittsburgh Penguins ja Los Angeles Kings. Minä sain olla kerrankin asiantuntijana, sillä mukaan houkuttelemani muuten urheiluhullut kaverit eivät olleet varsinaisia jääkiekkoveteraaneja. Huomasin myös olevani jääkiekkosnobi, sillä minua ärsytti aivan suunnattomasti se, että tappeluille hurrattiin enemmän kuin maaleille tai pelaajien taidonnäytteille. Ärr.

Sprint Center, Kansas City, Missouri.

Ennen peliä yritin miettiä, kumpaa joukkuetta kannattaisin. Kummassakaan joukkueessa ei ollut suomalaisia, joten kotiin päin en voinut vetää. En voinut myöskään vihata toista joukkuetta ruotsalaispelaajien vuoksi, sillä sinikeltaisia hannuhanhia ei kokoonpanoista löytynyt. Lopulta päädyin huutamaan ääneni käheäksi LA Kingsin puolesta, sillä suurin osa yleisöstä oli Pingujen puolella.

Häviö tuli, mutta minkä pelin jälkeen! Jos kerron, että ottelun ratkaisu venyi aina rankkareiden voittolaukauskilpailun kahdeksanteen laukojaan, niin ehkäpä saatte jonkinlaisen kuvan pelin tasaisuudesta ja jännittävyydestä. NHL-harjoitusottelun jälkeen olisimme vielä voineet jäädä katsomaan college-lätkää, mutta seuraavan päivän aamuherätys (klo 05:15...) kummitteli mielessä. Muuten jälkiruoka lisäjääkiekon merkeissä olisi kyllä kelvannut.

Meidän urheiluviikko huipentuu sunnuntaina Kansas City Chiefs - Minnesota Vikings -jenkkifutisotteluun. Kotijoukkue on kyntänyt ihan urakalla alkukaudesta, eivätkä parhaiden pelaajien loukkaantumiset ole ainakaan auttaneet asiaa. Toivottavasti tuleva sunnuntai tuo kauden ensimmäisen voiton.

Mitäs muuta? Usvasta tuli kyborgikoira viikko sitten, kun eläinlääkäri asensi mikrosirun Usvan niskaan. Sirutus tuli ajankohtaiseksi, kun eräs nimeltämainitsematon perheenjäsen unohti koiran aitaamattomalle takapihalle puoleksi tunniksi. Usva ei ollut onneksi lähtenyt seikkailemaan minnekään, vaan makoili tyytyväisenä takakuistilla. Säikähdin silti, joten päätettiin laitattaa mikrosiru vuositarkastuksen yhteydessä. Eräs perheenjäsen taisi myös saada sellaisen ripityksen, ettei koira, sirullinen tai ei, enää unohdu yksin ulos.

Ai niin. Päätin sijoittaa (aika ison...) osan ensimmäisestä oikeasta palkastani uuteen läppäriin, jolla kirjoittelen tätäkin merkintää. Ehkä säästän seuraavan palkan. Ehkä en.

Vihreämpää ruohoa

Vaikka työpaikasta valittaminen onkin mielestäni typerää ja kiittämätöntä toimintaa, niin taidanpa silti sanoa muutaman seminegatiivisen sanasen työpaikastani ja sen ilmapiiristä. Antakaa anteeksi.

Aloitetaan kuitenkin hyvillä puolilla. Olen ihan äärettömän tyytyväinen, että työni on sosiaalista ja fyysistä. Kiipeän työpäivän aikana monet rappuset ja kävelen monta kilometriä, joten kotona voin ottaa rennosti ja mässäillä hyvällä omallatunnolla. Kun en ole hoitamassa postipestiäni tai vartijatehtäviäni, vastailen puhelimeen joko valvontahuoneessa tai vastaanotossa. Välillä otan vastaan vieraita ja lähetyksiä, joten saan harrastaa paljon small talkia, josta ihan oikeasti pidän.

Suurimman osan ajasta istun kuitenkin pyörittelemässä peukaloitani, sillä saan hoidettua tehtäväni muutamassa tunnissa. Eikä minulta odotetakaan mitään muuta.

