Mitään universaaleja vastauksia näihin kysymyksiin tuskin on olemassa, mutta omien kokemusten perusteella osasin heittää pari nasevaa mielipidettä keskustelun tuoksinassa.
Otetaanpa nyt vaikka tuo minun aviomies esimerkiksi. Jos oltaisiin oltu toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, tuskin oltaisiin nyt tässä. Törmättiin toisiimme sopivassa elämäntilanteessa.
Ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni kesti melkein viisi ja puoli vuotta, ja uskallan väittää, että se muutti minua monessa mielessä. Vaikka lopulta tultiinkin siihen tulokseen, että nyt on hyvä nähdä maailmaa omilla tahoillamme, niin tuo puoli vuosikymmentä nuoren ihmisen elämästä ei mennyt missään nimessä hukkaan. Opin ehkä hitusen verran kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä kompromisseja. En ollut enää sama ärhäkkä teini. Olisin varmaan rauhoittunut ihan omillanikin, mutta luulenpa, että toisen ihmisen kanssa päiden yhteenhakkaaminen nopeutti prosessia. Jos olisin nyt yhtä jääräpäinen kuin esimerkiksi kahdeksan vuotta sitten, toisen perusitsepäisen ihmisen kanssa elosta ei tulisi yhtään mitään. Toisaalta alistuvan tyypin kanssa elämisestäkään ei tulisi mitään, kun olisin sitten koko ajan haastamassa riitaa, koska ne olisi helppo voittaa.
Kun alettiin "hengailemaan" S:n kanssa nelisen vuotta sitten, muistan ajatelleeni, että ollaan aika erilaisia ihmisiä. Se ei ihan täysin vastannut silloista käsitystäni minulle sopivasta kumppanista. S ei nauttinut joistakin minulle tärkeistä asioista, kuten esimerkiksi ruoanlaitosta, eikä se halunnut maistella minun tekeleitä, sillä se oli todella nirso. Minua taas ei kiinnostanut S:n nörttiharrastus, videopelit. Jotain yhteistä meillä kuitenkin oli, muun muassa samankaltaiset elämänarvot ja samanlainen, vähän turhankin sarkastinen huumorintaju. Viihdyttiinkin yhdessä ihan mielettömän hyvin.
Parin kuukauden paita-ja-peppuilun jälkeen yhdessäololle tuli tiukka stoppi. S muutti itärannikolle, eikä olisi saanut pitää minuun mitään yhteyttä, koska työpaikka ei oikein tykännyt ulkomaalaisista kontakteista. Skype kuitenkin lauloi ja haikailtiin toistemme perään. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen en voinut olla varma, olinko ihastunut siihen oikeaan S:yyn, vai itse päässä rakentamaani unelmamieheen.
Meidänvälinen tilanen ei ainakaan helpottanut ajan myötä, ainakaan välittömästi, joten päästiin näkemään toistemme p*skimmat puolet heti kättelyssä. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin monta kertaa, sillä toivottoman tilanteen lisäksi toinen osapuoli oli välillä ihan täysi idiootti (itsehän toki olin aina mukava ja miellyttävä...). Jotenkin ne hyvät puolet kuitenkin veivät ylivoimaisen voiton, ja päätettiin antaa meille oikea mahdollisuus. S vaihtoi työ- ja asuinpaikkaa, ja minä pääsin käymään kylässä.
Pitkän välimatkan vuoksi puhuttiin, paljon, kun muuhunkaan ei aikaa voinut tuhlata. Tutustuin ja ihastuin mieheen koko ajan enemmän. Pistettiin p*skimmat puolemme piiloon ja nautittiin uudesta mahdollisuudesta.
Milloin sitten tiesin, että tässä se nyt on, se tyyppi, jonka kanssa haluan loppuelämäni jakaa? En tiedä, edes näin jälkikäteen. Sen kuitenkin tiedän, että opin tuntemaan aidon S:n olosuhteiden pakosta paljon nopeammin kuin ns. normitilanteessa. Teeskentelystä ei olisi ollut kummallekaan mitään hyötyä. Kun saatiin taas olla vapaasti yhdessä, homma eteni aika nopeasti yhteisen tulevaisuuden suunnittelemiseen, ehkä jälleen kerran olosuhteiden pakosta. Pitkä välimatka ja pitkä kaukosuhde ei houkuttanut meitä kumpaakaan, joten epäonnistumisen uhallakin S tuli Suomeen opiskelemaan heti, kun siihen mahdollisuus tuli. Hyvin meni.
Sen sijaan kysymykseen "mistä sen tietää?" osaan omalta osaltani vastata. Minä tiesin siitä, kun toisen kanssa on oikeasti hyvä olla. Ei ole tarvinnut miettiä ja jossitella, notta olisikohan minulle olemassa parempi puolisko jossakin, sillä viihdytään tämän nykyisen kanssa toistemme seurassa mainiosti kaikista vioistamme huolimatta. Me ei riidellä jokaisesta typerästä pikkuasiasta, ja silloin kun riidellään, riidellään yleensä jostain typerästä pikkuasiasta. Nuorempana meidän luonteet olisivat törmänneet toisiinsa lujaa, mutta nyt osataan hengittää syvään ja antaa toiselle tilaa, kun tilantarve iskee. Luotto toiseen on myös kova; sekin on äärimmäisen tärkeää.
S on edelleen ruoan suhteen melko nirso, mutta on kyllä laajentanut ruokarepertuaariaan ihan hurjasti meidän yhdessäoloaikana. Nyt se haluaa, että ruokaan laitetaan sipulia, kun ennen se oli ehdoton no-no. Se jopa kokkaa! Minä en edelleenkään ole mikään suurin videopelienystävä, vaikka S minut aikoinaan World of Warcraftia saikin pelaamaan (että se niistä nörttiharrastuksista). Ostin meille pari kuukautta sitten Wiin, jotta voidaan pelailla minun mielenlaadulle sopivia pelejä yhdessä (Wii Sports Resort, Super Mario Bros.). Räiskinnät ovat saaneet jäädä ihan suosiolla S:n omaksi iloitteluksi.
Vaikka ns. oma aika on tärkeää, mielestäni on vähintään yhtä tärkeää viettää aikaa yhdessä. Vessaan ei sentään tarvitse yhtä aikaa työntyä, mutta muuten touhutaan kyllä yhdessä paljon, ja mikä parasta, nautitaan yhdessä tehdyistä jutuista ja vietetystä ajasta. On kivaa olla kuin paita ja peppu.
Olen myös sisäistänyt, ettei ihannekumppanin pidä olla minun kanssa samanlainen. Omassa itsessä on jaksamista ihan tarpeeksi; ei tähän toista samanlaista tarvita. Jos tuo ukko kuitenkin ottaa joskus pattiin vähän enemmänkin, niin palautan mieleeni muutaman vuoden takaisen hampaidenkiristelyn ja sen, minkä työn takana tämä nykyhetki on ollut. Työtä täytyy toki tulevaisuutta varten tehdä vieläkin, mutta työ ei saisi maistua puulta. Kyllä meillekin varmasti tulee vielä kriisinpoikanen jos toinenkin, mutta ollaan selvitty sellaisista ennenkin.
Bring it on.
*****
Fakta #72: Toinen nimeni on Elina.