Luulin, että halusin vähäistä aivotoimintaa vaativan työn, joka ei tunkeudu yöuniin. Taisinpa olla väärässä, sillä jo nyt parin viikon jälkeen olen, no, tylsistynyt. Toki tasainen päivärytmi ja sosiaalinen kanssakäyminen tuo elämään enemmän virikkeitä kuin kotona lemmikeille lässyttäminen ja vaatteiden viikkaaminen, mutta ehkäpä haluan tehdä vielä jotain pikkuisen vaativampaa. Pakko myöntää, että minulla on ikävä entistä työtä ja sen tuomia haasteita. Haluan, että minulta odotettaisiin enemmän kuin sitä, että osaan kävellä paikasta A paikkoihin B, C ja Ö. Ruoho taitaa olla aina vihreämpää aidan toisella puolella.

Olen päässyt tutustumaan työtovereihini jo melko hyvin. Aika sekalainen seurakunta meitä on. On koristeltua sotaveteraania (äärikonservatiivi), entistä ammattijenkkifutaajaa (ääriliberaali) ja palomiestä (konservatiivi), urautuneita turvamiehiä (konservatiivi ja liberaali) ja niin edelleen. En ole vielä onnistunut hankkimaan itselleni vihamiestä, vaikka melkein kaikilta muilta sellainen taitaa löytyäkin. Olen se uusi tyttö, jolle käydään haukkumassa toista työkaveria. Ahdistavaa.

Lähin esimieheni, joka on samalla S:n vanha tuttu, on saanut verenpaineeni kohoamaan hurjiin lukemiin jo muutaman kerran. Vietän suurimman osan työpäivästäni valvontahuoneessa, jonka operaattori tämä tyyppi on. Eipä siinä muuten mitään, mutta kun ainoat virikkeet ovat Miinaharava, pasianssi ja Fox News -kanava, joka on muuttunut aikojen saatossa piilorepublikaanisesta 24h-uutiskanavasta jo melko avoimeksi GOP:n mainosväyläksi, niin valvontahuonehöperyys on ihan oikea uhka.

Kun tämä äärirepublikaaninen esimies alkoi yhtenä päivänä taas luennoida, ettei presidentti Bushilla ollut USA:n nykyisen talousahdingon kanssa mitään tekemistä, vaan tämä(kin) on Obaman vika, niin en enää kyennyt pitämään mielipidemölyjäni mahassa. Bush vs. Obama -väittelystä jatkettiin sosiaaliturvaan, ja siinä vaiheessa, kun esimiehen mielestä sosiaaliturvasta pitäisi päästä kokonaan eroon, niin päässä pimahti lopullisesti. Ratkaisu ongelmaan olisi kuulemma se, että jokainen olisi vastuussa itsestään ja perheestään, ja vähempiosaisista huolen pitäisivät hyväntekeväisyysjärjestöt, joille ihmiset antaisivat enemmän rahaa kuin nykyisin, sillä käteen jäisi enemmän massia, kun iso paha verottaja ei palkkaan juuri koskisi. Just joo.

Nauroin, vaikka/sillä tyyppi oli ihan tosissaan. Yritin selittää, että ihmiset tuppaavat olemaan luonnostaan ahneita ja itsekkäitä, ja itsekäs käytös vain korostuisi tilanteessa, jossa ainoa turvaverkko pahan päivän varalle olisi oma pankkitili. Ei mennyt läpi, sillä Social Security on kuulemma Ponzi-huijaus ja täten paha, paha juttu. Totta kai se on, koska Teksasin kuvernööri ja presidenttiehdokas Rick Perry sanoi niin. Rick Perrystä taas on sanottu seuraavaa: "He's like Bush, only without the brains".

Kaikesta turhautumisesta ja tylsistymisestä huolimatta olen erittäin iloinen siitä, että minulla on työpaikka, josta voin kitistä turhaan. Huomenna minulla on edessä helppo ja lyhyt päivä portinvartijana, josta taidan ottaa kaiken ilon irti pakkaamalla jonkin hyvän kirjan mukaan. Keskiviikkoisin ei tarvitse edes katsella Fox Newsia, vaan voin kuunnella paikallista Radio Rockia. Ei voi valittaa, oikeasti. 

When life gives you lemons, ask for salt and tequila.

Ruokaketju

Oho. Työläisen arki on näköjään ollut sen verran kiireistä, etten ole ehtinyt/viitsinyt paljon koneella istuskella. Tämä viikko meni vielä harjoitellessa, huomenna pitäisi osata tehdä hommat jo semi-itsenäisesti. Vähän hirvittää, mutta onneksi ei liikaa.

DIY-projektit ovat edenneet, hmm, vaihtelevasti. Pianon virittelin ihan ite, ja taisin siinä onnistuakin välttävästi. S sai yhden virtapiirin valmiiksi ja toimintakuntoon, eikä edes satuttanut itseään. Katon maalaus ei ole edennyt yhtään, eikä varmaan etenekään ihan heti, sillä onnistuttiin hankkimaan eilen lisää askarreltavaa. Palasina olevan biljardipöydän kokoaminen on varmasti paljon mielekkäämpää kuin katonrajassa kiikkuminen, varsinkin tällaiselle korkeanpaikankammoiselle. Jos saadaan pöytä kasattua, niin myöskin pöydän koekäyttö saattaa mennä kattoparrutuunauksen edelle...

Mutta siis onhan meillä myös pieniä isoja uutisia! Meidän jo valmiiksi karvainen perhe sai lisäystä viime lauantaina kahden rottatytön muodossa. Näköjään jokavuotinen koiranpentukuume iski taas allekirjoittaneeseen, ja kun S ei millään suostunut hommaamaan colliepentua (olisin halunnut pikku-Usvan lisäksi ison Usvan), niin tehtiin spontaani kompromissi. Tuhlattiin 200 dollaria lemmikkikauppaan ja tultiin kotiin uusien perheenjäsenten kanssa.

Io ja Callisto. Tuo ruskea juttu oli vielä eilen riippumatto, mutta tytöt päättivät tehdä siitä itselleen makuualustan.

Animal hoarding -ohjelmat, täältä tullaan! Tosin, kuten S on todennut jo pariinkin otteeseen, meidän "ongelma" tuskin pääsee leviämään käsiin, sillä meillä on nyt sen verran hyvä ruokaketju, että "ongelmaan" tulisi ratkaisu ihan itsestään.

Lumi istuu luonnollisesti koko ketjun korkeimmalla pallilla.

DIY, CPR, AED

Kotiuduin justiinsa ensiapukurssilta. Töiden puolesta sitä vaaditaan, eivätkä nuo tiedot ja taidot mene varmasti kotonakaan hukkaan. Varsinkaan nyt, kun tuon miehenpuolikkaan on vallannut kunnon tee-se-itse-into.

Se sai jostain päähänsä, että kellarikerrokseen tarvitaan lisää pistorasioita. No joo, olen kyllä samaa mieltä, sillä tällä hetkellä meidän (wo)man cavessa on yksi rasia, eli paikka kahdelle pistokkeelle. Siitä en välttämättä ollut ainakaan aluksi samaa mieltä, että ne sähkötyöt tehdään itse.

Pyydettiin parilta sähköasentajalta ensin tarjoukset, ja kun S lupasi ja vannoi osaavansa yhdistää oikeat piuhat oikeisiin paikkoihin ja pystyvänsä tekemään koko homman paljon halvemmalla kuin ammattilaiset, myönnyin minäkin, vaikka hieman hirvittää vieläkin. Aloitettiin urakka kuitenkin eilen illalla maksamalla itsemme ensin kipeiksi tarvikkeista, ja sen jälkeen minä sain itseni vielä kipeämmäksi kellarin katon maalamisella. Eipä muuten olekaan mikään pikku-urakka sekään, let me tell you. Täytyypä ottaa ennen ja jälkeen -kuvia (jos muistan).

Toinen DIY-projekti, joka tuskin vaatii sen kummempia ensiaputaitoja tai lupia kaupungilta, on pianonviritys. Kyllä, pianonviritys. S oli hommannut minulle Suomi-reissun aikana pianon (spinetti, maksoi kokonaisen satasen!), joka sitten kannettiin selkä vääränä kotiin heti ekana Kansas-viikonloppuna. Reppana oli (ja on vieläkin) aika pahasti epävireessä, ja varsinkin kaksi kosketinta saivat aikaan päänsärkyä aiheuttavat riitasoinnut. No, väänneltiin nuppeja kotikonstein sen verran, että pianoa voi nyt soittaa ilman, että korvat vuotavat verta. Tästä innostuneena tilattiin Amazonista pianonviritystarvikkeet. Katsotaan, pitääkö meidän virityksen jälkeen soittaa paikalle ihan oikea ammattilainen.